Olen aika huono lukemaan tai katsomaan uutisia, joten keltainen lehdistö (tai voiko sanoa punainen, kun kaikki nämä lehdet sitä väriä kirkuvat?) on tyydyttänyt uutis- ja skandaalinälkääni viimeiset pari vuotta. Viime syksynä lisäsin lukuluettelooni iltisten rinnalle niiden brittiläisen vastinparin, the Mirrorin.
Ensin minusta tuntui, että maailma avautui ja ymmärsin miten jälkijunassa uutiset kantautuvat Suomeen, vaikka kuinka asumme globaalissa maailmassa. Melkein päivittäin Kaitsu alkaa kertoa jostain jännästä jutusta minkä on juuri lukenut Suomen lehdestä, ja pääsen kuittaamaan "Tiedän, luin eilen Mirrorista."
Toinen fiilis, ja jota käyn läpi myös lähes päivittäin selattuani päivän otsikot on tämä:
Kannibalismia (katso kuvat!), lasten murhia, korvissa pesiviä hämähäkkejä (katso video!), pedofiileja ja jihadisteja tursuaa sellaisella voluumilla, että suomalaiset skandaalit tuntuvat jopa aika vähäpätöisiltä.
Mietin, miksi näillä asioilla retostellaan? Mietin, miksi ihmiset klikkaavat, ja lukevat, ja sillä tavoin tilaavat lisää tätä samaa ahdistavaa aineistoa? En ymmärrä journalismista mitään, mutta uskoisin että valtamedia tuottaa sitä mikä myy - sitä mitä kansa haluaa lukea.
No, hyvänä puolena brittimedian seuraamisesssa mainittakoon jatkumo, joka yleensä ei yllä Suomeen asti, vaikka alkuperäinen uutinen yltäisikin. Esimerkiksi Suomessa voidaan kertoa siitä että äiti on hylännyt down vauvansa - mutta Mirror tietää kertoa millaisen nyyhkykirjeen äiti on laatinut medialle vastineeksi lapsen isän julkituomasta alkuperäisestä skuupista ja miten isä on jo ehdottanut sovintoa lapsen äidille. Jea, jatkotarina.
Mutta, asia - ja ero Suomen uutisiin - mikä ärsyttää. Alla leike Mirrorin jutusta, jonka klikkasin auki otsikon perusteella (ja ruokin tätä ilkeää koneistoa, myönnän). Luin ingressin. Luin ensimmäiset lauseet. Sitten huomasin lukevani samaa asiaa neljättä kertaa. Ärsytti niin, että vedin toistot yli punakynällä:
Ja juttuhan ei tietysti pääty tähän, vaan tämän jälkeen kuvaillaan miten oli synkkä ja myrskyinen yö kun alakerrassa ovi narahti, ja päähenkilöt säpsähtivät hereille vuoteissaan. Koko juttu viidennen kerran. Hidastettuna.
Niin huijattu olo! Kulutin ainakin noin kolme minuuttia jutun lukemiseen, kun olisin voinut tyytyä pelkkään otsikkoon - se kertoo jo kaiken! Olen tottunut lukemaan Suomen mediaa, jossa juttu on pakko avata, jos haluaa tietää kuka nyt on se suosikkilaulaja jolle tänäviikonloppuna kävi köpösti, tai mitä sopimatonta ja mistä aiheesta poliitikko on tällä kertaa twiitannut. Olen hämmentynyt siitä avoimuudesta millä täällä juorutaan mediassa. Nimet tiskiin ja kuvat kello kuuden iltauutisiin rattijuopoilta ja mummojen hakkaajilta. Siinä vaiheessa jos epäillyn nimeä ei julkisteta, on tosi kyseessä. Kuten Rotherhamin pedofiiliskandaaliin sotkeutunut poliisi, jonka nimi pidettiin julkisuudelta pimennossa siihen asti, kunnes hän (sattumalta?!) joutui yliajon uhriksi ja kuoli.
* * *
Esseen kirjoittamisessa brittien tyylistä on hyötyä. Ensimmäisessä kappaleessa ei riitä käsiteltävän aiheen yleinen esittely, vaan läpikäytävät asiat tulee listata: Nyt aion kirjoittaa asioista X, Y ja Z. Sitten niistä tulee kirjoittaa edellämainitussa järjestyksessä. Viimeiseksi kirjoitetaan yhteenveto tai johtopäätökset ja siinä kohden kerrataan äsken läpikäydyt asiat X, Y ja Z ja mitä niistä opittiin. Vaaditun sanamäärän kokoon saaminen ei ole ollut ennen näin helppoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
On ilo kuulla sinusta!