Paluumuuttoblues

Lupasin jakaa kuvia Suomesta, tässä tulee.

Muita kuvia kamerassa ei oikein olekaan, arki on taas nielaissut kaiken ajan ja voimat tehdä muuta kuin nousta aamulla ja selviytyä päivästä.

Työharjoittelua on jäljellä kolme viikkoa enää - kaikki kolme observaatiota on hyväksytysti takana (huh!), ja nyt keskityn viettämään aikaani jo 70 sivuiseksi venyneen ja vielä keskeneräisen loppuraporttini kanssa. Ja pohdiskelen, että kunhan tästä harjoittelusta selviän, en ihan hetkeen kaipaa junamatkustusta ainakaan työmatkaruuhkassa.

Jännää on kuitenkin se, että niinä harvoina hetkinä kun saan ajatukset irti opiskelusta, päässä pyörii toinen yhtä massiivinen (massiivisempi?) asia - meidän heinäkuussa 2017 häämöttävä muutto takaisin Suomeen.

Opiskelemaanhan me tänne vain lähdimmekin - selviämään pienellä budjetilla, pienessä asunnossa, suorittamaan tutkinnon ja sitten kipin kapin kotiin Lappeenrantaan. Emme ikinä ajatelleet vakavasti, että jäisimme tänne pysyvästi tai edes pidemmäksi aikaa kuin 2,5 vuodeksi. Mutta nyt olemme saaneet kaikki huomata, että kotiin palaaminen saattaa jopa olla hankalampi juttu kuin tänne lähteminen - pääkopassa siis, ei niinkään ne käytännön järjestelyt.

Tunteet heittelee vuoristorataa päivästä toiseen - yhtenä hetkenä suunnittelemme miten maalaamme uudelleen seiniä vanhassa kodissa kun pääsemme Lappeenrantaan, ja seuraavana muistelemme pakkassäätä ja loskakelejä sellaisella inholla että sateinen Skotlanti tuntuu paratiisilta. No ehkä vähän kärjistän, mutta uskon että nämä fiilikset ovat tuttuja useimmille paluumuuttajille. Suomen loma ei helpottanut oloa kyllä yhtään - oi miksei suomalaisilla juna-asemalla voi olla ilmaista wi-fiä - ja miksi matalat tiilitalot näyttävät niin tylsiltä skotlantilaisiin kivitaloihin verrattuna? Ja miksei Skotlannissa saa loimulohta ja jälkiuunileipää lähikaupasta - ja miksei täällä voisi olla järviä joissa voi uida?

Myrskyisä vuosi edessä - toivottavasti siihen mahtuu silti vielä tyventäkin, ja paljon mäkisiä vihreitä skottimaisemia.

Ulkomaille muuttajan rohkeudesta ja peloista

kuva tumblr

Pelot, jotka kumpuavat elinympäristön muutoksesta ja sitä myötä koko elämän uusiin uomiin asettumisesta. Näitä huomasin ajattelevani tänään.

Ennen kun muutimme Suomesta, saimme moneen kertaan kuulla tutuilta ja tuntemattomimmilta, että olemme rohkeita kun uskallamme lähteä. En missään vaiheessa muuttovalmisteluissa tai uuteen maahan sopeutuessamme ole tuntenut oloani rohkeaksi. Päättäväiseksi, toiveikkaaksi, optimistiseksi - kyllä. Mutta myös epävarmaksi, huolestuneeksi, ahdistuneeksi - ja kyllä - myös pelokkaaksi.

Mitä pelkäsin?

Heti muuton jälkeen viime talvena valmiiksi kalustettu koti ei tuntunut kodilta. Pelkäsin kun tuuli paiskoi ikkunoita ja jyskytti ovea - tätä ei koskaan tapahtunut Suomessa kerrostaloasunnossamme. Pelkäsin, että ikkunat menevät rikki. Mutta eivät ne menneet.

Täällä asunnossa meillä on myös koko ajan pieniä alivuokralaisia - pelkäsin hämähäkkejä, kovakuoriaisia ja mitä lienee ökkömönkiäisiä mitkä kävelevät sisään näistä tiivistämättömistä ovista ja ikkunoista. Pelkäsin, että astun yöllä pimeässä jonkun ällöttävän päälle, tai että ne tulevat sänkyihin. Näin ei ole käynyt kertaakaan.

Pelkäsin rappukäytävästä öisin kuuluvia ääniä - kun ei ole väliovea, tavalliset kävelyaskeleet tai keskustelu kuulostavat kovilta ja pelkäsin että joku vihainen/päihtynyt/muuten vaan pelottava tyyppi tulee paukkaamaan meidän ovelle. No, ei ole tullut.

Ennen kuin saimme rokotukset kuntoon, valvoin öitä peläten, että saamme kaikki aivokalvontulehduksen, ja kuolemme. Ei käynyt tämäkään toteen.

Kun huomasimme hometta lastenhuoneen nurkissa, pelkäsin että lapset sairastuvat, saavat vähintään allergisia oireita, ja meidän pitää muuttaa pois. Pyyhimme tummuneet lattialistat kloriitilla ja hankimme kosteudenpoistajan - case closed.

Lisäksi tämän yhdeksän kuukauden aikana mielessä pyörineinä huolina ja pelkoina voisi listata kaikenlaista mitä nyt ylipäätään perhe-elämään liittyy, kun tukiverkosto on meren takana ja talous tiukalla. Mutta hyvin on selvitty ja parempaa kohti koko ajan menossa. Suurin kiitos Kaille, joka on jaksanut kuunnella (välillä silmiään pyöritellen) näitä suuria murheitani ja palauttanut minut järkipuheella aina paniikin kynnykseltä maan kamaralle.

Entä nyt?

Tällä hetkellä minua ei pelota (muu kuin yliherkkä palohälyttimemme joka tietää aina kun minä koitan laittaa ruokaa...). Huolestuttaa kyllä, esimerkiksi vasemman puoleisessa liikenteessä hermostuttaa edelleen, vaikka olen vain matkustajana, kuskina olemisesta puhumattakaan. Huomaan kuitenkin, että hymyilen aiemmille peloilleni. Olen kehittänyt uusia selviytymismekanismeja. En edelleenkään tykkää ötököistä, mutta olen oppinut vahtaamaan tiettyjä paikkoja kotona joihin niitä ilmestyy ja näin olemme niskan päällä tilanteesta. Olen oppinut kulkemaan alikulkutunneleista ympärilleni katsomatta, koska nekin ovat täynnä seittejä ja kaikkea muuta mitä kieltäydyn ajattelemasta, koska ei ole pakko. Olen oppinut tutkimaan läpinäkyvässä muovikääreessä myytävät banaanit läpikotaisin hedelmähyllyllä ennen ostamista, koska olen lukenut lehdestä lukuisia kertoja miten ihmisten koteihin on tullut brasilialaisia tai milloin minkäkinmaalaisia myrkkyhämähäkkiemoja munineen. Ja kaikki muut asiat? Nekin ovat vain järjestyneet. Pelot ovat olleetkin aiheettomia.

Mitä olen tästä oppinut?

Muutto toiseen maahan sellaisenaan, uusi ympäristö, uudet äänet, epätietoisuus ja tottumattomuus voivat luoda mieleen ihan todellisen tuntuisia ja vakavia pelkoja, jotka natiivista tuntuvat varmasti täysin naurettavilta. Väitän, että kaikkia pelottaa tuntematon, vaikka toiselle se tuntematon voi olla jotain muuta kuin hämähäkit. Ymmärrän nyt paljon paremmin naista, joka lämpimästä ja kuivasta maasta Suomeen muutettuaan kertoi ensialkuun pelänneensä suuria järviä, koska luuli että vesi voi nousta milloin vain kaupungin kaduille.

Emme ole olleet pelottomia. Joten ehkä me sitten olemme tosiaan olleet rohkeita. 

Kysymyshaaste

Milla Koti-ikävä -blogista haastoi minut Liebster-haasteeseen. Ajatuksena on vastata bloggarin esittämiin kysymyksiin ja jatkaa haastetta eteenpäin uusilla itsekeksimillä kysymyksillä.

* * *

1. Eksoottisin syömäsi ruoka (mitä, missä, milloin)

Tähän täytyy vastata unkarilainen kanakeitto. Olin lukiossa ollessani hetken vaihtarina Debrecenissä, ja sain kunnian osallistua host-siskoni isoisoäidin syntymäpäiville. Kotona laitettuja ruokalajeja oli tarjolla sen seitsemäätoista sorttia - ja sain ulkomaisena vieraana kunnian aloittaa juhla-aterian. Pöydän keskellä oli pata kanakeittoa. Kauhaisin - ja järkytyksekseni kauhassa oli kanan jalka. Nahka. Varpaat. Kynnet. Suht hyvällä pokerilla laskin kauhan ja hämmensin pataa vähän, ennen kuin nostin seuraavan (varpaattoman) kauhallisen lautaselleni. Hyvää oli - ja aterian loppuvaiheessa näin host-siskoni pitelevän kananjalkaa kaksin käsin ja järsivän lihaa kanan varpaista. Mahtoi olla maukasta.

Debrecen Piac utca 2005

2. Kolme asiaa, joista unelmoit

Onnelliset lapset.

Olevani joku päivä ihan oikea sosiaalityöntekijä.

Ja että Ristorante Tonno -pizza tulisi Iso-Britannian markkinoille.

3. Milloin teit viimeeksi jotain ihan ensimmäistä kertaa?

Uudessa maassa asuessa saa jatkuvasti tehdä asioita ihan ekaa kertaa. Ihan vain jo kuluneen viikon aikana olen ihan ensimmäistä kertaa tajunnut että Debenhams-tavaratalon sisällä on kello- ja korukorjaamo, pitänyt englanniksi yliopistossa powerpoint-esitelmän (Strategies for anti-oppressive and ethical practice in Adult Services), ostanut opiskelijan 4 viikon bussilipun (£71 Stirling - Falkirk) ja voittanut 2048 pelin! (Olen ehkä ylpein tästä viimeisestä, koska olen takonut peliä ehkä vuoden verran tajuamatta miten se toimii...)

4. Mikä on paras paikka, missä olet käynyt?

Puoli vuotta sitten olisin vastannut jotain ihan muuta, mutta nyt ykkössijan vie kyllä Dollarin vihreä laakso. Veden solina, vesiputoukset, polut ja pitkospuut, kukat ja kasvit... ah.

5. Mikä on maailman paras kirja, elokuva ja biisi

Stephen Kingin Musta torni -sarja on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen, ja huomaan että palaan sen ääreen aina uudelleen - ja aina siitä saa uusia juttuja irti.

Elokuvia keränneenä ja vajaan parin sadan leffan kanssa Skotlantiin muuttaneena en vain pysty valitsemaan yhtä parasta. Mutta eniten kolahtaa Gegen die Wand, C.R.A.Z.Y, Running with scissors tai I am Sam -tyyppiset draamat, jotka imaisevat mukaansa ja auttavat ymmärtämään ja näkemään maailmaa uudesta - jopa marginaalisesta - näkökulmasta.

Biisikysymyksen kanssa puntaroin ja puntaroin ja en vain osannut päättää. Parastahan maailmassa siis tietenkin on ihan mikä tahansa Alice Cooperin tuotannosta, mutta viimeaikoina korvanapeista on soinut tosi paljon myöskin Poets of the Fall, joiden paras biisi on Late Goodbye.

Tätä EI ole ikävä!

6. Mitä kaipaat Suomesta eniten (tai kaipaisit, jos asuisit muualla kuin Suomessa)?

Ai, Tonno-pizza tuli jo mainittua. No sitten varmaankin sitä, että saa sanoa suoraan ja olla oma itsensä (eikä tarvitse 'hymyillä jos ei v*u naurata' Tehosekoittimen sanoin). Vaikkakin olen oppinut arvostamaan ja odottamaankin ystävällistä kohtaamista arkipäivän tilanteissa, ihan aina ei vain jaksaisi sitä että kaikkia maailman asioita - vaihtorahasta alkaen - voi kuvailla sanalla 'lovely'.

Vähän kuitenkin epäilen yltääkö Skotlannin syksy näihin ruskan väreihin...

7. Luettele viisi asiaa, jotka esittelisit ihmiselle, joka tulee nykyiseen kotikaupunkiisi ensimmäistä kertaa

1. Ilmaiset julkiset vessat (jos tulija olisi Suomesta, s-etukorttien ja polettien luvatusta maasta). 

2. No okei, perinteisistä tietenkin Stirling Castle ja

3. Wallace Monument

4. High Land Games

5. Boots-kaupan meikkiosaston (olisin halunnut itsekin tietää vähän aikaisemmin, että ketjun omia meikkejä saa alle £2 hintaan/kpl, oli sitten kyse vaikka ripsarista tai sävytetystä kosteusvoiteesta. Opiskelijan lompakko laulaa kiitosta.)

Stirlingin sillat

8. Luettele viisi maata tai paikkaa joissa haluaisit käydä

1. Pohjois-Skotlanti (tää keskiväli alkaa olla jo aika tutkittu)

2. Legoland (vaikka Windsorissa)

3. Pietari (joskus päästävä uudelleen vähän venäjää treenaamaan)

4. Hiroshima (Auschwitz on jo käytynä, tää sopisi hyvin sarjaan)

5. USA (Los Angeles ja New Orleans olisi kiva nähdä omin silmin)

Pietari 2014

9. Mikä on paras päätös, minkä olet elämäsi aikana tehnyt?

12 vuotta sitten päätin kirjottaa viestin suomenkieliselle Alice Cooper -fanifoorumille hehkuttaen uusinta levyä. Yllättäen sainkin sähköpostilla yhteydenoton lappeenrantalaiselta fanilta. Meillä oli paljon yhteistä ja pian sovimme treffit. Eipä silloin olisi kumpikaan meistä uskonut, että reilun kymmenen vuoden päästä asumme perheenä Skotlannissa.

10. Mikä on elämän tarkoitus?

Kulkea avoimin silmin, nähdä kauneus pienissä asioissa, tutkailla asioita myös toisten ihmisten näkökulmasta ja oppia joka päivä jotain uutta.

* * *

Haastan blogit Elämää vihreällä saarella, Seuraava luku ja Auringonkalastaja vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1. Mikä on lempisanasi tai -lauseesi?

2. Jos saisit loppu elämäsi ajan syödä vain yhtä ruokaa, minkä valitsisit?

3. Mikä on parasta tekemistä sadepäivälle?

4. Tärkein asia, minkä olet oppinut matkustamalla ja asumalla ulkomailla?

5. Mikä oli lapsuudessa lempi kirjasi? Oletko lukenut sitä lapsillesi / toivoisitko heidän lukevan sen?

6. Milloin kirjoitit kirjeen viimeksi (paperilla ja kynällä)?

7. Minkä elokuvan haluat nähdä aina vain uudelleen?

8. Mitä ostit viimeksi?

9. Mitä teit viime viikonloppuna?

10. Mikä on lempiherkkusi?

Suomen terveiset

Tältä näytti lomani Suomessa: aurinkoa, järvimaisemaa ja hyvää ruokaa. Yhden päivän pikavisiitilläni Lappeenranta näytti parhaat puolensa kesäkaupunkina. Pääsin moikkaamaan entisiä työkavereita uusissa tiloissa (terveisiä kaikille!) ja nauttimaan aurinkoisesta päivästä keskustassa. Paljon oli ehtinyt katukuvassa muuttua puolessa vuodessa.

Matkani vei Lappeenrannasta mökille lasten ja vanhempieni luokse Puruvedelle. Näistä kuvista voisi päätellä että tyyntä ja lämpöä piisasi - tyynistä hetkistä huolimatta sain kuitenkin pitää koko viikon villasukkia, enkä todellakaan käynyt pulahtamassa (veden lämpötila parhaimmillaan +18).

Luka uskalsi pulikoida.

Äidin kanttarellikastiketta, nams.

Lasten kesä oli vierähtänyt nopeasti isovanhempien, serkkujen ja muiden sukulaisten ja kavereiden kanssa. Viidessä viikossa oli kuitenkin ehtinyt tulla jo ikävä kotiin ja kouluun. Oma viikon mittainen Suomen visiittini tuntui toisaalta lyhyeltä, mutta sittenkin ihan sopivalta. Ehdin maistella kanttarellit, paistetut ahvenet, metsätuoreet mustikat ja Manhattan-sipsit (milloin niistä on kadonneet juovat?), nähdä perhettä, hamstrata äidin neulomia villasukkia talven varalle matkalaukkuun ja saunoa vuoden tarpeisiin. Ehdin myös ihmetellä, miksei juna-asemilla ole ilmaista wifiä ja ärsyyntyä siitä, että kaikki vessat ovat maksullisia (ja ne kangaskäsipyyhemasiinat yleisissä vessoissa, olin jo unohtanut miten niistä on aina rulla loppu, tai se roikkuu märkänä ja löysänä maata viistäen... yrh).  

Viimeisenä iltana kävimme pyörähtämässä Haltialan kotieläintilalla Helsingissä. Löysin huumoria siitä, että jouduimme matkustamaan tänne asti päästäksemme näkemään ylämaan karjaa lähietäisyydeltä. 

On Vantaanjokikin paikoitellen ihan nätti.

Hyvästelimme haikeina litteän Suomen, Skotlannin kukkulainen maisema näytti lentokoneen ikkunasta kodilta, vaikka helle vaihtuikin jo tuttuun harmaaseen ilmastoon. Lentomatkat poikien kanssa tuntuvat sujuvan nopeammin ja jouhevammin kerta toisensa jälkeen. Matkustusta rankempia ovat jäähyväiset - 7-vuotias kun tietää miten pitkä aika kestää seuraavaan kesään - ja 3-vuotias kun on autuaan ymmärtämätön siitä miten kauan menee ennen kuin taas rakkaat tavataan.