Vähiin käy koulupäivät

Sosiaalityön teoria ja käytäntö -kurssi on saateltu päätökseen, ja tässä on taas keräilemiäni uusia englanninkielen sanoja. Listan pituus kertoo luetun materiaalin määrästä - 6 sivua sanoja joista useimpia en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Harmi ettei siitä kaikesta lukemisesta ollut sen kummempaa hyötyä, sillä esseestä tuli todellakin kökkö tällä kertaa. Sen sijaan toivon, että kurssista jäi päähän ihmissuhdytyön perustaitoja ja pohjaa sille, kuinka sosiaalityötekijänä arvioidaan asiakkaan tilannetta kokonaisvaltaisesti, ennen kuin suunnitellaan interventioita (olisikohan tälle jokin suomenkielinenkin sana?).

Tässä kohtaa minua vähän hymyilyttää, sillä myönnän, että joskus aiemmassa työssäni sosiaaliohjaajana saatoin piilossa pyöritellä silmiäni vastavalmistuneille nuorille sosiaalityöntekijöille, jotka julistivat tärkeäksi tehtäväkseen suorittaa tällaisia "kokonaisvaltaisia tilannearvioita" ja ajattelin jotain sen suuntaista kuin: "Joo, joo, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä??" No, nyt tiedän, ja pääsen liittymään toivottavasti joku päivä heidän kuoroonsa.

Meidän 40 oppilaan ryhmällä oli orpo olo tässä 350 oppilaan luentosalissa.

Tällä viikolla olemme aloitelleet kevään viimeisen (!!) opintojakson, jossa tarkastellaan sosiaalityön lainsäädäntöä Skotlannissa. Nam. No, ainakin hetkeksi saa jättää teoriat ja "voihan se olla vähän noin ja toisaalta asiaa voi tarkastella myös tuosta näkökulmasta ja..." -pohdinnat hautumaan sillä laki on laki kaikille ja kaikissa tilanteissa sama. Tämän kertainen opintotehtäväkin on enemmän halki, poikki ja pinoon tyyppisesti lain soveltamista annettuihin asiakastilanteisiin, ja niihin on olemassa yksi oikea ja varmasti lukematon määrä vääriä vastauksia.

Näistä vihreistä sisäpihoista tulee ihan mieleen Lappeenrannan yliopisto.

Kuvina tässä postauksessa on näpsyjä tältä viikolta yliopistolta. Nyt tuntuu että olen kotiutunut luokkaan ja tuntuu mukavalta kun täällä aina hymyillään ja tervehditään (ihan vaikka vaan tavataan vessan ovella, sen jälkeen kun on ensin istuttu yhdessä samassa luokassa kolme tuntia... Suomessa riittää yleensä yksi tervehdys päivää kohden?!) ja kysellään mitä kuuluu.

Marokkolainen mausteinen hernekeitto, £1.50 koulun ruokalassa ja outo pyöreä lusikka, joita meillä on kotonakin.

Ensi viikolla on kaksi kevään viimeistä luentoa ja viikon päästä siitä on tämän lakitehtävän palautuspäivä. Sitten alkaa kesäloma!

Family Ceilidh

Me päätimme jo ennen muuttoa, että osallistumme täällä tapahtumiin mitä eteemme tulee, ihan vain nähdäksemme ihmisiä ja tutustuaksemme paikalliseen kulttuuriin. Riemastuinkin kun koulusta tuli kutsu perhe-ceilidhiin. Ennalta tiesin, että ceilidh on skotlantilaista kansanmusiikkia. Se riitti, liput ostettiin.

Perhelippu maksoi £10, ja siihen sisältyi virvokkeita ja kahdeksi ja puoleksi tunniksi musiikkia ja tanssia. Koulun ruokasali on muutettu tanssisaliksi. Paikalla oli paikallinen orkesteri ja ihanan kärsivällinen tanssinohjaaja. Lapset keräsivät tanssikortteihin leimoja - kolmella leimalla sai pienen palkinnon. Ensimmäiset tanssit istuimme ja katsoimme, ja sitten Lukankin (ja minun) oli jo pakko päästä mukaan pyörimään. 

Tässä alla on video mistä voi tarkistaa, miltä tanssi olisi voinut näyttää. Kun tanssilattialla on kuitenkin pääasiassa 5-10 vuotiaita lapsia ja muutama vanhempi (joista yksi Suomesta), muutamat tanssit päättyivät lähinnä hämmentyneeseen sekasortoon, mutta hauskaa onneksi riitti kaikilla, eikä ketään haitannut jos kuviot eivät nyt ihan menneet kuten alla olevassa videossa. Kiva oli myös huomata, että vanhemmat tuntuivat tuntevan biisit ja liikkeet ulkoa kokemuksen tai äidinmaidon myötä - kulttuuria pidetään elossa ja näin siirretään eteenpäin.

Tanssien välissä naposteltiin nyyttäriperiaatteella tuotuja leivoksia ja herkkuja, ja meille esiintyi Stirling Gaelic Choir. Ensimmäistä kertaa kuulimme gaelin kielistä laulua (jostain syystä TV:n gaelinkielistä Alba-kanavaa ei ole tullut katsottua vaikka mahdollisuus siihen olisikin...). Lukan koulussa on kaksi gaelinkielistä luokkaa, ja täällä esimerkiksi juna-asemilla paikat on kirjoitettu kahdella kielellä: Stirling - Sruighlea. Kuorosta oli paikalla vain kourallinen laulajia, eikä meno ollut yhtään niin pönöttävää kuin alla olevassa videossa, mutta saman biisin he vetivät. Lisäksi pääsimme laulamaan yhden säkeistön toisesta laulusta yhteislauluna. Olen opiskellut useampia kieliä, mutta gaeli vaikuttaa kyllä ihan erilaiselta kuin mikään niistä! Naisilla videossa on muuten Stirlingin tartaanista hameet, sama kuvio kuin minun kaulahuivissa. Kiva tunnistaa jo tällaisia yksityiskohtia.

Ceilidh-ruutu avattu!

Eikä täällä muuten vielä mikään kesä ole. Mehu- ja keksitauon aikana koulun ruokasalin kattoikkuna peittyi rännästä. 

A night out

Yhdeksän sateettoman päivän jälkeen taivas on jälleen harmaa.

Tänään olin reipas ja lähdin ihan vapaapäivänä yliopiston kirjastoon naputtelemaan viimeiset paikkailut esseeseeni. Nyt se on tehty, hurraa. No, en olisi muuten vaivautunut koululle asti, mutta olin ostanut itselleni lipun koulun taidekeskuksella näytettyyn And the Beat Goes On -musikaaliin.

Himppusen harmittaa että täällä ollessani olen missannut jo Sound of Musicin Glasgowssa, Jesus Christ Superstarin Edinburghissa ja tänä viikonloppuna väliin jää myös Theory of a Deadmanin keikka Glasgowssa - kaikki ihan vain siitä syystä etten ole tiennyt niistä ajoissa tai kuten viimeisimmässä, minulla ei ole kaveria jonka kanssa mennä (enkä todellakaan lähde yksinäni pyörimään iltamyöhällä Glasgowiin). Enikeis - kun näin tämän Sonny & Cher -teemaisen musikaalin mainoksen koulun seinällä jokunen viikko sitten, päätin kerrankin tarttua tilaisuuteen (ja opiskelijana pääsin sisään viidellä punnalla, jei.)

Joistakin on ehkä outoa tai kiusallista käydä yksinään leffassa tai teatterissa, mutta minä oikeastaan tykkään siitä. Tämän musikaalin tarina 70-luvun asujen ja ikivihreiden hittiten ihastelun lisäksi naurettava ja itkettävä ja sali oli melkein täynnä. Pidin siitä miten hahmojen skotlantilaisuus oli kirjoitettu juoneen sisään (tarina sijoittuu Yhdysvaltoihin) ja oli itse asiassa hauska seurata miten päähenkilöt Lily ja Peter - pitkän linjan Sonny ja Cher -fanit - sujahtivat lennossa idoliensa saappaisiin (konkreettisestikin) ja akstentit vaihtuivat jo tutuksi käyneestä skotista laveaksi jenkiksi. The Guardianin kriitikko ei ole kovasti tätä teosta arvostanut (kaksi tähteä viidestä), mutta mikä häntä oli juonessa hämmentänyt, minua kiehtoi. Kaikkia ei voi miellyttää. Ja myönnän että oma arvioni on värittynyt sillä, miten paljon olen fanittanut Cheriä siitä asti kun olin 10-vuotias.

Lisäksi sain pari iltaista kuvaa yliopistolta ja vanhasta sillasta. Koko illan on tullut kevyttä kesäsadetta, ja ilma on täysin tyyni. Kotiin päin bussipysäkiltä kävellessä yhdeksän aikaan ilmassa leijui märän lämpimän asfaltin tuoksu, enkä talven jäljiltä ollut muistanutkaan miten kesältä se tuoksuu. Jokikin oli peilityyni, kun sadepisarat siihen ropisivat. Pieniä juttuja, tärkeä huomata niitä aina välillä. Hyvää viikonloppua!

Hetkeen tarttumassa

Lämpö ja aurinko tekevät ihmeitä myös skotlantilaisille. He kaivautuvat esille ja tulevat ulos! Alla oleva kuva yrittää demonstroida tätä, miten joenvarsi on torstai-iltana kuuden aikaan pilkuttunut talvenjäljiltä vielä kalpeilla kansalaisilla, jotka viettävät aikaa yhdessä ja erikseen lämmöstä nauttien. Leikkipuistoissa ja jalkapallokentillä käy vipinä, hiekkalelut ovat rantautuneet Tescoon. No, huomenna on luvattu alkavaksi viikon mittainen sadekausi, joten ehkä täällä on opittu tarttumaan hetkeen.

Balleriinakausi avattu - note to self: rasvaa jalat!

Eipä tänään meillä sen kummempia kuulumisia, mutta haluan osaltani myös huomioida blogimaailmaa tänään kohauttaneen uutisen: Blogilista.fi lopettaa toimintansa 1.6.2015. Harmillista - olen pitänyt sitä hyvänä paikkana bongailla muita ulkosuomalaisten blogeja ja tähänkin suuntaan sieltä käy ihan hyvä liikenne. Mikä paikkaisi aukon, että tieto hyvistä ja mielenkiintoisista suomalaisista blogeista jatkaisi välittymistään? Tämä blogi löytyy jatkossa siis vain Bloglovinista entiseen malliin - sinne kannattaa liittyä jos et ole sitä vielä tehnyt.

Beechwood Park

Tätä menoa voisin varmaan vaihtaa tämän nimeksi "Puistoblogi" tai jotain muuta aiheeseen liittyvää. Aurinko paistoi, lämpötila nousi yhdeksääntoista (!!) ja me lähdimme taas pihalle. Suuntasimme meille uuteen Beechwood puistoon. Mukaan nappasimme Leonin lisäksi uuden frisbeen ja pikaevääksi Lidlistä limpparia ja viinerit.

Pari kuvaa nappasin myös kotimatkalta. Alan jo tottua tähän paikalliseen arkkitehtuuriin - kyllä täältäkin löytyy rumia elementtitaloja (kuten meidän kotitalo), mutta sitten taas on paljon näitä nukkekotimaisia naapurustojakin. Jostain syystä olen kuitenkin alkanut ajattelemaan talojen ulkonäön lisäksi enemmän lämmöneristystä. Valtaisat ikkunat aiheuttavat vilunväristyksiä, vaikka niitä vain katselisi ulkopuolelta.

Minun silmään bussipysäkit ovat täällä "väärin päin" - mutta eipä tule sadekelillä ohi ajavan auton heittämät kurat pysäkillä odottelijan lahkeille.

Keltaiset ruudut autotiellä tarkoittaa, ettei sen alueelle saa jäädä tientukkeeksi - jos risteystä lähtee ylittämään, on ensin katsottava että tie on edessä vapaa, että mahtuu autoineen kokonaan ruudukosta ulos. Kuulostaa kätevältä.

Ja kotona odotti taas ihana kamala essee, joka on kiivennyt jo seinälle. Luokkamme FB-ryhmässä lähes kaikki meistä ovat jo avautuneet siitä miten ärsyttävä, vaikea ja käsittämätönt tämänkertainen essee on, mikä lohduttaa, kun tietää ettei ole ainoa josta tuntuu että hakkaa päätään seinään. Otin järeät aseet (sakset ja teipin) käyttöön ja sain ehkä saksittua rakenteen uuteen (loogisempaan) uskoon. Tällä viikolla sain palautteen aiemmasta, kehityspsykologian esseestä - se meni paremmin kuin ikinä olisin uskaltanut odottaa. Tästä onnistumisen kokemuksesta ammennan nyt voimaa tämän kertaiseen raapustamiseen, vaikka rehellisesti tuntuu, että tällä kertaa riittää kun vain pääsee läpi ja voi alkaa keskittymään ensi viikolla alkavaan seuraavaan ja kevään viimeiseen opintomoduuliin. 

Keilaamassa

Pääsiäisloman päätteeksi päätimme käydä viimeinkin tutustumassa naapuruston keilahalliin. Se on meiltä korttelin päässä, mutta tähän mennessä olimme vain tyytyneet kävelemään siitä ohi ja kuuntelemaan Lukan kysymyksiä siitä, milloin sinne pääsee käymään. No nyt se päivä koitti.

Luka pääsi tuhlaamaan viikkorahakolikoitaan pelikoneisiin (£1 per peli) ja Leon oli ihan fiiliksissä päästessään oikean näköisen moottoripyörän selkään, vaikkei peliä hänelle pyörimään laitettukaan. Täällä ei ilmeisesti ole ainakaan yhtä tiukkoja rahapelisäännöksiä kuin Suomessa, koska siellä oli hedelmäpelit ja muut näiden seassa ja yhden pelin edessä oli jopa pieni jakkara, jotta lapset (ei meidän) ylettivät painelemaan nappeja. 

Yksi kierros keilausta maksoi £10, eikä keilauskenkiä ollut tarjolla. Täällä ei muuten vaihdeta kenkiä myöskään koulun liikuntatunnille (vaikka koulun ohjeistuksen mukaan ne kuuluvat jumppakassin varusteisiin), eikä tanssitunnille jolla Luka käy yläkoulun jumppasalissa. Voitte kuvitella miltä vaalea puulattia näyttää kun sillä on juostu mustapohjaisilla ulkokengillä. 

Lapsia varten keilaradoilla oli rännikaiteet, kevyempiä keilapalloja ja tuollainen rautainen häkkyrä, josta Lukakin sai työnnettyä pallon radalle ongelmitta ja onnistumisen riemu oli taattu.

Näiden lisäksi tarjolla oli pieni ravintola burgereineen ja baari bilispöytineen. Koko paikka oli todella perheystävällinen ja sen tyyppinen paikka jonne on helppo tulla pelaamaan vaikka vain yksi kerros (kuten me teimme tänään) tai vaikka viettämään iltaa vähän pidemmänkin kaavan mukaan - etenkin kun se on melkein tässä naapurissa. Minäkin löysin viimein kauan etsimäni pirtelön (tai ennemminkin se oli kaakaoinen jäähilejuoma), ja näin läheltä kotia!

Ruokaostoksilla

Perjantaina sallin itselleni pienen breikin läppärin ääreltä ja lähdin muiden mukana kauppareissulle. Joen rantaan oli tullut kevät, vihreää puski esiin joka oksassa ja mättäässä. Teki mieli sanoa että ulkona oli kylmä, kun asteita oli "vain" vähän kymmenen molemmin puolin, mutta täyteen lastattuja rattaita kotiin päin lykkiessä tuli lämmin.

Valkovuokko on steroids - no ehkei sentään, mutta kaksi kertaa niin suuri kuin suomalaiset serkkunsa.

Kiva nähdä jotain tuttuakin tien varsilla.

Kävimme täydentämässä ruokavarastoja Farmfoodsissa ja Aldissa - nämä ovat ikään kuin Lidlin kopioita (tai mikä nyt sitten olikaan se aito ja alkuperäinen?) ja siis myyvät paljon-hyvää-halvalla -periaatteella. 

Farmfoods eroaa Aldista ja Lidlistä siinä, että se nimestään poiketen ei myy tuoreita farmiherkkuja, vaan pakasteita. Nappasin kuvan tältä yhdeltä käytävältä. Kaupassa on samanlaisia käytäviä neljä - eikä sitten muuta tarvitakkaan. Allasrivit on täytetty lihalla, kanalla, kalalla, valmisaterioilla... mitä nyt kuvitella voi. Näiden lisäksi, mutta selkeästi vähemmistönä, ovat kuivatuotteet, kuten limut ja murot. Harmi että meillä on vain pakastelokero, muuten täältä saisi varmasti ostettua vaikka viikon ruuat kerralla.

Tässä kauppakassien sisältö. Farmfoodsista reilumpi satsi pakastekanaa (yhteensä 1,9 kg £10) ja pitsaa (£6.79 kaksi isoa ja yksi pieni). Aldista mysliä (£1.45), viinirypäleitä (£1.89), energiajuomaa, pieni kakkuvuoka, käsisaippuaa, ja lauantaikarkit, muroja (£0.85) ja rahkaa lapsille (6 pikkurahkaa yht. £0.65). Danoninon ja vastaavien, mitä Suomessa myydään lapsille rahkoina, nimi on täällä jogurtti, mutta ainakaan meidän ipanat eivät ole huomanneet maussa tai koostumuksessa eroa.

Ihan vain uteliaisuudesta otimme maisteluun haggis-maustettuja sipsejä (£0.99), Tunnockin teekakkuja (£0.81) ja aiemmin kehumani Soreenin halpisversion, So malty-mallaslimpun (£0.49). Tätä pitää ehdottomasti saada Suomeenkin! Tunnock's tea cakes tuli minulle tutuksi kun luin viime vuonna Glasgowssa pidettyjen Commonwealth Gamesien avausseremonian tanssivista teeleivistä - joten pakkohan niitä oli kokeilla. Nämä kakkuset ovat kuin meille Suukkoina tunnetut sulkaa-karkkimössö-leivokset, mutta vohvelin sijaan pohjalla on keksi ja karkkitahnaa on vähän vähemmän.

Kauppakuittien loppusummat näyttivät £15 ja £16,32 (43 euroa nykyisellä kurssilla) - ei mitenkään ihan vähän, mutta ei sitten ihan älyttömän paljonkaan, kun ottaa huomioon että tämä oli tällainen tankkauskäynti viikonlopun aloitukseen pitsoineen ja herkkuineen eikä ihan perus arkiruokaa. Tätä tänään santsattua parin kilon chicken fingers statsia meillä mutustellaankin sitten seuraavat pari viikkoa, jostain syystä nämä uppoavat lapsiin kuin häkä.

Teoriat ja leikit lattialla

Meidän olkkarin lattia näytti tältä yhtenä päivänä. "Äiti piitää" (sanoo Leon) ja tarkoittaa, että kokoaa kolmivaiheista teoriakehikkoa (Three-stage theory framework). Olen visuaalinen ihminen ja rakastan kaikenlaisia kaavioita - ajattelen, kun minulla on kynä kädessä. Olen saanut siitä kuittia jo koulukavereilta (kun puhun ja piirrän samaan aikaan) ja Kailta (kun piirrän sille illalla kotona kaikki hienot uudet kuviot joita opettajat ovat meille luennolla esitelleet - "Ai otetaan taas fläppitaulu esiin?", kysyy hän muka hauskana kun raapustan ympyröitä ja viivoja ruutupaperille ja selitän jotain maani mullistanutta teoriaa). Nyt teoria alkaa olla hanskassa. Roolinäytelmän nauhoitus on keskiviikkona - onneksi sain arvalla ihanan parin, mutta jännittää silti. Nauhoituksen pisteytys on painotettu kurssin arvioinnissa, on tärkeämpää osoittaa pystyvänsä omaksumaan ammatillinen rooli tosielämässä, kuin kirjoittaa siitä essee.

Sillä aikaa kun minä olen viettänyt aikaa askarrellen, lapset ovat viettäneet pääsiäislomaa.

Lastenhuoneen oveen ilmestynyt kieltokyltti.

Lasten huoneen lattialle ilmestynyt maja ja majan asukki. Huomaa kaunis kokolattiamatto.

Näähän leikkivät yhdessä - tappelematta joskus jopa vartin verran!

Mitähän mahtaa Dali tuumailla? Pohtii varmaan samaa kuin minä - minne meni meidän Leon-vauva? Ja koska tämä jatkuva tappelu - lyöminen - kinaaminen - inttäminen - kiljuminen ja huutaminen loppuu?

Olisipa jo koulutehtävät suoritettu, niin päästäisiin taas kaikki ulos, sinne ainakin ääntä mahtuu.

Tulipahan käytyä

Ja tältä näytti Edinburgh tänään. Vielä eilen illalla olimme Kain kanssa kahden vaiheilla lähdemmekö ennakkoäänestämään Edinburghiin tänä lauantaina. Viikon sisään on riittänyt vipinää (Stirlingin linna, Aberfoylen metsä..) ja oikeastaan kaipasimme ihan vain rauhallista kotipäivää. Sääennustuskin uhkaili viikon auringonpaisteen vaihtuvan juuri tänään viikon sadekauteen ja nipi napin 10 asteeseen kohoaviin lämpötiloihin. Mutta sitten taas, kansalaisvelvollisuus ja mitä näitä nyt on, hyvät syyt voittivat. Pääasiassa mietimme - jos äänestäminen ei ole meille tarpeeksi hyvä syy lähteä Edinburghiin - mikä sitten olisi? Joten aamulla hyppäsimme bussiin ja niin sitä sitten taas oltiin vilkkaassa, urbaanissa ja meluisassa kaupungissa.

Viime kerralla marraskuussa Edinburghin keskusta ei yhtään vakuuttanut minua. Tällä kertaa sää oli vielä kurjempi. Välillä satoi rakeita ja tuuli ihan mielettömästi. Sitten vain satoi. Sen jälkeen pilvet väistyivät hetkeksi ja aurinko paistoi iloisesti. Sitten nousi taas tuuli, joka (kylmän) föönin lailla kuivatti hiukset ja housunlahkeet ja sai ainakin minulla korvat särkemään. Sitten oli pienen hetken tyyntä ja erehdyimme ajattelemaan "täällähän on ihan kivaa" - kunnes minuutteja myöhemmin puuska heitti päällemme uuden raekuuron ja kaikki alkoi alusta. Sormet olivat koko ajan niin jäässä, että kaivoin kameran kassistani vain kerran - ottaakseni tuon yllä olevan kuvan ihan vain demonstroidakseni äskeistä kuvausta.  

Voisin valittaa Edinburghin keskustasta vielä lisääkin. Se on mäkinen ja rakennettu paikka paikoin moneen kerrokseen - josta GoogleMaps ei osaa erottaa eri tasoja (mikä vaikeuttaa turistina seikkailua). Välimatkat ovat pitkiä ja maisemat ovat kuolettavan harmaita ja tylsiä (tai sitten se oli vain tämä harmaa sää - jälleen kerran). Parin tunnin kiertelyn aikana emme törmänneet yhteenkään viihtyisään puistoon - leikkipuistosta puhumattakaan. Ja toistan itseäni, meidän kodin lähellä Stirlingissä niitä on seitsemän. Ostoskeskuskin, jonne päädyimme säätä pakoon viimeiseksi vajaaksi tunniksi ennen bussin lähtöä, oli tukkoinen ja matala tunneli - jossa oli kaikki samat kaupat kuin meidän valoisassa ja avarassa Thistles-ostarissamme Stirlingissä. 

No. Äänestäminen onnistui näppärästi, Nordic Affäristä löytyi Fazerin suklaata, Turkinpippureita, puolukkahilloa ja kunnollista näkkileipää. Intialaisessa butter chicken ja naan-leipä vei kielen mennessään ja kaikki saivat mahansa täyteen. Bussimatka oli miellyttävä (ja edullinen) vaihtoehto junalle. 

Mutta sanotaan nyt suoraan, että minä olen kotonani enemmän täällä, missä näkyy heräävä luonto ja virtaava vesi, hiirenkorvat puissa ja joka päivä huomaan jossain ohittamassani puskassa kukkia jollaisia en ole ennen nähnyt, ja joita en todellakaan osaa nimetä. Missä Leoninkin uskaltaa antaa kävellä kävelytiellä ja missä ihmiset toivottavat mukavaa päivää kun tulevat vastaan puistotiellä.

Aberfoyle ja Doon Hill

Torstaina hyppäsimme bussiin ja suuntasimme Aberfoylen kylään. Olin lukenut Stirling nettisivuilta uutisen, jonka mukaan kaupunki on satsannut luontoreittiin Doon Hillin tienoilla. Walk Highlands kertoi että reitti on helppokulkuinen ja aika lyhyt (4,5 km), joten lapsetkin jaksaisivat reissussa mukana. Eipä muuta kuin eväät reppuun, Leon rinkkaan ja matkaan.

Maantie Aberfoyleen oli kiemurainen ja niin kapea, että bussin oli hidastettava vauhtinsa lähes pysähdyksiin kun rekka tuli tiellä vastaan. Bussin ikkunoista vilisi vihreitä peltoja ja lampaita silmän kantamattomiin. Bussi jätti meidät Aberfoylen turisti-infon eteen, ihan nurkan taakse siitä mistä polku lähti kiertämään läheistä maaseutua, joen vartta ja metsikköä. Tämä on se samainen Forth-joki, joka virtailee meillä Riversidessa.

Pääsimme näkemään (ja haistamaan) ensimmäistä kertaa läheltä paikallista karjaa, ylämaan lehmiä. Se on skotlantilainen alkuperäisrotu (tiesi minulle kertoa Wikipedia). Nämä lehmät olivat kyllä pörröisiä, mutta lajille ominaiset pitkät ja terävät sarvet olivat jääneet tällä kertaa navettaan.

Paikkapaikoin maisema näytti siltä kuin olisimme tupsahtaneet Savitaipaleelle. Kuusimetsän laitaa kulkiessamme oli olo kuin sillä puolella polkua olisi ollut Suomi, ja tien toisella puolella aukesi vuoristoinen Skotlanti.

Pääkohteemme oli Doon Hill - jolla asustavat ja tanssahtelevat keijukaiset paikallisen legendan mukaan. Ilmeisesti 1600-luvulla paikallinen kirkonmies kirjoitti haltioiden ja keijukaisten salaisesta elämästä kirjan ja myöhemmin kuoli tällä mäellä vähän mystisissä olosuhteissa - jotkut uskoivat hänen siirtyneen keijumaailmaan. Edelleen elää uskomus, että keijukaiset toteuttavat toiveita, jos sen kirjoittaa vaikkapa kangassuikaleeseen ja sitoo Doon Hillillä kasvavaan mäntyyn.

Onko keijuja kotona?

Doon Hillin laella.

Toiveita keijuille.

Metsästä palasimme Aberfoyleen. Tekisi mieleni sanoa että se on vain kuoppa tiessä - asukkaita siellä on alle tuhat. Välimatkasta huolimatta Aberfoyle kuuluu Stirlingin hallinnon alle. Kylässä ei ollut paljoa tekemistä eikä näkemistä - sen keskusta on yhden kadun varrelle ripotellut ruokakauppa, posti ja pari kahvilaa. 

Aberfoylen pääkatu.

Ja sama katu toiseen suuntaan - ei siellä juuri muita ole.

Kylä on aivan maaseudun ytimessä, se tuli selväksi monella tapaa. Paitsi että sitä ympäröivät lammas- ja lehmälaitumet, näimme asuinkadun varrella possuaitauksen ja yhden talon pihalla hevosen. Kylän suurin nähtävyys oli villakeskus (Wool Centre) jossa myydään turistirompetta ja villakankaisia vaatteita ja asusteita. Sen pihalla oli lisää lampaita. Me saavuimme keskuksen pihalle juuri sopivasti kun säkkipillinsoittaja viimeisteli esityksensä Tuiki, tuiki tähtösellä ja paimenkoiranäytös alkoi. Enpä ole ennen nähnyt sorsapaimennusta.

Pitkä päivä ja raitis ilma vaati veronsa, Leon simahti rinkkaan kun odottelimme bussia kotiin päin ja kiersimme villakeskuksen myymälän. Minä löysin ihania pikkuruisia printtikuvia kehyksissä - näistä ihan huokuu autenttinen skotlantilainen maalaistunnelma.

Skottibingokin saa yhden uuden ruudun - ylämaan lehmät bongattu.