lauantai 31. lokakuuta 2015

Ihana, raskas syksy


Täällä me edelleen ollaan, vähän väsyneinä arjen pyörteissä, mutta nauttien tästä mielettömästä aurinkoisesta värien loisteesta syksyisessä Skotlannissa. Ihan harmittaa, ettei ole ollut aikaa eikä energiaa lähteä koko syksynä kaupungin lähipuistoja kauemmas ihailemaan keltaista lehtisatoa. 

Syksy yliopistolla

Lukalta kun kysyin, mitä hän haluaisi viikonloppuna tehdä, vastauksena oli kaipaus luontoon ja retkelle. Yötyöarki ja Skotlannin arvaamaton syyssää ovat huono kombo, emmekä ole saaneet aikaiseksi suunnitella mitään. Jostain syystä karttaa katsoessa tuntuu jo siltä, että kaikki lähipaikat on jo nähty, ja niiden takana taas avautuu tuntematon, eikä sitä oikein osaa lähteä ihan vain katsomaan mitä mistäkin löytyy, kun aika ja voimat ovat muutenkin kortilla.



Olemme päättäneet olla armollisia itsellemme - se on ihan okei ettei elämä ole jatkuvaa retkeilyä ja uusien kokemusten haalimista, vaikka asutaankin ulkomailla. Arki on arkea täälläkin. Muistelen, että olemme käyneet perheen kanssa luontoretkellä Lappeenrannassa yhteensä kolme kertaa ja kerran Helsingissä museossa. Siis Lukan koko elämän aikana (poika on asunut Suomessa  6 vuotta). Ehkä se on siis ihan okei, että Skotlannissa olemme ehtineet vajaassa vuodessa tekemään perheen kanssa jo neljä kunnon luontoretkeä eväineen päivineen ja käyneet kolmessa museossa ja kahdessa linnassa.


Nautitaan pienistä asioista, kuten vaikka siitä ihmeestä, että marraskuun kynnyksellä pensaissa näkyy kukan nuppuja ja puhkeaa uusia kukkia!


Yhtenä aamuna ihailin mieletöntä punaista taivasta. 'I knew it was going to be a bad day when I saw that red sky this morning' totesi työkaveri, kun keskipäivällä ulkona näytti samalta kuin alla olevassa kuvassa ja vettä tuli kuin aisaa.



Kuva samalta kohdalta seuraavana päivänä. Ihana, arvaamaton Skotlannin syksy.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Sosiaalityöstä Skotlannissa vs Suomessa


Kymmenen kuukautta opintoja ja kahdeksan viikkoa harjoittelussa. Sen se otti, että ymmärsin suurimman eron sosiaalityön perusteissa Suomessa ja Skotlannissa. Merkit olivat ilmassa koko ajan, kaikessa materiaalissa mitä olen opintoihini lukenut, joissa mm. korostetaan sosiaalityöntekijöiden roolia 'portinvartijoina' palveluihin ja lakisääteisten arviointien laatimisen tärkeydestä. Harjoittelun aikana olen kuullut palavereissa tilanteista, joissa 'henkilöllä ei ole oikeutta omaan sosiaalityöntekijään' (not eligible for an allocated social worker). Ja silti olen ilmeisesti kieltäytynyt ymmärtämästä kuulemaani, koska ero Suomen systeemiin on jo perusarvoiltaan kuin eri maailmasta.  

Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen siinä vaiheessa, kun lähdin selvittämään miten saisin harjoittelussa minulle nimetylle asiakkaalle omaa sosiaalityöntekijää. Hälytyskellot eivät soineet vielä, kun kuulin että siihen tarvitaan lähete. Vietin kolme päivää puhelimessa kunnan sosiaalitoimiston puhelinkeskuksen kanssa, joka pompotteli minua tiimistä tiimiin - kukaan ei halunnut ottaa koppia tapauksesta. Ei kehitysvammatiimi, koska henkilöllä on 'vain autismi', eikä yhteisöön suuntautuvaa yleissosiaalityötä tekevä community care tiimi, koska henkilöllä 'kuitenkin on se autismi, että jos sitten kuitenkin sinne kehitysvammatiimiin'. 


Koko termi community care on edelleen minulle vähän hämärä, mutta osapuilleen se tarkoittaa kotiin ja yhteisöön suuntautuvia hoiva- ja hoitopalveluita, ja tiimissä on sosiaalityöntekijän lisäksi sairaanhoitajia, mielenterveyshoitajia, toimintaterapeutteja ja fysioterapeutteja. Sosiaalityöntekijällä on lähetteen saatuaan lakisääteinen velvollisuus laatia community care -palvelutarpeenarvio. Tarpeita arvioidaan neliportaisella asteikolla matalasta kriittiseen tarpeeseen. Alimmalla asteikolla arvioidaan, että henkilö ei esimerkiksi kykene suorittamaan 1-2 oman arkensa toimintaa tai kantamaan vastuuta 1-2 toiminnasta vanhempana tai perheenjäsenenä. Kuulostaako epämääräiseltä? Sitä se vaikuttaa olevan, ja asteikon käyttö on paljon kiinni yksittäisen sosiaalityöntekijän subjektiivisesta arvioinnista.

Henkilöt, joiden tarpeiden arvioidaan olevan alimmalla asteikoilla, eivät ole oikeutettuja community care -palveluihin, ja täten, eivät myöskään sosiaalityöhön. Tähän kategoriaan joutuvat helposti esimerkiksi aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret joilla on autismi ja vaikeuksia 'vain' opinnoissa. He eivät saa nimettyä sosiaalityöntekijää, joka voisi tehdä heille lähetteen oppimisen ja työllistymisen tukipalveluihin, joita he kipeästi tarvitsisivat. Ovi sosiaalipalveluihin avautuu heille vasta siinä vaiheessa, kun syrjäytyminen, masennus tai muut ongelmat kasautuvat ja heidän toimintakykynsä ja motivaationsa ovat laskeneet tasolle, jolta on paljon vaikeampi ponnistaa takaisin aktiiviseksi kansalaiseksi.




Mitenkään ylistämättä tai kiillottamatta suomalaisen sosiaalityön sädekehää tarpeettomasti (koska eihän mikään järjestelmä ole täydellinen) huomaan tässä valtavan eron siihen, kuinka sosiaalipalvelut meillä on järjestetty. Ensinäkin, meillä on lakisääteinen nuorisotakuu ja monissa kunnissa sosiaalityössä on erikseen nuorten tiimit. Sen sijaan että pohdittaisiin onko nuorella 'tarpeeksi ongelmia' jotta hän olisi oikeutettu tukipalveluihin, Suomessa pohditaan miten nuoret saataisiin pysymään koulussa, tarvittavien palveluiden piiriin ja ennaltaehkäistäisiin ja katkaistaisiin sukupolvelta toiselle kulkeva köyhyyden ja huono-osaisuuden kierre. 

Toinen ero: Suomessa ei ole mitään lähetteitä sosiaalityöntekijälle. Useimmissa tapauksissa riittää, kun ottaa yhteyttä omaan paikalliseen toimistoon ja voi olla varma että omalla asuinalueella on nimetty sosiaalityöntekijä. Totta on, etteivät sossut työtaakkansa vuoksi voi antaa aikoja ei-kiirrellisissä tapauksissa kovin nopeasti, mutta neuvontaa ja ohjausta antavat sosiaalitoimistoissa myös sosiaaliohjaajat (ammattiryhmä joka kokonaan puuttuu Iso-Britanniasta). Skotlannissa henkilön puolestaan tulee kysymyksineen kääntyä Citizen Advice Bureaun puoleen, kolmannen sektorin palvelun, jonka vapaaehtoiset neuvojat antavat tietoja sosiaalietuuksista.


Viimeinen juttu: toimeentulotuki. Vaikka Suomessa sosiaalityön asiakkuuteen ei ole lakisääteisesti mitään kelpoisuusvaatimuksia, käytännössä monissa kunnissa toimeentulotukiasiakkuus (eli pienituloisuus) on edellytyksenä sosiaalityön asiakkuudelle. Skotlannissa sosiaalitoimistosta maksettava etuus on nimeltään SDS (self-directed support). Se on ikäänkuin täydentävän toimeentulotuen ja henkilökohtaisen avun yhdistelmä. Henkilölle jonka on arvioitu olevan community care -palveluiden tarpeessa maksetaan kuukausittain tilille rahaa, ja henkilö itse maksaa palveluiden tuottajille (vaikka kotisairaanhoidolle, henkilökohtaiselle avustajalle, päivätoiminnalle, siivouspalvelulle jne). Jälleen, palvelu linkittyy niihin kelpoisuusvaatimuksiin - jos et ole palveluiden tarpeessa, et saa SDS-rahaa. Muut, elämisen kustannuksiin tarkoitetut etuudet myönnetään eri laitoksista jotka vastaavat esim. Suomen Kelaa, eikä niiden hakemisella tai myöntämisellä ole tuon taivaallista tekemistä sosiaalitoimiston kanssa. 

Perustoimeentulotuen myöntäminen on siirtymässä Suomessa sosiaalitoimistoilta Kelan hoidettavaksi 2017. Jään miettimään, miten tämä tulee vaikuttamaan sosiaalityöhön. Alammeko lähentymään Skotlannin mallia - jääkö sosiaalityöntekijän rooliksi arvioida vakavimpia palveluntarpeita (ja myöntää täydentäävää tai ehkäisevää toimeentulotukea)? Onko 'vain' perustoimeentulotuella elävällä ja ennaltaehkäisevää ohjausta hakevalla enää tulevaisuudessa asiaa sosiaalityöntekijän vastaanotolle?



lauantai 17. lokakuuta 2015

Aurinkoinen päivä Edinburghissa


No, voin myöntää, että tällä kolmannella kerralla Edinburghin keskustassa suunnistaminen ei tuntunut niin epämiellyttävältä kuin kahdella aiemmalla visiitillä. Sää oli loistava, toisin kuin huhtikuussa, ja tällä kertaa ymmärsin etsiä vaihtoehtoisia kävelyreittejä ruuhkaisalle ja meluisalle Princes Streetille toisin kuin viime marraskuussa. Päivävisiitti onnistui loistavasti, vaikka olin liikenteessä bussilla yksin poikien kanssa (matkat meille kolmelle edestakaisin yhteensä £4!).

Eduardo Paolozzi - Master of the Universe

Minua Edinburghiin veti St Andrew aukiolle esille ensikertaa laitetut valokuvat 60-70-luvun slummielämästä Skotlannissa. Lukalta kysyin, olisiko hänellä mielessä jotain mitä hän puolestaan haluaisi käydä katsomassa. Pyyntönä oli, että käydään "vaikka jossain museossa", ja tarkemmin määriteltynä museossa jossa on "hassun näköisiä" maalauksia. Nykytaiteen museoon, Scottish National Gallery of Modern Artiin siis vei tiemme.




Martin Creedin neonvalot museon sisäänkäynnin yllä. Everything is going to be alright. "Huh!" huokaisi Luka tämän nähdessään. "Nyt mua ei enää pelota!"


Museossa oli yllättävän paljon perinteista seinälle ripustettavaa esittävää taidetta ollakseen nykytaiteen museo, tai sitten Kiasma on vääristänyt käsitykseni nykytaiteen moninaisuudesta. Toisaalta oli ihan kiva nähdä picassoja ja livenä Piet Mondrianin kuuluisa valkoinen taulu parilla mustalla suoralla viivalla ja yhdellä keltaisella neliöllä (kuvalinkki). Mutta oli siellä muutama huoneellinen todella abstrakteja ja uuden näköisiäkin juttuja. Lempparini oli tämä iloisen värinen huone joka koostui monesta eri työstä. Pojat viihtyivät pisimpään Julie Favreaun installaatiohuoneessa, jossa pyöri rinnakkain kaksi hyvin erilaista äänetöntä videota (naishenkilö kävelee luonnossa yöllä, ja päivällä talon pihalla), ja kaiuttimista pyöri nauha joka oli koostettu luonnon äänistä, myrskystä ja esimerkiksi teipin irtirepimisestä kuuluvasta soundista. 

Uhkaus vai lupaus?



Näyttelyn jälkeen palasimme ydinkeskustaan. Löysin vasta nyt ihastuttavan Rose Streetin kävelykadun. No onhan se toki täynnänsä turisteja, mutta 1700-luvulta peräisin olevat talot vieri vieressä kapean kadun molemmin puolin olivat todella sympaattiset. Liikenteen jyly korttelin toiselta puolelta Princes Streetiltä oli miltei kuulumattomissa ja hetkeksi melkein ihan unohti että on keskellä kiireistä pääkaupunkia.



Rose Streetin päästä löytyi viimein St Andrew aukio ja ne valokuvat joita olin tullut katsomaan. Kuvat on kuvannut Nick Hedge asunnottomien hyväntekeväisyysjärjestön pyynnöstä kolmen vuoden aikana 60-70 -lukujen taitteessa Glasgowssa ja Edinburghissa. Hänen onnistui kuvausprojektillaan tehdä näkyväksi, etteivät kaikki asunnottomat asu kadulla, vaan köyhimmillä alueilla purkukuntoisissa taloissa asui surkeissa oloissa lian, roskan ja purkujätteen seassa mm. lukuisia lapsiperheitä. Kuvat ovat nyt ensimmäistä kertaa näytillä kotimaassaan lähes 50 vuotta niiden ottamisen jälkeen, koska tätä ennen kuvaaja on halunnut suojata kuvissa esiintyvien identiteettiä ja näyttely Make Life Worth Living on kiertänyt vain ulkomailla.





Lopuksi löysimme vielä ensimmäisen leikkipuiston Edinburghista. Ei paha, kyllä tänne vielä palataan.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Sosiaalityön harjoittelussa - vaatimuksista


Jos erehdyin valittelemaan että työharjoittelu on käynnistynyt hitaasti ja huolehdin siitä täyttääkö tekemäni työ koulun vaatimukset, siitä ei ole enää huolen häivääkään. Viime viikon olen juossut tukka putkella kommunikaatiokoulutuksesta ryhmätapaamisiin, asiakastapaamisiin, kotikäynneille, palavereihin ja mahtui viikkoon toimistollamme työharjoittelunsa päättävän opiskelijakollegan läksiäislounaskin.


Ehkä voisin vähän kirjoittaa siitä, mitä työharjoittelussa olevilta sosiaalityön opiskelijoilta täällä vaaditaan. Harjoitteluun liittyviä tehtäviä on nimellisesti neljä: harjoittelusopimus (sanamäärä vapaa, minun sopparistani tuli 11 sivuinen), väliraportti (2500 sanaa), loppuraportti (5500 sanaa) ja akateeminen kirjallinen lopputehtävä (4000 sanaa).

Raportteihin pitää sisällyttää mm. reflektiota omasta oppimisesta ja case summary, eli analyyttinen pohdiskelu jostain asiakastapauksesta jonka parissa on työskennellyt. Akateeminen lopputehtävä on erillinen, vielä laajempi kuvaus ja analyysi toisesta asiakaskeissistä soveltaen mm. teoriaa ja lainsäädäntöä.


Pelkkä harjoittelupaikassa käyminen ja raporttien kirjoittelu ei riitä, koska opiskelijan pitää pystyä todistamaan täyttävänsä kansalliset sosiaalityön opintojen kriteerit. Todistusaineistoksi pitää kerätä esimerkiksi palaverimuistioita, asiakastekstejä, sähköposteja, kirjallista palautetta asiakkailta, kollegoilta, jne. Todistusaineiston ja säännöllisten ohjauskeskustelujen perusteella harjoittelun ohjaaja (practice teacher) päättää täyttyvätkö kriteerit ja voiko opiskelijan suoritusta pitää hyväksyttävänä. 


Yksi iso osa todistusaineistoa on direct observation. Kolmessa eri tilanteessa harjoittelun ohjaaja havainnoi minua asiakastyössä arviointilomakkeen kanssa ja etsii todisteita siitä, että työskentelen sosiaalityön periaatteiden ja lakien mukaisesti.

Ensimmäinen havainnointi on nyt tulevana maanantaina - ja kyllä jännittää! 


sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kuukausi nurseryssa


3-vuotias Leon on käynyt nurserya Skotlannissa nyt kuukauden ja yhden viikon. Ennen hoitoonlähtöä Leon osasi vain muutamia randomeja englanninkielen sanoja, eikä ollut koskaan puhunut paikallisille. Hoidossa on tosi hienosti suhtauduttu siihen, että Leon vasta opettelee kielen alkeita. Veimme tätien pyynnöstä pienen listan suomenkielisiä sanoja, mutta emme ole varmoja miten, jos lainkaan listaa on käytetty. Kuitenkin jo, että sitä pyydettiin, kertoo kiinnostuksesta ja ymmärryksestä ummikkona ryhmään tulevien lasten kielenoppimisen tarpeisiin.


Päiväkoti on pieni, ja aika erilainen suomalaisiin verrattuna. Ilmaista hoitoa 3-vuotta täyttäneet saavat tuntimäärän, joka vastaa puolipäivähoitoa 5 pv/viikko, tai sumplien pari koko päivää ja yhden puolikkaan. Lapset käyvät siis hoidossa 'aamupäivävuorossa' tai 'iltapäivävuorossa', koska useimmat ovat päätyneet päivittäiseen puolipäivähoitoon. Leonkin on hoidossa arkisin puoli yhdestä siihen asti, kun Luka pääsee koulusta kolmen jälkeen.


Tilat päiväkodissa ovat vaatimattoman kokoiset, aamu- ja iltapäiväryhmät ovat molemmat aika pienet (max 30 lasta) ja aikuisia on silmämääräisesti arvioituna paljon, ainakin 4-5 koko ajan vuorossa. Kukin aikuinen ohjaa usein omaa pienryhmäänsä, mutta lapset saavat vaihtaa aktiviteetista toiseen oman mielenkiinnon mukaan, esim. legorakentelupöydästä askartelupöytään. Päiväkodilla on oma aidattu piha, jonne lapset myös siirtyvät ilmeisen vapaasti sään ja mielenkiinnon mukaan.


Puolipäiväisyyskulttuuri tarkoittaa sitä, ettei päiväkodissa tarjoilla lapsille lainkaan lämmintä ruokaa, vain ainoastaan yksi ilmainen välipala hoitopäivän aikana (hedelmiä, leipää, muroja). Lapset eivät myöskään pidä lepohetkeä hoitopäivän lyhyyden vuoksi. Kaiken kaikkiaan tästä päiväkodista on puolipäivähoidon ja joustavan ulossiirtymisen ansionsta karsittu pois siirtymävaiheet jotka suomalaisessa päiväkodissa vievät paljon aikaa ja aikuisten huomiota kun lapsia paimennetaan aamupalalle, pukemaan ulkovaatteet, takaisin sisään, lepohetkelle, välipalalle ja vielä ulos...


Kuukaudessa Leon on oppinut päiväkodin rutiinit ja kerännyt paljon sanoja passiiviseen sanavarastoonsa. Tätien mukaan hän tottelee ohjeita hyvin, vaikka ei vielä heille puhukaan englantia. Kun kysyn illalla, oliko tänään päiväkodissa 'snack time' ja söitkö 'toastien' hän tietää heti mistä on kyse - ja hassua kyllä, hän ei ymmärrä että päiväkodin toastie on ihan samaa paahtoleipää kuin meillä kotona, vaan kutsuu sitä suomeksi sanalla 'kakku'.

Seuratessani Leonin leikkejä ja juttelua Lukan kanssa kuulen toistuvasti fraaseja 'thank you' ja 'let's go' sekä selvästi isoveljeltä matkitut 'oh my goodness' ja 'what on earth' joita hän käyttää yllättävän loogisissa tilanteissa.

Bussilaulu on edelleen Leonin suosikki, ja nyt hänen kuulee itsekseen rallattelevan 'all day long', sekä tapailevan Happy birthday -laulun ja Lego-leffan Everything is awesome -biisin kertosäettä.


Ruokapöydässä kun neuvottelemme miten monta lusikallista olisi sopivaa vielä syödä, Leon laskee sekaisin suomeksi ja englanniksi, ja osaa mielestäni luetella numerot yhdestä kymmeneen sujuvammin englanniksi kuin suomeksi - ja onhan seven, eight, nine, ten nyt paljon helpompi lausua kuin niiden suomenkieliset vastineet. 

Leon nimittäin alkoi puhumaan suomeakin melko myöhään, viime tammikuussa kun hän oli 2,5 -vuotias ja muutimme Skotlantiin, hän oli vasta alkanut puhumaan lyhyitä lauseita suomeksi. Tällä hetkellä juttua tulee koko ajan ja paljon, mutta tyypillinen lause kuulostaa tältä: "Päppä menee hepekoppe-ijja pekottaajoojaan" - eli siis, ihan selvästi, Batman menee helikopterilla lepakkoluolaan. Leon välttelee l- ja r-kirjaimien lausumista, ja lisäksi lähes kaikki mahdolliset senat menevät sakaisin (kaputta = patukka jne.) Tämä tekee englannin lausumisen opettelusta varmasti vielä haastavampaa. Viime viikolla kuulin hänen kuitenkin sanovan sekä 'blue' että 'red', mutta ne kuulostivat enemmän sanoilta 'byy' ja 'ved', mutta se on sivuseikka, poika oppii enkkua!


Kuvissa Forth-jokea ja lähisiltoja viimeviikon aamusumuissa. Syksy on tähän mennessä ollut ihan mieletön - aurinkoa, lämpöä, eikä vilaustakaan kylmistä tuulenpuuskista ja rankkasateitakin vain harvakseltaan. Tätä lisää, kiitos.

torstai 1. lokakuuta 2015

Ulkomaille muuttajan rohkeudesta ja peloista

kuva tumblr

Pelot, jotka kumpuavat elinympäristön muutoksesta ja sitä myötä koko elämän uusiin uomiin asettumisesta. Näitä huomasin ajattelevani tänään.

Ennen kun muutimme Suomesta, saimme moneen kertaan kuulla tutuilta ja tuntemattomimmilta, että olemme rohkeita kun uskallamme lähteä. En missään vaiheessa muuttovalmisteluissa tai uuteen maahan sopeutuessamme ole tuntenut oloani rohkeaksi. Päättäväiseksi, toiveikkaaksi, optimistiseksi - kyllä. Mutta myös epävarmaksi, huolestuneeksi, ahdistuneeksi - ja kyllä - myös pelokkaaksi.

Mitä pelkäsin?

Heti muuton jälkeen viime talvena valmiiksi kalustettu koti ei tuntunut kodilta. Pelkäsin kun tuuli paiskoi ikkunoita ja jyskytti ovea - tätä ei koskaan tapahtunut Suomessa kerrostaloasunnossamme. Pelkäsin, että ikkunat menevät rikki. Mutta eivät ne menneet.

Täällä asunnossa meillä on myös koko ajan pieniä alivuokralaisia - pelkäsin hämähäkkejä, kovakuoriaisia ja mitä lienee ökkömönkiäisiä mitkä kävelevät sisään näistä tiivistämättömistä ovista ja ikkunoista. Pelkäsin, että astun yöllä pimeässä jonkun ällöttävän päälle, tai että ne tulevat sänkyihin. Näin ei ole käynyt kertaakaan.

Pelkäsin rappukäytävästä öisin kuuluvia ääniä - kun ei ole väliovea, tavalliset kävelyaskeleet tai keskustelu kuulostavat kovilta ja pelkäsin että joku vihainen/päihtynyt/muuten vaan pelottava tyyppi tulee paukkaamaan meidän ovelle. No, ei ole tullut.

Ennen kuin saimme rokotukset kuntoon, valvoin öitä peläten, että saamme kaikki aivokalvontulehduksen, ja kuolemme. Ei käynyt tämäkään toteen.

Kun huomasimme hometta lastenhuoneen nurkissa, pelkäsin että lapset sairastuvat, saavat vähintään allergisia oireita, ja meidän pitää muuttaa pois. Pyyhimme tummuneet lattialistat kloriitilla ja hankimme kosteudenpoistajan - case closed.

Lisäksi tämän yhdeksän kuukauden aikana mielessä pyörineinä huolina ja pelkoina voisi listata kaikenlaista mitä nyt ylipäätään perhe-elämään liittyy, kun tukiverkosto on meren takana ja talous tiukalla. Mutta hyvin on selvitty ja parempaa kohti koko ajan menossa. Suurin kiitos Kaille, joka on jaksanut kuunnella (välillä silmiään pyöritellen) näitä suuria murheitani ja palauttanut minut järkipuheella aina paniikin kynnykseltä maan kamaralle.

Entä nyt?

Tällä hetkellä minua ei pelota (muu kuin yliherkkä palohälyttimemme joka tietää aina kun minä koitan laittaa ruokaa...). Huolestuttaa kyllä, esimerkiksi vasemman puoleisessa liikenteessä hermostuttaa edelleen, vaikka olen vain matkustajana, kuskina olemisesta puhumattakaan. Huomaan kuitenkin, että hymyilen aiemmille peloilleni. Olen kehittänyt uusia selviytymismekanismeja. En edelleenkään tykkää ötököistä, mutta olen oppinut vahtaamaan tiettyjä paikkoja kotona joihin niitä ilmestyy ja näin olemme niskan päällä tilanteesta. Olen oppinut kulkemaan alikulkutunneleista ympärilleni katsomatta, koska nekin ovat täynnä seittejä ja kaikkea muuta mitä kieltäydyn ajattelemasta, koska ei ole pakko. Olen oppinut tutkimaan läpinäkyvässä muovikääreessä myytävät banaanit läpikotaisin hedelmähyllyllä ennen ostamista, koska olen lukenut lehdestä lukuisia kertoja miten ihmisten koteihin on tullut brasilialaisia tai milloin minkäkinmaalaisia myrkkyhämähäkkiemoja munineen. Ja kaikki muut asiat? Nekin ovat vain järjestyneet. Pelot ovat olleetkin aiheettomia.

Mitä olen tästä oppinut?

Muutto toiseen maahan sellaisenaan, uusi ympäristö, uudet äänet, epätietoisuus ja tottumattomuus voivat luoda mieleen ihan todellisen tuntuisia ja vakavia pelkoja, jotka natiivista tuntuvat varmasti täysin naurettavilta. Väitän, että kaikkia pelottaa tuntematon, vaikka toiselle se tuntematon voi olla jotain muuta kuin hämähäkit. Ymmärrän nyt paljon paremmin naista, joka lämpimästä ja kuivasta maasta Suomeen muutettuaan kertoi ensialkuun pelänneensä suuria järviä, koska luuli että vesi voi nousta milloin vain kaupungin kaduille.


Emme ole olleet pelottomia. Joten ehkä me sitten olemme tosiaan olleet rohkeita.