Kysymyshaaste

Milla Koti-ikävä -blogista haastoi minut Liebster-haasteeseen. Ajatuksena on vastata bloggarin esittämiin kysymyksiin ja jatkaa haastetta eteenpäin uusilla itsekeksimillä kysymyksillä.

* * *

1. Eksoottisin syömäsi ruoka (mitä, missä, milloin)

Tähän täytyy vastata unkarilainen kanakeitto. Olin lukiossa ollessani hetken vaihtarina Debrecenissä, ja sain kunnian osallistua host-siskoni isoisoäidin syntymäpäiville. Kotona laitettuja ruokalajeja oli tarjolla sen seitsemäätoista sorttia - ja sain ulkomaisena vieraana kunnian aloittaa juhla-aterian. Pöydän keskellä oli pata kanakeittoa. Kauhaisin - ja järkytyksekseni kauhassa oli kanan jalka. Nahka. Varpaat. Kynnet. Suht hyvällä pokerilla laskin kauhan ja hämmensin pataa vähän, ennen kuin nostin seuraavan (varpaattoman) kauhallisen lautaselleni. Hyvää oli - ja aterian loppuvaiheessa näin host-siskoni pitelevän kananjalkaa kaksin käsin ja järsivän lihaa kanan varpaista. Mahtoi olla maukasta.

Debrecen Piac utca 2005

2. Kolme asiaa, joista unelmoit

Onnelliset lapset.

Olevani joku päivä ihan oikea sosiaalityöntekijä.

Ja että Ristorante Tonno -pizza tulisi Iso-Britannian markkinoille.

3. Milloin teit viimeeksi jotain ihan ensimmäistä kertaa?

Uudessa maassa asuessa saa jatkuvasti tehdä asioita ihan ekaa kertaa. Ihan vain jo kuluneen viikon aikana olen ihan ensimmäistä kertaa tajunnut että Debenhams-tavaratalon sisällä on kello- ja korukorjaamo, pitänyt englanniksi yliopistossa powerpoint-esitelmän (Strategies for anti-oppressive and ethical practice in Adult Services), ostanut opiskelijan 4 viikon bussilipun (£71 Stirling - Falkirk) ja voittanut 2048 pelin! (Olen ehkä ylpein tästä viimeisestä, koska olen takonut peliä ehkä vuoden verran tajuamatta miten se toimii...)

4. Mikä on paras paikka, missä olet käynyt?

Puoli vuotta sitten olisin vastannut jotain ihan muuta, mutta nyt ykkössijan vie kyllä Dollarin vihreä laakso. Veden solina, vesiputoukset, polut ja pitkospuut, kukat ja kasvit... ah.

5. Mikä on maailman paras kirja, elokuva ja biisi

Stephen Kingin Musta torni -sarja on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen, ja huomaan että palaan sen ääreen aina uudelleen - ja aina siitä saa uusia juttuja irti.

Elokuvia keränneenä ja vajaan parin sadan leffan kanssa Skotlantiin muuttaneena en vain pysty valitsemaan yhtä parasta. Mutta eniten kolahtaa Gegen die Wand, C.R.A.Z.Y, Running with scissors tai I am Sam -tyyppiset draamat, jotka imaisevat mukaansa ja auttavat ymmärtämään ja näkemään maailmaa uudesta - jopa marginaalisesta - näkökulmasta.

Biisikysymyksen kanssa puntaroin ja puntaroin ja en vain osannut päättää. Parastahan maailmassa siis tietenkin on ihan mikä tahansa Alice Cooperin tuotannosta, mutta viimeaikoina korvanapeista on soinut tosi paljon myöskin Poets of the Fall, joiden paras biisi on Late Goodbye.

Tätä EI ole ikävä!

6. Mitä kaipaat Suomesta eniten (tai kaipaisit, jos asuisit muualla kuin Suomessa)?

Ai, Tonno-pizza tuli jo mainittua. No sitten varmaankin sitä, että saa sanoa suoraan ja olla oma itsensä (eikä tarvitse 'hymyillä jos ei v*u naurata' Tehosekoittimen sanoin). Vaikkakin olen oppinut arvostamaan ja odottamaankin ystävällistä kohtaamista arkipäivän tilanteissa, ihan aina ei vain jaksaisi sitä että kaikkia maailman asioita - vaihtorahasta alkaen - voi kuvailla sanalla 'lovely'.

Vähän kuitenkin epäilen yltääkö Skotlannin syksy näihin ruskan väreihin...

7. Luettele viisi asiaa, jotka esittelisit ihmiselle, joka tulee nykyiseen kotikaupunkiisi ensimmäistä kertaa

1. Ilmaiset julkiset vessat (jos tulija olisi Suomesta, s-etukorttien ja polettien luvatusta maasta). 

2. No okei, perinteisistä tietenkin Stirling Castle ja

3. Wallace Monument

4. High Land Games

5. Boots-kaupan meikkiosaston (olisin halunnut itsekin tietää vähän aikaisemmin, että ketjun omia meikkejä saa alle £2 hintaan/kpl, oli sitten kyse vaikka ripsarista tai sävytetystä kosteusvoiteesta. Opiskelijan lompakko laulaa kiitosta.)

Stirlingin sillat

8. Luettele viisi maata tai paikkaa joissa haluaisit käydä

1. Pohjois-Skotlanti (tää keskiväli alkaa olla jo aika tutkittu)

2. Legoland (vaikka Windsorissa)

3. Pietari (joskus päästävä uudelleen vähän venäjää treenaamaan)

4. Hiroshima (Auschwitz on jo käytynä, tää sopisi hyvin sarjaan)

5. USA (Los Angeles ja New Orleans olisi kiva nähdä omin silmin)

Pietari 2014

9. Mikä on paras päätös, minkä olet elämäsi aikana tehnyt?

12 vuotta sitten päätin kirjottaa viestin suomenkieliselle Alice Cooper -fanifoorumille hehkuttaen uusinta levyä. Yllättäen sainkin sähköpostilla yhteydenoton lappeenrantalaiselta fanilta. Meillä oli paljon yhteistä ja pian sovimme treffit. Eipä silloin olisi kumpikaan meistä uskonut, että reilun kymmenen vuoden päästä asumme perheenä Skotlannissa.

10. Mikä on elämän tarkoitus?

Kulkea avoimin silmin, nähdä kauneus pienissä asioissa, tutkailla asioita myös toisten ihmisten näkökulmasta ja oppia joka päivä jotain uutta.

* * *

Haastan blogit Elämää vihreällä saarella, Seuraava luku ja Auringonkalastaja vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1. Mikä on lempisanasi tai -lauseesi?

2. Jos saisit loppu elämäsi ajan syödä vain yhtä ruokaa, minkä valitsisit?

3. Mikä on parasta tekemistä sadepäivälle?

4. Tärkein asia, minkä olet oppinut matkustamalla ja asumalla ulkomailla?

5. Mikä oli lapsuudessa lempi kirjasi? Oletko lukenut sitä lapsillesi / toivoisitko heidän lukevan sen?

6. Milloin kirjoitit kirjeen viimeksi (paperilla ja kynällä)?

7. Minkä elokuvan haluat nähdä aina vain uudelleen?

8. Mitä ostit viimeksi?

9. Mitä teit viime viikonloppuna?

10. Mikä on lempiherkkusi?

Anne Frank - historiaa nykypäivälle Stirlingissä

Yhtenä päivänä luento päättyi kaikkien yllätykseksi jo puolelta päivin, joten kävimme kurssikaverin kanssa lounaan jälkeen katsastamassa yliopistollamme vainojen uhrien muistopäivänä avatun Anne Frank -näyttelyn. (Joka vuosi minua ärsyttää se, että muualla maailmassa 27. tammikuuta avoimesti muistellaan holokaustin uhreja (International Holocaust Remembrance Day/Holocaust Memorial Day) - mutta Suomessa Auschwitzin vapautuspäivänä muistellaan yleisesti "juutalaisvainojen ja muiden [määrittelemättömien] kansanvainojen" uhreja.)

Anne Frank - historiaa nykypäivälle -näyttely (A History for Today) kiertää jatkuvasti ympäri maailman ja on ollut Suomessakin näytillä (ainakin Pasilan kirjastossa 2012). Varsinainen Anne Frank -museo on Hollannissa, talossa, jossa Anne vietti perheensä kanssa päiväkirjaansa kirjoittaen pari vuotta piilossa. En ole vielä ehtinyt käydä Amsterdamissa, joten oli hienoa saada tämän näyttelyn kautta pieni katsaus siihen millaista hänen elämänsä siellä oli.

Nuoren tytön päiväkirja

Olen lukenut hänen päiväkirjansa useita kertoja ja lisäksi Melissa Müllerin suomennetun kirjan päiväkirjan salaisista sivuista. Näyttely ei tarjonnutkaan Annen tarinaan uutta, mutta jo pelkät kuvat salaisen asuinsijan sisältä toivat ihan uuden ulottuvuuden - muistutuksen siitä, ettei se ole vain kirja, eikä elämä ollut silloin mustavalkoisa.

Tämä kiertävä näyttely on suunnattu 11-18 -vuotiaille nuorille ja se tavoitteena on historian ohella levittää sanomaa suvaitsevaisuudesta ja saada nuoret ajattelemaan ihmisoikeuskysymyksiä ja ennakkoluulujen vahingollisuutta. Lisäksi näyttely järjestetään yhteistyössä paikallisjärjestöjen kanssa. Suomessa aikanaan esillä oli tietoa Suomen juutalaisten kohtalosta, ja täällä Stirlingissä esille oli nostettu Dorrith Oppenhaimin tarina.

Dorrith oli Annea kaksi vuotta nuorempi, myös Saksassa syntynyt tyttö. Hän saapui Skotlantiin 1939 seitsemänvuotiaana sotalapsena, eikä koskaan enää nähnyt vanhempiaan arvattavasta syystä. Dorrithille kävi kuitenkin hyvin, hän perusti perheen Skotlannissa ja kuoli 81-vuotiaana vuonna 2012. Hän kirjoitti pakolaisuudestaan lastenkirjan In My Pocket (jonka varasin Stirlingin kirjastosta ja joka sittemmin hävisi kirjaston katalogista mystisesti, höh).

Holokaustin kauhuissa - ihmisyyden pimeässä puolessa - on jostain syystä minulle ollut korostunut merkitys aina siitä asti kun olen niistä tiennyt. Olen lukenut siitä paljon, käynyt valinnaisen historiankurssin lukiossa aiheesta ja luokkaretkellä Panerian metsässä, Varsovan ghetossa ja Auschwitzissa. Siitä asti kun tulin äidiksi, olen myös miettinyt sitä, miten historiasta ja sen nurjasta puolesta voi tai kannattaa kertoa lapsille.

Otin nyt ensimmäisen askeleen, kerroin kuusi ja puolivuotiaalle Lukalle käyneeni Anne Frank -näyttelyssä. Kerroin, että kauan sitten (ennen kuin mamma ja pappa olivat syntyneet) tyttö nimeltä Anne eli perheinen piilossa sodan aikana Hollannissa. Luka kyseli vähän (Ai siksi ettei niille olisi käynyt huonosti? Onko kaikissa maissa ollut joskus sota? Miten ne sai ruokaa?), mutta keskustelu kääntyi pian ihan muuhun aiheeseen. Luka ei tiedä vielä, mitä Annelle ja hänen perheelleen kävi, tai miksi. Sen aika tulee joskus myöhemmin.

Lehtiärsytys

Olen aika huono lukemaan tai katsomaan uutisia, joten keltainen lehdistö (tai voiko sanoa punainen, kun kaikki nämä lehdet sitä väriä kirkuvat?) on tyydyttänyt uutis- ja skandaalinälkääni viimeiset pari vuotta. Viime syksynä lisäsin lukuluettelooni iltisten rinnalle niiden brittiläisen vastinparin, the Mirrorin.

Ensin minusta tuntui, että maailma avautui ja ymmärsin miten jälkijunassa uutiset kantautuvat Suomeen, vaikka kuinka asumme globaalissa maailmassa. Melkein päivittäin Kaitsu alkaa kertoa jostain jännästä jutusta minkä on juuri lukenut Suomen lehdestä, ja pääsen kuittaamaan "Tiedän, luin eilen Mirrorista."

Toinen fiilis, ja jota käyn läpi myös lähes päivittäin selattuani päivän otsikot on tämä: 

Kannibalismia (katso kuvat!), lasten murhia, korvissa pesiviä hämähäkkejä (katso video!), pedofiileja ja jihadisteja tursuaa sellaisella voluumilla, että suomalaiset skandaalit tuntuvat jopa aika vähäpätöisiltä. 

Mietin, miksi näillä asioilla retostellaan? Mietin, miksi ihmiset klikkaavat, ja lukevat, ja sillä tavoin tilaavat lisää tätä samaa ahdistavaa aineistoa? En ymmärrä journalismista mitään, mutta uskoisin että valtamedia tuottaa sitä mikä myy - sitä mitä kansa haluaa lukea. 

No, hyvänä puolena brittimedian seuraamisesssa mainittakoon jatkumo, joka yleensä ei yllä Suomeen asti, vaikka alkuperäinen uutinen yltäisikin. Esimerkiksi Suomessa voidaan kertoa siitä että äiti on hylännyt down vauvansa - mutta Mirror tietää kertoa millaisen nyyhkykirjeen äiti on laatinut medialle vastineeksi lapsen isän julkituomasta alkuperäisestä skuupista ja miten isä on jo ehdottanut sovintoa lapsen äidille. Jea, jatkotarina.

Mutta, asia - ja ero Suomen uutisiin - mikä ärsyttää. Alla leike Mirrorin jutusta, jonka klikkasin auki otsikon perusteella (ja ruokin tätä ilkeää koneistoa, myönnän). Luin ingressin. Luin ensimmäiset lauseet. Sitten huomasin lukevani samaa asiaa neljättä kertaa. Ärsytti niin, että vedin toistot yli punakynällä: 

Ja juttuhan ei tietysti pääty tähän, vaan tämän jälkeen kuvaillaan miten oli synkkä ja myrskyinen yö kun alakerrassa ovi narahti, ja päähenkilöt säpsähtivät hereille vuoteissaan. Koko juttu viidennen kerran. Hidastettuna.

Niin huijattu olo! Kulutin ainakin noin kolme minuuttia jutun lukemiseen, kun olisin voinut tyytyä pelkkään otsikkoon - se kertoo jo kaiken! Olen tottunut lukemaan Suomen mediaa, jossa juttu on pakko avata, jos haluaa tietää kuka nyt on se suosikkilaulaja jolle tänäviikonloppuna kävi köpösti, tai mitä sopimatonta ja mistä aiheesta poliitikko on tällä kertaa twiitannut. Olen hämmentynyt siitä avoimuudesta millä täällä juorutaan mediassa. Nimet tiskiin ja kuvat kello kuuden iltauutisiin rattijuopoilta ja mummojen hakkaajilta. Siinä vaiheessa jos epäillyn nimeä ei julkisteta, on tosi kyseessä. Kuten Rotherhamin pedofiiliskandaaliin sotkeutunut poliisi, jonka nimi pidettiin julkisuudelta pimennossa siihen asti, kunnes hän (sattumalta?!) joutui yliajon uhriksi ja kuoli.

* * *

Esseen kirjoittamisessa brittien tyylistä on hyötyä. Ensimmäisessä kappaleessa ei riitä käsiteltävän aiheen yleinen esittely, vaan läpikäytävät asiat tulee listata: Nyt aion kirjoittaa asioista X, Y ja Z. Sitten niistä tulee kirjoittaa edellämainitussa järjestyksessä. Viimeiseksi kirjoitetaan yhteenveto tai johtopäätökset ja siinä kohden kerrataan äsken läpikäydyt asiat X, Y ja Z ja mitä niistä opittiin. Vaaditun sanamäärän kokoon saaminen ei ole ollut ennen näin helppoa.

Ajankuluksi sormet maalissa

Muuton lähestyessä on hyvä saattaa loppuun pikku projekteja, joiden deadline on aiemmin ollut "sit joskus". Yht äkkiä onkin tarve virkata loppuun toissatalvena kesken jäänyt kaulahuivi, tehdä valmiiksi vuoden keskeneräisenä seissyt mosaiikkitaulu, teippailla kasaan revenneitä lastenkirjoja ja testailla talteen poimittuja eksoottisia reseptejä.

Isoin keskeneräinen proggis meillä on ollut Titanicin pienoismalli, hankittu ehkä silloin kun Luka oli vuoden ikäinen. Se on kulkenut muutossa mukana kolmessa kämpässä lähes koskemattomana, aina on ollut sata hyvää syytä miksei sitä juuri nyt oteta esiin ja levitetä sen kaikkia ties miten montaa sataa osaa ja myrkkymaaleja, pensseleitä ja tärpättiä kissan ja lasten imeskeltäviksi ihmeteltäväksi. Mutta nyt tarvittiin vaan yksi hyvä syy sen kasaamiseen - mukaan sitä ei oteta, ja jos se jää laatikossa jonnekin varastoon, se on siinä laatikossa vielä 10 vuoden päästäkin meidät tuntien.

Ohjeen mukaan ollaan menossa kohdassa 8/60. Ihan hyvin tässä ehtii, eihän tätä ole vasta kuin kaksi viikkoa värkätty! Kuvasta huomaa ettei me tätä tehdä ihan kieli keskellä suuta, mutta pääasia että on tekemisen meininki ja lopputulos ehkä muistuttaa laivaa. Se jää nähtäväksi.

Tällainen pikku aktiviteetti auttaa myös hetkiseksi kerrallaan unohtamaan sen, että kämppä on edelleen myymättä, yliopisto ei ole edelleenkään lähettänyt varmistuskirjettä, eikä mikään muukaan muuttoon liittyvä asia ole edennyt mihinkään.