Paluumuuttoblues

Lupasin jakaa kuvia Suomesta, tässä tulee.

Muita kuvia kamerassa ei oikein olekaan, arki on taas nielaissut kaiken ajan ja voimat tehdä muuta kuin nousta aamulla ja selviytyä päivästä.

Työharjoittelua on jäljellä kolme viikkoa enää - kaikki kolme observaatiota on hyväksytysti takana (huh!), ja nyt keskityn viettämään aikaani jo 70 sivuiseksi venyneen ja vielä keskeneräisen loppuraporttini kanssa. Ja pohdiskelen, että kunhan tästä harjoittelusta selviän, en ihan hetkeen kaipaa junamatkustusta ainakaan työmatkaruuhkassa.

Jännää on kuitenkin se, että niinä harvoina hetkinä kun saan ajatukset irti opiskelusta, päässä pyörii toinen yhtä massiivinen (massiivisempi?) asia - meidän heinäkuussa 2017 häämöttävä muutto takaisin Suomeen.

Opiskelemaanhan me tänne vain lähdimmekin - selviämään pienellä budjetilla, pienessä asunnossa, suorittamaan tutkinnon ja sitten kipin kapin kotiin Lappeenrantaan. Emme ikinä ajatelleet vakavasti, että jäisimme tänne pysyvästi tai edes pidemmäksi aikaa kuin 2,5 vuodeksi. Mutta nyt olemme saaneet kaikki huomata, että kotiin palaaminen saattaa jopa olla hankalampi juttu kuin tänne lähteminen - pääkopassa siis, ei niinkään ne käytännön järjestelyt.

Tunteet heittelee vuoristorataa päivästä toiseen - yhtenä hetkenä suunnittelemme miten maalaamme uudelleen seiniä vanhassa kodissa kun pääsemme Lappeenrantaan, ja seuraavana muistelemme pakkassäätä ja loskakelejä sellaisella inholla että sateinen Skotlanti tuntuu paratiisilta. No ehkä vähän kärjistän, mutta uskon että nämä fiilikset ovat tuttuja useimmille paluumuuttajille. Suomen loma ei helpottanut oloa kyllä yhtään - oi miksei suomalaisilla juna-asemalla voi olla ilmaista wi-fiä - ja miksi matalat tiilitalot näyttävät niin tylsiltä skotlantilaisiin kivitaloihin verrattuna? Ja miksei Skotlannissa saa loimulohta ja jälkiuunileipää lähikaupasta - ja miksei täällä voisi olla järviä joissa voi uida?

Myrskyisä vuosi edessä - toivottavasti siihen mahtuu silti vielä tyventäkin, ja paljon mäkisiä vihreitä skottimaisemia.

Byrokratiaa ja Calton Hill

Sainkin vetää ekan kohteen bucket-listaltani yli pikemmin kuin uskoinkaan. Oikeastaan tämä postaus on jatkoa kärvistelyllemme skottilaisen byrokratian kiemuroissa, mutta kun kutsu kävi NI-numerohaastatteluun Edinburghiin, päätin lyödä kaksi kärpästä kerralla.

Viimeksi siis marraskuussa kerroin miten olimme hakeneet child benefitiä ja tax creditejä. Child benefit -hakemuksen käsittely kesti vähintään puolitoista kuukautta siitä, kun viimein olimme saaneet paperit täytettyä parhaan taitomme mukaan. Ilmeni, etteivät suomalaiset alkuperäiset syntymätodistukset kelvanneetkaan, vaan meidän piti lisäselvityspyynnön jälkeen lähettää lasten passit Hänen Majesteettinsa Tulot ja Tullit -toimistoon (HMRC). Vähän jänskätti niitä lähetellä normipostissa, etenkin kuin googletuksen tuloksena saimme tietää, että postin hukatessa asiakirjat asiakas saattaa peräti olla oikeutettu ilmaisiin postimerkkeihin vahingonkorvauksena. Matka Lontooseen kadonneita passeja uusimaan ei houkuttanut. Mutta syteen tai saveen, maassa maan tavalla ja niin edelleen.

Pian sen jälkeen kun lapsilisäasia oli saatu pois päiväjärjestyksestä, tax credit -toimistolta tuli (ei enää niin yllätyksenä) lisäselvityspyyntö. Meidän piti täytellä parikymmentäsivuinen hakemus, jossa kysyttiin kaikki samat asiat kuin siinä alkuperäisessäkin tax credit -hakemuksessa, optiolla "jos aiemmin ilmoittamamme tiedot ovat muuttuneet, tässä tilaisuus päivittää niitä". Ja liitteeksi tuli laittaa taas ne lasten alkuperäiset syntymätodistukset sekä koko perheen passit. Olivathan ne lastenkin passit juuri ehtineet edellisellä viikolla palata (normipostissa) takaisin meille. 

Arthur's Seat bongattu, jei.

Ja viimein sitten viime viikolla minulle saapui kutsu NI-numerohaastatteluun - Edinburghiin tottakai. Onneksi työkkäri, eli Jobcentreplussa sijaitsee ihan päärautatieaseman naapurissa. Haastatteluun meni peräti 10-15 minuuttia, passista otettiin kopio ja virkailija täytti puolestani hakemuksen (jonka olisin kyllä osannut täyttää itsekin, kiitos vain??) samalla tarkistellen henkilötietoni ja kysyen mihin tarvitsen veronumeroa (minkä hän kyllä selvästi jo tiesi jostain tietokoneensa syövereistä). Time well spent. 

Sieltä selvittyäni nappasin aamukahviksi latten Mäkkärissä ja suuntasin kulman taakse Calton Hillille. Täällä on pari päivää taas riehunut myrsky (Gertrude? Henry? Ei näissä pysy laskuissa), ja vaikka aurinko pilkahtelikin sumuverhon takaa, sääolosuhteet olivat vähintäänkin mielenkiintoiset. Pariin otteeseen puuska tarttui minuun kukkulan laella siten, etten oikeasti meinannut pystyssä pysyä - vaikka jo vuoden kokemuksella olen Skotlannin tuiskuissa karaistunut.

Olin ottanut kameralle jalan mukaan optimistisena jos jonku suojaisen paikan löytäisin ja voisin kunnolla sitä vähän testailla, mutta kun en tosiaan meinannut itsekään pystyssä pysyä, ajatus oli tuhoon tuomittu. Sadetta ripsotteli siihen tahtiin että linssiä oli suht mahdoton siltä suojata, joten näistäkin kuvista puolet on kännykkäräpsyjä. Mutta hei, nyt tiedän paikan ja ehkä saan jonain ei-myrkyisänä päivänä vähemmän byrokraattisen syyn kavuta sinne uudelleen.

Ei mennyt niin kuin Suomessa

Viime viikkoina meitä on ihmetyttänyt skotlantilainen (ja laajemmin iso-britannialainen) byrokratia. Olemme Kain töiden alkamisen jälkeen, nyt jo kahden kuukauden ajan kaivaneet tietoa siitä, miten tässä maassa haetaan lapsilisää, ja pienituloisille ja lapsiperheille tarkoitettuja verohelpotuksia (tax credits), ja kuinka hankitaan useissa instansseissa henkilötunnuksen virkaa toimittava henkilökohtainen veronumero, NI-number. Tänään viimein saimme hakemukset postiin, mutta matkaan on mahtunut monta mutkaa, puhelinsoittoa, käyntiä Citizen Advice Bureaussa ja ihan Edinburghissa asti, emmekä ihan varmasti ole vielä hyppineet kaikkien vaadittavien renkaiden läpi.

Aloitimme Kain NI-numerosta, koska se vaadittiin jo ihan pelkästään palkanmaksuakin varten, näin olimme lukeneet ja kuulleet monesta eri lähteestä. Paitsi että kyllä se palkka sieltä tilille napsahti jo ensimmäisenä palkkapäivänä, vaikkei meillä ollut numerosta vielä tietoakaan. Hämmentävää.

Numeron metsästäminen alkoi puhelulla Jobcentreplussaan, eli paikalliseen työkkäriin. Puhelimessa tiedusteltiin kaikki perusasiat (missä on töissä, kauanko on ollut maassa, jne), ja Kaille annettiin haastattelua varten aika Edinburghiin kahden viikon päähän. Haastattelussa piti olla mukana passi ja pari muuta asiakirjaa, mutta kysymykset joita virkailija esitti olivat ihan ne samat, kuin mitä puhelimessa oli jo kysytty. Turhauttavaa. Kai kysyi virkailijalta tarvitsenko minäkin, vaikka en ole töissä Skotlannissa, NI-numeron sosiaalietuuksien (lapsilisä) hakemista varten, ja sai kieltävän vastauksen. "Opiskelijat eivät tarvitse veronumeroa", sanottiin.

NI-numero saapui postissa noin kolmessa viikossa, ja koko ajan palkka (joka maksetaan viikoittain) juoksi tilille ihan ilman ongelmia ilman sitäkin. Oli vuorossa etuuksien hakeminen. Lapsilisä vaikutti helpolta nakilta, hakemuksen voi täyttää tietokoneella. Netin kautta sitä ei kuitenkaan voi lähettää, vaan se pitää lähettää postitse liitteineen. Liitteeksi tulee laittaa alkuperäiset (!) lasten syntymätodistukset.

Veroetujen hakeminen oli vähän mutkikkaampaa. Ensin piti soittaa verotoimistoon, jossa virkailija teki alustavan arvion siitä olemmeko oikeutettu etuihin, ja lähetti sitten meille kotiin kymmensivuisen hakemusnivaskan. Hakemukseen jäi pari kohtaa joihin emme tienneet vastausta, joten Kai lähti kysymään neuvoa Advice Bureausta. Hän sai kuulla, että minä tarvitsen sittenkin sen NI-numeron tätä hakemusta varten.

Soitin siis Jobcentreplussaan, josta sain kuulla, etteivät he voi myöntää numeroa minulle, koska en ole töissä. Antoivat numeron verotoimistoon. Siellä sanottiin, että sen kohdan voi hakemuksesta jättää minun osaltani tyhjäksi, ja he sitten lähettävät minulle kutsun haastatteluun postitse, kun he ovat vastaanottaneet hakemuksen. Tosi näppärää. Hakemus tulee täyttää vuosittain ja oikeastaan epäilemme, ehtiikö Kai edes maksaa tämän loppuvuoden aikana palkastaan veroja sen vertaa, että olisimme oikeasti oikeutettu mihinkään etuihin, mutta kokemus se on tämäkin. Lisäiloa meille tuottaa se, että konservatiivihallitus leikkaa veroetuja vuoden 2016 alusta siten, että tuskimpa tulemme mitään koko hässäkästä hyötymään.

Ihan erillinen hämmennyksen aihe olivat pari viikkoa sitten postiluukusta kolahtaneet kirjeet, joissa meitä vaadittiin liittymään äänestäjärekisteriin £80 sakon uhalla. Saimme jo kesällä rekisteristä kirjeitä, jotka oli osoitettu 'asukkaalle' tässä osoitteessa. Nakkasimme kirjeet avaamattomina paperinkeräykseen, koska emme ole vasta muuttaneina äänioikeutettuja, eikä asia meitä kiinnostanut. Kuukausi sitten ovellamme kävi yllätyskäynnillä henkilö, joka kyseli meidän molempien henkilötiedot ja kertoi välittävänsä tiedon äänestysrekisteriin siitä huolimatta, että kerroimme olevamme maahanmuuttajia. Ja siitä seurauksena nyt sitten olivat nämä uudet kirjeet, joissa rekisteröintilomakkeeseen oli valmiiksi jo täytetty henkilötietomme, ja pienellä präntillä ukaasi, että rekisteröimättä jättämisestä seuraa sakko, ja väärien tietojen antamisesta voi seurata £5000 sakko tai vankeusrangaistus. Jaiks. Rekisteröityminen sujui onneksi netissä parissa minuutissa. Ja minulla kun ei sitä NI-numeroa ole, sain vielä jälkikäteen pyynnön toimittaa kopion passista henkilöllisyyteni varmistamiseksi. Emmekä edelleenkään ole äänioikeutettuja.

Mutta jotain positiivistakin olemme saaneet kokea, terveydenhuollon puolella tosin. Sain terveyskeskuksesta antibioottireseptin puhelimitse kymmenessä minuutissa - ja hakea lääkkeet ilmaiseksi lähimarketin apteekista. Suomessa vastaavassa tilanteessa olisi varattu aikaa hoitajalle, ja sitten lääkärille, ja otettu näytteitä ja pissattu purkkiin ja pohdittu ja pähkäilty ja olisin vielä saanut, tietysti, maksaa lääkkeistäkin. Ymmärrän että turhia antibiootteja tulee välttää mutta joskus aikuinen ihminen vain tuntee oman kehonsa ja tietää kokemuksesta mikä tilanne on - ja se tunnutaan ymmärtävän NHS:llä. Ja kyllähän näiden tyyli yksinkertaisuudessaan säästää valtion kassaakin.

Ulkomaille muuttajan rohkeudesta ja peloista

kuva tumblr

Pelot, jotka kumpuavat elinympäristön muutoksesta ja sitä myötä koko elämän uusiin uomiin asettumisesta. Näitä huomasin ajattelevani tänään.

Ennen kun muutimme Suomesta, saimme moneen kertaan kuulla tutuilta ja tuntemattomimmilta, että olemme rohkeita kun uskallamme lähteä. En missään vaiheessa muuttovalmisteluissa tai uuteen maahan sopeutuessamme ole tuntenut oloani rohkeaksi. Päättäväiseksi, toiveikkaaksi, optimistiseksi - kyllä. Mutta myös epävarmaksi, huolestuneeksi, ahdistuneeksi - ja kyllä - myös pelokkaaksi.

Mitä pelkäsin?

Heti muuton jälkeen viime talvena valmiiksi kalustettu koti ei tuntunut kodilta. Pelkäsin kun tuuli paiskoi ikkunoita ja jyskytti ovea - tätä ei koskaan tapahtunut Suomessa kerrostaloasunnossamme. Pelkäsin, että ikkunat menevät rikki. Mutta eivät ne menneet.

Täällä asunnossa meillä on myös koko ajan pieniä alivuokralaisia - pelkäsin hämähäkkejä, kovakuoriaisia ja mitä lienee ökkömönkiäisiä mitkä kävelevät sisään näistä tiivistämättömistä ovista ja ikkunoista. Pelkäsin, että astun yöllä pimeässä jonkun ällöttävän päälle, tai että ne tulevat sänkyihin. Näin ei ole käynyt kertaakaan.

Pelkäsin rappukäytävästä öisin kuuluvia ääniä - kun ei ole väliovea, tavalliset kävelyaskeleet tai keskustelu kuulostavat kovilta ja pelkäsin että joku vihainen/päihtynyt/muuten vaan pelottava tyyppi tulee paukkaamaan meidän ovelle. No, ei ole tullut.

Ennen kuin saimme rokotukset kuntoon, valvoin öitä peläten, että saamme kaikki aivokalvontulehduksen, ja kuolemme. Ei käynyt tämäkään toteen.

Kun huomasimme hometta lastenhuoneen nurkissa, pelkäsin että lapset sairastuvat, saavat vähintään allergisia oireita, ja meidän pitää muuttaa pois. Pyyhimme tummuneet lattialistat kloriitilla ja hankimme kosteudenpoistajan - case closed.

Lisäksi tämän yhdeksän kuukauden aikana mielessä pyörineinä huolina ja pelkoina voisi listata kaikenlaista mitä nyt ylipäätään perhe-elämään liittyy, kun tukiverkosto on meren takana ja talous tiukalla. Mutta hyvin on selvitty ja parempaa kohti koko ajan menossa. Suurin kiitos Kaille, joka on jaksanut kuunnella (välillä silmiään pyöritellen) näitä suuria murheitani ja palauttanut minut järkipuheella aina paniikin kynnykseltä maan kamaralle.

Entä nyt?

Tällä hetkellä minua ei pelota (muu kuin yliherkkä palohälyttimemme joka tietää aina kun minä koitan laittaa ruokaa...). Huolestuttaa kyllä, esimerkiksi vasemman puoleisessa liikenteessä hermostuttaa edelleen, vaikka olen vain matkustajana, kuskina olemisesta puhumattakaan. Huomaan kuitenkin, että hymyilen aiemmille peloilleni. Olen kehittänyt uusia selviytymismekanismeja. En edelleenkään tykkää ötököistä, mutta olen oppinut vahtaamaan tiettyjä paikkoja kotona joihin niitä ilmestyy ja näin olemme niskan päällä tilanteesta. Olen oppinut kulkemaan alikulkutunneleista ympärilleni katsomatta, koska nekin ovat täynnä seittejä ja kaikkea muuta mitä kieltäydyn ajattelemasta, koska ei ole pakko. Olen oppinut tutkimaan läpinäkyvässä muovikääreessä myytävät banaanit läpikotaisin hedelmähyllyllä ennen ostamista, koska olen lukenut lehdestä lukuisia kertoja miten ihmisten koteihin on tullut brasilialaisia tai milloin minkäkinmaalaisia myrkkyhämähäkkiemoja munineen. Ja kaikki muut asiat? Nekin ovat vain järjestyneet. Pelot ovat olleetkin aiheettomia.

Mitä olen tästä oppinut?

Muutto toiseen maahan sellaisenaan, uusi ympäristö, uudet äänet, epätietoisuus ja tottumattomuus voivat luoda mieleen ihan todellisen tuntuisia ja vakavia pelkoja, jotka natiivista tuntuvat varmasti täysin naurettavilta. Väitän, että kaikkia pelottaa tuntematon, vaikka toiselle se tuntematon voi olla jotain muuta kuin hämähäkit. Ymmärrän nyt paljon paremmin naista, joka lämpimästä ja kuivasta maasta Suomeen muutettuaan kertoi ensialkuun pelänneensä suuria järviä, koska luuli että vesi voi nousta milloin vain kaupungin kaduille.

Emme ole olleet pelottomia. Joten ehkä me sitten olemme tosiaan olleet rohkeita. 

Suunnitelmat uusiksi

Kahdeksan kuukautta sinnikästä työnhakua, kymmeniä hakemuksia ja paria haastattelua myöhemmin, Kailla on nyt ensimmäinen työpaikka Skotlannissa. Aika hieno lisäys 'ei olla koskaan ennen ulkomailla tehty tätä' -listaan. 

Työ on yötyötä 4 iltana viikossa, paikka on 47 km päässä kotoa. Se tarkoittaa:

• Kahden tunnin työmatkaa kolmella bussilla (yhteen suuntaan) - ja koska tämä yhtälö ei vain tule toimimaan lapsiperheen arjessa, meidän on hankittava auto!

• Kalenterista raivataan syksylle suunnitellut lauantai-illan ohjelmat, koska se on työpäivä. Emme pääsekään kokeilemaan maahockeytä tai katsomaan jalkapalloa tai rugbya, vaikka olimme niin ajatelleet.

• Kain on viimeinkin hankittava National Insurance Number, eli NI-numero verotusta varten, mikä tarkoittaa haastattelussa käymistä Edinburghin työkkärissä Jobcentreplussassa. Miksei tätä voisi hoitaa Stirlingissä?
• Työntekijän perheenjäseninä pääsemme tutustumaan Skotlantilaiseen sosiaaliturvaan - lapsilisät, veroedut... meillä on paljon kysymyksiä esitettävänä Citizen Advice Bureaulle.

• Saatamme myös päästä ottamaan selvää paikallisesta babysitter-kulttuurista. Aikataulumme sovittuvat aika hyvin yhteen, mutta työharjoittelun joudun ehkä osallistumaan ryhmiin ja tapaamisiin arki-iltaisin jolloin Kai on töissä, ja lapsille pitäisi saada hoitaja pariksi tunniksi. Nyt on heitettävä kaikki tuttavuusverkostot vesille, koska mieleni ei tee maksaa £20 ihan vain päästäkseni lähettämään potentiaalisille sittereille viestejä lastenhoitopalveluja välittävän nettisivun kautta.

Stirling Castle vasten ilta-aurinkoa.

Paljon kysymyksiä, liikkuvia osia, uusia asioita opeteltavana, epävarmuutta ja jännitystä. Jaksetaanko yötyöarkea? Osuvatko aikataulut kohdilleen? Onko työ ja työkaverit kivoja? Löytyykö kiva lastenvahti? Osataanko seikkailla raha-asioiden viidakossa? Onko meillä enää lainkaan yheistä vapaa-aikaa perheen kesken jolloin voisi tehdä muutakin kuin nukkua pois univelkoja? Uskallanko kokeilla vasemmanpuoleissa liikenteessä kurvailua?

Stay tuned.

Mixed feelings

Viimeinen viikko on ollut vähän sitä sun tätä. Nämä kaksi kuvaa ehkä summaavat kokemuksen ääripäät. 

Kolme perheenjäsentä on potenut pään täyttävää räkätautia vajaan viikon, ja viikonloppu vietettiin koppihoidossa. Vähemmästäkin pää pehmenee ja seinät kaatuu niskaan. Koitan kuumeisesti pakertaa kehityspsykologian tehtävää, jonka deadline lähestyy uhkaavasti. Löysin ihanan tarkkailtavan, mutta tuntuu että aineiston kerääminen ja tekstin työstäminen on työlästä. Tähän vaikuttanee ensimmäisestä esseestäni saama palaute - parantamisen varaa on. Nyt huomaamme, miltä tuntuu kun ei ole tukiverkostoa läsnä, eikä oikeastaan minkään muunkaanlaista verkostoa. Ensimmäistä kertaa huomasin ajattelevani - onko minusta tähän? Onko meistä tähän? Oliko tässä mitään järkeä?

Ja sitten se toinen ääripää. On kevät. Välillä tuulee niin että puut menevät nurin juuriltaan ja ikkunalasit helisee - mutta sitten taas tulee ihana aurinko ja ulkona on niin lämmintä, että sormikkaatkin ovat vain taskujen täytteenä. Täällä on niin kaunista - ihanaa olla täällä missä joka suunnassa näkyy luontoa (eikä sitä ainaista suomalaista tasaista havumetsää mikä peittää näkyvyyden mihinkään suuntaan). Olemme saaneet suomalaisia tuttuja, lapsilla on leikkikavereita. Opettaja antoi esseestäni rohkaisevaa palautetta ja totesimme yhdessä etteivät paremmat pisteet olleet paljosta kiinni.

Ja sokerina pohjalla - anoppi ja appi laskeutuivat Edinburghiin juuri osuvasti kun myrskytuulet ovat laantuneet ja nuhat hellittäneet. Lapset ovat odottaneet heitä jo pitkään, ensimmäistä kertaa he eivät ole nähneet isovanhempiaan kahteen kuukauteen. Nyt tankataan sylejä ja haleja ja päästään näyttämään uutta kotikaupunkiamme heillekin.

Laatuaikaa

Juhlapyhät ovat vähän jarrutelleet meidän asioiden hoitamista ja välillä tuntuu että elämä on yhtä palapeliä. Ei päästä hoitamaan asioita (esim. rekisteröitymään terveysasemalle, etsimään bussiaikatauluja), koska ei ole ollut nettiä kotona. Ei saada laajakaistaa kotiin, koska ei ole brittiläistä pankkitiliä. Ei saada pankkitiliä, koska on pyhät ja niin edelleen.

Mutta oikeastaan tämä pieni ”pakkoloma” on ollut ihan kiva – ollaan ihan reilusti rauhoituttu kotona, pelailtu lautapelejä, ulkoiltu säiden salliessa (täällä on parina päivänä tuullut puuskittain 30m/sekunnissa ja vettä tullut vaakassa n. kuuden tunnin kuuroissa) ja ihan vaan vietetty sitä kuuluisaa laatuaikaa perheen kanssa.

Nämä kuvat ovat eiliseltä aurinkoiselta aamulta, kun käveltiin ensimmäisen kerran koko perheen kanssa kotoa keskustaan (noin vartin matka Leonin tahdilla). Matkalla ylitetään junarata siltaa pitkin.

Kun sataa ja on matalapainetta, ilma on oikeastaan ihan lämmin (jopa +8), mutta kuulaalla ilmalla tuuli on napakka ja ilma tuntuu kylmemmältä. Ensimmäisen kerran huomattiin, että noilla takana kohoavilla huipuilla on lumikerros.

Keskustan vilkkaimpiin katuihin lukeutuva Murray Place oli käytännössä ihan autio eilen aamulla, tammikuun 2. päivä on Skotlannissa pyhäpäivä, jolloin pankit ja iso osa kaupoista on kiinni. 

Autottomuus ja netittömyys ovat saaneet meistä kekseliäitä ja viitseliäitä. Kauppoihin lähdetään rinkan ja reppujen kanssa sään kestävässä varustuksessa ja ilmaista wi-fiä voi tarpeen tullen käydä käyttämässä vaikka myrsyisäksi pyhäyöksi suljetun juna-asema portilla kymmenen aikaa illalla (testattu on). 

Ensimmäisten päivien muuttoshokki

Pari-kolme ensimmäistä päivää uudessa maassa ja uudessa kodissa menivät aika hötinällä. Useamman kerran saimme toistella toisillemme ja itsellemme - tämä ei ole loma, tämä ei ole hotelli, ja nyt on loma- ja pyhäaika jolloin asiat eivät vain toimi niin näppärästi kuin ehkä arkena.

Kaiken muuttoa edeltäneiden valmistelujen, pakkailun ja siivouksen jälkeen sitä olisi kuitenkin ehkä toivonut että uudessa kodissa jotkut elämän perusasiat kuten suihku, lämmitys, sähkö, nettiyhteys ja jätehuolto olisivat toimineet jollain totutulla tavalla. 

Viime päivinä me olemmekin..

Totutelleet taas tiskaamiseen (viime kerrasta olikin.. kuka ties kuinka kauan)

..ja elämään ilman TV:tä

Tutustuneet uuteen kotiseutuun...

...ja lähimpään leikkipuistoon. Liukumäen rakentanut tuttu ja turvallinen suomalainen Lappset!

Toivuttu jetlagistä (kyllä, vaikka aikaeroa on vain kaksi tuntia.)

Yritetty opetella paikallista kulttuuria (keskiviikko on jätepäivä - kaikki talot raahaavat jätelaatikot kadun varteen, josta roska-auto käy ne hyvällä tuurilla tyhjentämässä).

Tässä on meidän sähkömittari. Lilan värinen härpäke oikeassa laidassa on tikku (vähän niinkuin USB-tikku), johon ladataan rahaa lähimarketissa - prepaid sähköä! Näppärää kyllä nähdä tarkalleen reaaliajassa miten sitä kuluttaa. Päivässä opimme sammuttamaan kaikki tarpeettomat valot ja sähkölaitteet (myös lämpöpatterit) silloin kun niiden ei ole pakko olla päällä. 

Lisäksi tietenkin vielä purettu matkalaukkuja...

...ja kaikesta huolimatta oltu tosi tyytyväisiä siitä, että vuoden vaihtuessa sää ja maisema ihan talon ulkopuolella on tämä.

Kissa kotona

Muuttopäivästä seuraavana lähdimme Lukan kanssa hakemaan Dalia Glasgowsta. Ennakkotietona tiesin lennon Amsterdamista laskeutuvan iltapäivästä, ja että minun tulisi kentälle saapuessani kysellä tietä cargo centreen. Helppo nakki. 

Hyppäsimme junaan Stirlingissä ja vaihdoimme Queen Streetin asemalla lentokenttäbussiin. Saavuimme kentälle suurin piirtein samaan aikaan lennon kanssa. Yleistä infopistettä en löytänyt, mutta muutamalta tiskiltä kyseltyäni meidät ohjattiin rahtitoimistoon ja sieltä edelleen eläinten vastaanottokeskukseen. Hetken odottelun jälkeen näimme, miten kissa kärrättiin paikalle sellaisella pienellä mopoauton tapaisella, joita näkee lentokentillä huristelevan. 

Tokikaan kaikki ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa - kukaan (Lentoyhtiöstä? Lemmikkien kuljetusyhtiöstä?) ei ollut ilmoittanut lemmikkipisteelle, että Dali oli saapumassa tarkastukseen - joten sen ovet olivat kiinni ja ikkunat pimeinä. Ystävällinen rahtihenkilö (mopoauton kuljettaja) ensin meinasi luovuttaa meille kissan ihan ilman mitään byrokratioita, mutta empiessäni ottaa kissaa vastaan ilman papereiden tsekkausta (mitä jos siitä olisi saanut vaikka sakon perään?) hän veikin meidät takaisin rahtitoimistolle. Muutaman puhelinsoiton ja vartin odottelun jälkeen lemmikkitoimiston mimmi saapuikin paikalle ja Dali pääsi viralliseen tuloselvitykseen. Vastaanottomaksun maksettuani olimme valmiit kotimatkalle. 

Kaiken kaikkiaan Dali selviytyi matkasta hienosti. Hän oli ihan rauhallinen kopissaan, muttei toisaalta niin lamaantunut ettei olisi vähän maukunut lentokenttäbussin ajaessa rampin kaarteeseen tai junan ovien suhistessa pysäkeillä. Pitkä matka neidillekin, mutta nyt on viimeinenkin perheenjäsen uudessa kodissa. 

Täällä ollaan

Muutettu on, ja tässä vähän siitä, miten tänne päästiin.

Muuttokuorma - mahtui farmariin!

Matka alkoi autolla Lappeenrannasta Helsinkiin. Jokainen sentti isän farmarin takakontista tuli hyvään käyttöön ja kissa matkusti häkissään vuoroin minun ja Kain sylissä. Ihan mukavasti mahduttiin.

Vietimme yön lentokenttähotellissa ja viiden jälkeen aamulla lähdimme bussilla lentokentälle. Ensimmäisellä lennolla lähtivät Kai, lapset ja suurin osa matkatavaroista Amsterdamin kautta kohti Edinburghia. Minä menin heidän kanssaan Helsinki-Vantaalle mukaan laukkuja roudaamaan ja saattamaan lapsia. Huokaisimme helpotuksesta check-in -tiskillä: ei liikakiloja.

Passit kunnossa

Luka oli reippaana - kuusivuotias jo ymmärtää aika hyvin kun muutosta ja päivän aikataulusta ja järjestelyistä oli hänen kanssaan juteltu toistamiseen jo kuukausia. Leon sen sijaan oli pöllämystynyt siitä että hänet oli herätetty varttia vailla viisi vieraasta sängystä ja ajelutettu bussilla terminaalin ihmisvilinään. Huutoitku alkoi siinä vaiheessa kun minun piti sanoa heipat turvatarkastuksen kynnyksellä.

Palasin hotelliin ja vähän syyllisten fiilisten kanssa kömmin vielä pariksi tunniksi peitton alle.

Kissa oli reissaamisesta ja hotellista vähintään yhtä hämmentynyt kuin Leon, Dali maukui oikeastaan koko automatkan Lappeenrannasta Helsinkiin sekä läpi yön. Sori vaan huonenaapurit!

Dali lähtökuopissa

Kissan check-in tehtiin lemmikkikuljetusfirman toimistolla. Häkki lätkittiin lähes peittoon kaikenlaisia tarroja ja teipattuja asiakirjoja. Tämän jälkeen veimme sen rahtihalliin (ihan sinne trukkien ja laatikoiden keskelle), missä se turvatarkastettiin. Sinne se sitten jäi odottelemaan omaa lentoaan yllättävän rauhallisena.

Tämän jälkeen jäljellä oli enää oma matkani - tässä vaiheessa päivää muu perhe oli jo mukavasti perillä uudessa kodissa. Minä lensin Heathrow'n kautta Edinburghiin. Pitkä päivä sai arvoisensa päätöksen kun kone laskeutui vartin myöhässä ja myöhästyin minuutilla viimeisestä junasta Stirlingiin. Kaikeksi onneksi tapasin juna-aseman edessä tyhjällä taksitolpalla vierustoverini lennolta, jolta sain paikallisen taksin numeron (en tietenkään ollut tarkistanut sitä mistään etukäteen).

Taksimatkalla huomasin pari mielenkiintoista seikkaa. Ensinäkin, maassa oli lunta, ainakin paikkapaikoin pieniä kuuralämpäreitä. Toisekseen valtatie (moottoritie?) M9 Edinburghin ja Stirlingin välillä oli lähes kauttaaltaan valaisematon - eikä ainakaan tällä taksikuskilla ollut hajuakaan siitä miten pitkiä valoja käytetään. Parit sydämentykykset sain kun hän väläytteli pitkiä aioastaan tähdätessään oikeaan ramppiin säkkipimeässä. Kolmanneksi, pääsimme pyörimään ylimääräisen kierroksen valtaisassa liikenneympyrässä - se oli niin iso, etten edes tajunnut että se oli liikenneympyrä, ennen kuin menimme toista kierrosta (kuski missasi oikean liittymän ensimmäisellä kerralla). Toisaalta olin positiivisesti yllättynyt siitä, että sanelemalla luottokorttini tiedot taksin puhelinpalveluun jo tilausvaiheessa, maksu oli rekisteröitynyt sovittuun hintaan jo ennen kuin lähdimme matkaan Edinburghista. Kätevää.

Vuorokausi oli jo ehtinyt vaihtua ennen kuin pääsin omaan uuteen sänkyyn nukkumaan tuhisevien lasten viereen, mutta pääasiassa kaikki muuttoon liittyvät tavoitteeni tulivat saavutetuiksi - olimme kamoinemme kaikki saman katon alla.

Matkalippuhuojennus

Viimeinen iso stressin aihe on viimein vedetty yli To do -listalta, vihdoin on koko konkkaronkalle, kissa mukaanlukien, varattu lentoliput.

Kissan matkalle saaminen ei sitten ollutkaan ihan yksinkertainen juttu!

Ensin kuvittelimme, että kissa otetaan mukaan vähän niinkuin ylimääräisenä matkatavarana, kuten vaikka... golfmailat tai surffilauta - riittäisi että soitetaan valittuun lentoyhtiöön lippuja tilatessa ja sieltä sanottaisiin että tervetuloa, heittäkää se kissan häkki vaan vähän eri tiskille kuin muut matkatavarat. Olimmehan jo ottaneet selvää kissan kuljetuksen kiemuroista aiemmmin, ja huolehtineet että Dalilla on passi, siru ja kuljetushäkki ihan valmiina.

Ensin lähestyimme puhelimitse KLM:ää. Tämä lentoyhtiö oli listattuna Brittein hallituksen sivuilla hyväksyttynä lemmikinkuljettajana ja olimme sillä itse viimeksi lentäneet ja ihan hyväksi havainneet (pysyi ilmassa). Vastaus: KLM ei lennä kissoja Helsingistä Britanniaan ja yhtiöstä on itseasiassa oltu yhteydessä Britteihin lentoyhtiön nimen poistamiseksi suositetujen lentoyhtiöiden listalta. Höh.

Seuraavana listalla British Airways: eivät lennä kissoja Britanniaan. LuftHansa: Eivät lennä kissoja Britanniaan. Molemmilla perustelut olivat samansuuntaisia - Britanniassa on niin tiukat byrokratiasäännöt saapuville lemmikeille, etteivät lentoyhtiöt halua ottaa paperisodasta vastuuta. Viimeisenä oljenkortenamme oli Finnair: Finnair Cargon kautta saattaisi onnistua kuljetus Heathrowlle, mutta hinta olisi tähtitieteellinen. Meille kommentoitiin: "On teillä vissiin arvokas kissa?" Ehe.

Hetken aikaa mietimme ihan vakavasti onko tässä enää järkeä. Sitten mietin, että täytyyhän tämä kansainvälisten eläinkuljetusten setviminen ja järjestäminen olla jokun työtä. Eläinnäyttelyitä on pitkin maailmaa ja ihan tasan on olemassa järkevä keino miten näitä hoidetaan.

Dali Kiipeilypuu poseeraa myynti-ilmotusta varten. Banskulaatikoista on tullut pysyvä osa meidän kodikasta sisustusta.

Päädyimme Heathrow'n Animal Reception Centren sivuille (kappas, vastaanottokeskus eläimille) ja siellä suositellaan että eläimen kuljetuksen hoitaa Pet Travel Agent - lemmikkien matkatoimisto. Vau - juuri sitä mitä olimme etsineet. Ensin linkit toivat vain ulkomaisia yrityksiä, mutta sitten löysimme yhden Helsinki-Vantaalta. Firma tarjoaa jopa ovelta ovelle kuljetusta, mutta meidän tarpeisiimme sopii kissan vienti Hki-Vantaalle ja nouto Glasgown lentokentältä. Siinä välissä tämä yritys yhteistyökumppaneineen hoitelee kaikki tulleihin, lentolippuihin ja paperiasioihin liittyvät systeemit. Riittää että viemme kissan passeineen ja terveystarkastettuna toimistolle ja olemme vastassa koneen laskeutuessa seuraavana päivänä Skotlantiin.

Nyt on kissan lento varattu ja vahvistettu (puhelinsoitto KLM:n Glasgow'n puhelinpalveluun) ja pääsin varaamaan viimeisenä oman lentoni. Näyttää siltä, että pääsemme kaikki viettämään uutta vuotta uudessa kodissa.

Viikonlopun tunnelmia

Viime päivinä me ollaan:

Hoidettu paperiasioita kotitoimistosta (olkkarin lattialta) käsin - pöytätietokone lähti viikonloppna uuteen kotiin. Viime perjantaina sähköpostiini kilahti (odottamattoman nopeasti) päätös apurahasta. Ensimmäisen lukuvuoden osalta säästimme välittömästi 3500 puntaa! Lisäiloa meille tuo päätös matkakorvauksesta, eli opintoihin liittyvän työharjoittelun ajalta matkakustannukset korvataan 500 puntaan asti, minkä jälkeen voi vielä hakea lisäkorvauksia toteutuneitten kustannusten perusteella. Vähänkö siistiä! Enää pitää toivoa, että se SSSC:n toinen jaosto - joka vastaa opiskelijoiden rekisteröinnistä - hoitaa hommansa reippahasti ennen kurssin alkua.

Pakattu tavaroita ja viety niitä mökille säilytykseen, siivottu ja purettu huonekaluja. Nekin lähtevät uuteen kotiin pian.

Pakkailtu tavaroita huoneessa joka aiemmin oli makuuhuone - sänkykin on myyty kuten kuvasta näkyy. Nämä kaikki olisi tarkoitus ahtaa kolmeen isoon ja yhteen pienempään matkalaukkuun.. Ei yhtään epäilytä, ei :)

Vähän paniikinsekaisin fiiliksin kasailtu edelleen Titanicia. On tässä vielä aikaa, on on!

Kaikesta kiirreestä huolimatta olemme nauttineet vapaasta viikonlopusta ja alkaneesta lomasta, on paistettu aamupalapannareita, nukuttu päiväunia ja käyty tapaamassa sukulaisia.

Luka odottaa muuttoa innostuneenjännittyneenä. Leon ei vielä pysty asiaa käsittämään, mutta olemme hänelle nyt joka päivä puhuneet siitä, että kohta meillä on uusi koti, sanotaan kaikille vanhoille roippeille hei hei ja pian lennetään lentokoneella. Tätä poika tuntuu odottavan ja vähän väliä höpöttelee: isi, Luka, Leon, iso kone ffuuuiii!