Miksi en haluaisi tehdä sosiaalityötä Skotlannissa

Vaikka lähdimme alunperin Skotlantiin vain opintojeni ajaksi, etenkin alkuvaiheessa leikittelimme ajatuksella että mitäpä jos jäisimme asumaan tänne vähän pidemmäksikin aikaa. Mutta opiskeltuani sosiaalityötä kaksi vuotta, oltuani kahdessa työharjoittelussa ja seurattuamme maan tapoja ja politiikkaa meidän on helppo hyvillä mielin sanoa, että alkuperäinen suunnitelma pitää. Palaamme Suomeen.

Päätös on yhteinen, mutta omaan mielipiteeseeni vaikuttaa suuresti kahden vuoden aikana muodostunut käsitykseni skotlantilaisen sosiaalityön arjesta. Olen yliopistossa oppinut paljon, saanut paljon kokemuksia, oivalluksia ja antoisia keskusteluja, ja ollut yleisesti ottaen tyytyväinen kurssin antiin. Koen sosiaalityön yhtä paljon ja enemmänkin kutsumusammatikseni, kuin ennen tänne lähtöä. Mutta olen myös huomannut monta seikkaa, joiden vuoksi olen ihan tyytyväinen siitä, että saan palata Suomeen etsimään oman alan töitä, vaikkei sosiaalityö toki sielläkään ole ruusuilla tanssimista.

Tässä postauksessa kuitenkin vähän pohdintaa siitä, miksi en ainakaan juuri nyt haluaisi hakea sosiaalialan työtä Skotlannista.

Työn puitteet

Karkeasti voisi sanoa, että Skotlannissa tehdään sosiaalityötä kolmenlaisille työnantajille - on kunnat ja niiden sosiaalitoimistot joissa tehdään lakisääteistä sosiaalityötä, on yksityisen ja kolmannen sektorin toimijat, joiden palvelut joko täydentävät lakisääteistä palvelukenttää (esim. advocacy, josta olen aiemmin kirjoittanut täällä), tai joilta kunnat ostavat ulkoistettuja palveluita - oli se sitten lastensuojelun palvelutarpeen arviointi tai vaikka laitoshoitopalvelu - ja kolmantena vaihtoehtona sosiaalityön vuokratyöfirmat (agency) joita kunnat käyttävät täydentämään vakituista työvoimaa.

Näistä mielenkiitoisimmalta minusta kuulostaa kolmannen sektorin toiminta, mutta nämä työpaikat ovat kiven alla, etenkin jos ei ole valmiiksi luonut suhteita esim. opiskeluaikana työharjoittelujen kautta. Useimmiten vastavalmistuneet sosiaalityöntekijät vaikuttavat hakeutuvan sinne missä sekä pula tekijöistä, että henkilöstön vaihtuvuus on suuri - eli kunnalliseen lastensuojeluun. Viime kesän harjoittelu avasi silmäni lakisääteisen lastensuojelutyön kiemuroille. Arvostan suuresti heitä ketkä sitä tekevät, sillä työn puitteet ovat haastavat. Asiakasmäärät ovat huimia, kiire on valtaisa, ja stressi jatkuvaa. Olen tavannut täällä lastensuojelun ammattilaisia 10-12 vuoden työkokemuksella, mutta useimmiten ala näyttäytyy uusien työntekijöiden sisääntuloväylänä, josta vuoden - parin kuluttua hakeudutaan muihin hommiin.

Jotain kertoo ehkäpä se, että tiimissä jossa olin harjoittelussa oli paikka seitsemälle sosiaalityöntekijälle. Näistä seitsemästä neljä oli vastavalmistuneita alle vuoden työkokemuksella, ja viides uunituore vastavalmistunut palkattiin harjoitteluni aikana, kun kokeneempi työntekijä lähti toisiin - vähemmän kiireisiin ja stressaaviin - tehtäviin. Olen miettinyt miltä tuntuisi astua osaksi tämän kaltaista tiimiä jossa seitsemästä tiimiläisestä viisi vasta opettelee työn arkea. Työ tekijäänsä opettaa, totta, mutta hiljainen tieto ja käytännön osaaminen joita uudet työntekijät oppisivat kokeneilta ammattilaisilta on mielestäni korvaamaton osa uusien työntekijöiden sisäänajoa, koska koulun penkiltähän kukaan ei oikeasti ole 'valmis' muuta kuin paperilla.

Entäs sitten vuokratyö? Vuokrafirmojen kautta palkka voi olla parempi kuin kunnalla, ja työ vaihtelevampaa. Siinä on omat hyvät puolensa - ei ehdi leipääntyä, voi saada kokemusta eri asiakasryhmistä, paikoista ja toimistoista. Toisaalta vuokratyöfirmojen sosiaalityöntekjöiltä vaaditaan ihan omanlaisiaan taitoja, kykyä 'hit the ground running', eli tarttua tehtävään kuin tehtävään kiireen ja resurssipulan vaivaamissa toimistoissa joiden omaa väkeä paikataan vuokratyöläisillä.

Olen lukenut ammattilaisten kommentteja puolesta ja vastaan - toisaalta vuokratyöläiset kokevat että vakituiset joskus katsovat heitä nenänvartta pitkin, eikä heitä ole aikaa perehdyttää jokaisen uuden toimiston järjestelmiin ja työtapoihin - toisaalta vuokratyöläisillä ajatellaan olevan kykyä tehdä nopeita päätöksiä ja nähdä asiakkaan tilanne objektiivisemmasta näkökulmasta kuin mahdollisesti saman perheen ongelmien kanssa pitkään painiskelleella vakityöntekijällä. Pohdiskelen kuitenkin, kuinka vuokratyöläiset voivat tehdä ihmissuhdetyötä ja pitkäjänteistä muutostyötä jos työn luonteeseen kuuluu väliaikaisuus? Kuinka asiakkaat voivat luoda luottamussuhteen työntekijään, jos ei ole takeita siitä kuka seuraavalla kotikäynnillä oven takana kolkuttaa?

En ehtinyt opintojeni aikana saamaan kovin kattavaa kuvaa aikuissosiaalityön arjesta Skotlannissa, mutta tarpeeksi opin kuitenkin sanoakseni että sekin on kovin kaukana suomalaisesta mallista. Ammattilaisilla on työvälineinään nippu arviointikriteerejä ja rasti ruutuun -tyyppisiä lomakkeita, ja olematon määrä harkintavaltaa (mistä olen aiemmin kirjoittanut täällä). Vaikka pidän siitä, että Skotlannissa sosiaalityöntekijät sekä aikuissosiaalityössä että lastensuojelussa tekevät pääasiassa kotikäyntejä sen sijaan että perheiden kanssa istuttaisiin sossun toimistossa, tämä positiivinen ero suomalaiseen sosiaalityöhön ei riitä kumoamaan sitä tosiasiaa etten ole hakeutunut tälle alalle ollakseni pelkkä portinvartija, mikä sosiaalityön rooli täällä joissain tilanteissa vaikuttaa olevan. Ja vaikka personalisation ja sen mukanaan tuomat palvelutarpeen arvionnit ja kriteeriportaikot ovat Suomeenkin yhä enenevissä määrin rantautuneet, ei meininki ole sentään ihan vielä samalla tasolla kuin täällä.

Talouskuri

Suuren luokan leikkaukset julkisiin menoihin Iso-Britanniassa sanellaan pitkältin Englannin päässä Westminsterissä, mutta niin ne vain purevat täällä Skotlannissakin. Maan lehtiä seuraamalla saa nopeasti kuvan siitä, missä jamassa julkinen terveydenhuolto on (kaaoksessa), ketkä kärsivät eniten kun sosiaalietuuksia leikataan (pienituloisimmat) ja mikä on sosiaalityön rooli (lasten huostaanotto, jos sekään). Talouskurin alkuperä liittyy paitsi kymmenen vuoden takaiseen maailmanlaajuiseen pankkikriisiin, myös maan pitkään konservatiiviseen ja talousliberaaliseen poliittiseen historiaan, jossa sosiaalityötä ja julkisia palveluita ylipäätään ei ole pidetty kummoisessakaan arvossa. Nykyisen talouskurin kiemurat ulottuvat syvälle kansalaisten arkeen ja vaikuttavat sosiaalityöhön kahdella tavalla - toisaalta perheet ovat entistä suuremmassa ahdingossa, matalan kynnyksen palveluita leikataan ja yhä useampi joutuu kääntymään sosiaalityön puoleen. Asiakasmäärät kasvavat, mutta samaan aikaan julkinen sektori vähentää työntekijöitä, jäädyttää palkkoja ja odottaa että ammattilaiset tuottavat enemmän palveluita vähemmillä resursseilla. Pääpiirteissään sama tapahtuu Suomessa, mutta Iso-Britanniassa, missä sosiaaliturva ei ole ikinä ollutkaan universaalia, eikä palveluverkosto yhtä kattava, leikkaukset ovat tuntuvia. Sosiaalityön arjessa kuntien pienenevät budjetit näkyvät siinä, että vaikka sosiaalityöntekijällä on lakisääteinen velvollisuus laatia kattava palvelutarpeen arvio, kunnilla ei ole vastaavaa velvollisuutta järjestää tarvittavia palveluita, eikä yleensä myöskään varaa ostaa niitä ulkopuolelta. Kärjistetysti ja pahimmillaan sosiaalityötekijän tehtäväksi jää kertoa asiakkaalle, että ymmärtää tarpeen, mutta ei voi siihen vastata.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että skotlantilaiset sosiaalityöntekijät ovat rautaisia ammattilaisia - eihän näissä puitteissa työn tekemisestä muuten tulisi mitään. Riittävällä hakemisella, erilaisiin kolmannen sektorin työpaikkoihin tutustumalla, verkostoitumalla ja varmaankin ihan vain sattumalla täältäkin varmasti voisin löytää antoisan, kiinnostavan ja hyvän työpaikan. Mutta valitettavasti etenkin kunnallisen puolen realiteetit ovat johdattaneet minut lopputulokseen, etten välttämättä haluaisi hakea ensimmäistä työpaikkaani pätevänä sosiaalityöntekijänä Skotlannista.

Kuvien lähde: Social Work Tutor

Brexit

Viimeisin tekijä minkä vuoksi minua ei harmita karistaa Skotlannin tomuja kengistäni on Iso-Britannian päätös EU-erosta. Vaikka se ei liity suoranaisesti sosiaalityöhön, eikä edes sosiaalipolitiikkaan, se liittyy paljon siihen millaista täällä on jatkossa asua EU-kansalaisena, työntekijänä, ja perheenä. Ja kukaanhan ei vielä tiedä, millaiseksi todellisuus muodostuu neuvottelujen edetessä. Vaikka me emme ole kohdanneet täällä suoranaista muukalaisvihaa, puhumme edelleen reippaasti suomea myös kodin ulkopuolella ilman että olisimme kuulleet kotiin paluuseen kehottavia kommentteja, ja olemme kokeneet olomme tervetulleiksi Stirlingiin, tulevaisuus tuntuu epävarmalta.

Lähdimme hyvillä mielin Suomesta tänne - ja nyt tuntuu, että yhtä hyvillä mielin palaamme ensi kesänä kotiin. 

Akut on ladattu

Blogissa on ollut hiljaista pari viikkoa - mitä olemme puuhastelleet? Totuus on, että emme juuri mitään. 

Lokakuun alussa, työharjoittelun jälkeen makasin viikon sohvalla nukkuen ja toipuen koettelemuksesta, kiitollisena siitä että olin selvinnyt loppuun asti. Toki kirjoittelin samalla harjoittelun lopputehtävää, ja kuukauden puolivälissä, tehtävän palautuspäivän jälkeen stressi sitten laukesi lopullisesti - tuoden mukanaan luonnollisesti ensin koko perheellä vuoron perää kiertäneen oksennustaudin ja heti perään kahden viikon flunssan. Flunssa vei ääneni mennessään totaalisesti, joten jouduin perumaan luennon, joka minut oli pyydetty pitämään opiskelijoille Suomen ja Skotlannin sosiaalityöstä. Harmitti, koska se olisi varmasti ollut hieno kokemus. 

Mutta oikeastaan, sairastuminen pakotti jatkamaan totaalilepoa vielä muutamalla päivällä - ja senkin jälkeen minulla oli vielä viikko lomaa ennen kuin palasin yliopistolle opintojen pariin. Tuntui tosi hyvältä, kun hetken aikaa ei ollut kiire mihinkään, ei takaraivossa painavia deadlineja ja aikaisia aamuja. Oli aikaa taas ihan vain nauttia auringonpaisteesta, syksyn väreistä ja olemisesta. Viedä Lukaa uuteen harrastukseen ja käydä puistossa. Kävellä kauppaan koko perheen kanssa. Nukkua päiväunia kissa kainalossa. Tarttua neulepuikkoihin ja katsoa hömppäleffoja. Juuri sitä mitä tarvitsin tässä kohtaa.

Tällä viikolla alkoi graduun liittyvä tutkimusmenetelmäkurssi, ja sitä myötä viimeinen iso urakka näissä opinnoissa. Tutkimusluvat saan vuoden vaihteessa, ja koko työn pitäisi olla valmiina huhtikuun puoleen väliin mennessä. Monen palikan pitää napsahtaa kohdilleen että projekti etenee ajallaan. Aikataulu on tiukka, sillä se kuulemma näyttää hyvältä CV:ssä jos voi näyttää suunnitelleensa ja toteuttaneensa tieteellisen tutkimuksen nopeassa tahdissa. Who knows, mutta alkuvuodesta tulee rankka, siitä voin lyödä vetoa.  

Työharjoittelusta opittua

Tämä kirjoitus on muhinut jo pitkään, mutta nyt alkaa (vihdoin) olla aika hyvästellä työharjoittelu ja vetää yhteen mitä siitä jäi käteen. Päällimmäinen fiilis on huojennus. Selvisin siitä! Muistan nimittäin yhä viime syksyn harmauden ja arjen kiireen ekan työharjoittelun aikana - ja sen hetkittäisen olon, että jos tästä selvitään niin se on ihme.

Aiemmasta karaistuneena odotin tätä toista ja puolet pidempää harjoittelua kauhunsekaisin fiiliksin. Ja olihan se rankkaa - joinain aamuna ihan vain sängystä ylös nouseminen ja junaan raahautuminen oli voitto sinänsä. Kesäisestä ajankohdasta oli kuitenkin se hyöty, että lapset pääsivät viettämään pitkän loman Suomessa. Sain paahtaa harjoittelussa vähän vähemmän huonolla omatunnolla - oli ihan ok että kävin kotona vain nukkumassa ja lataamassa akkuja, ilman huolta siitä että olisi pitänyt viihdyttää pieniä lomalaisia.

Yksi juttu mitä ei harjoittelun loputtua todellakaan jää ikävä: aikaiset aamut juna-asemalla ja kotimatkat seisoen täpötäydessä junassa. Mutta aina oli sentään aikaa aamukahville. Jännintä taisi kuitenkin olla kun kotimatkalla juna pysähtyi keskelle peltoja tunniksi (kuva yllä), kun edessä olleesta tavarajunasta oli pudonnut vaunu kiskoilta.

***

Seuraavaksi kuitenkin vähän siitä, mitä tämä kesä opetti paitsi lastensuojelusta ja sosiaalityöstä, myös skottienglannista ja paikallisista ihmisistä, työelämästä ja yhteiskunnasta.

Skottienglanti

Opin esimerkiksi, että paikannimet Sauchie ja Scone lausutaan sockey ja skyyn, ja Auchterarder on kylä Stirlingissä eikä jossain päin Saksaa vaikka niin ehkä voisi kuvitella. Skottienglanti on tarttunut onnistuneesti meihin kaikkiin - parhaiten Lukaan joka kavereiden kanssa jutellessaan sujuvasti jättää monet t- ja tt- äänteet paikallistyyliin ääntämättä (Sco'ish ja bu'er vaikkapa). Kaikki ovat oppineet lisäämään s-äänteen you-sanaan kun sitä käytetään tarkoittamaan montaa ihmistä (See youse later!), ja vastaamaan myöntävästi nasevalla aye-myönnöllä jo aiemmin opitun ye:n lisäksi.

Lisäksi olemme oppineet käyttämään sanoja uudella tavalla. Tea ei esimerkiksi tarkoita ainoastaan kuumaa juomaa, vaan myös iltaruokaa. Skotlanti saattaa olla yksi harvoja maita joissa kysymykseen 'What's your favourite tea?' voi saada vastaukseksi 'Pizza!'. Aiemmin meille oli jo käynyt selväksi että pudding on yleisnimi kaikelle jälkiruualle jäätelöstä kiisseeliin, mutta nyt olemme oppineet myös sen että juice tarkoittaa limpparia ja biscuit on käypä sana esim. Twix-patukasta.

Kuinkahan paljon lapsilla onkaan lopulta poisoppimista, ennen kuin kieli vastaa sitä mitä Suomen ala-asteella enkuntunneilla opetellaan? Minut on ainakin opetettu aikanaan esimerkiksi lausumaan h-kirjain aitch, mutta täällä olemme oppineet lisäämää eteen selkeän h-äänteen, eli sanomaan haitch.  

Työharjoittelupäivä lehmiä bongaamassa. Pääsin myös käymään asiakkaiden kanssa kahdessa linnassa - vain Skotlannissa!

Lahjoja ei saisi ottaa vastaan töissä, mutta miten tästä olisi voinut kieltäytyä?

Työkulttuuri

Toimistoympäristössä merkittävin ero Suomeen (tai ainakin entiseen työpaikkaani Suomessa) oli se, miten pomon hyväksyntä täytyy saada pienimpäänkin lippulappuun, päätökseen ja aikataulumuutokseen. Minun oli vaikea tottua siihen, että pitää kysyä lupa, jos haluaa lähteä liukuvan työajan puitteissa puolituntia etukäteen töistä, tai jos haluaa nostaa asiakastyötä varten toimiston kassasta kympin käteistä - ja tämä ei siis koskenut vain minua harjoittelijan roolissa, vaan ihan jokaista työntekijää. Toki varmasti näissä on tiimi-, toimisto- ja työnantajakohtaisia eroja, mutta väitän että täällä pomon ja alaisen välinen valtasuhde ei ole niin tasa-arvoinen kuin Suomessa.

Ja toimistoista puheenolen, täällä rakastetaan pöytäkirjoja (minutes) ja niitä otetaan jokaikisessä palaverissa. Pienimmissäkin kokouksissa noudatetaan tiukkaa ohjelmaa, johon tottuminen myös vaati opettelua - Suomessa vastaavaa pönötystä olen kokenut vain talonyhtiön vuosikokouksissa.

Lisäksi olemme oppineet Kain kanssa paljon paikallisesta työmoraalista. Suomalainen suoraselkäisyys ei enää tunnukaan kliseeltä, kun on nähnyt täällä miten eri aloilla ihmiset tekevät mielellään tasan tarkkaan sen mistä heille maksetaan, ja ihmistä joka tekee mitään sen yli (esim. huolehtii yleisestä siisteydestä työpaikalla) pidetään vähän hölmönä, kun alistuu moiseen.

Sosiaalityöstä ja sen eroista Suomessa ja Skotlannissa sain niin monta ahaa-elämystä, että niistä kirjoitan ihan oman postauksen joku kaunis päivä kun harjoitteluraportit ja tehtävät on palautettu. Sain nimittäin yllättävän kutsun käydä yliopistollani kertomassa aiheesta sosiaalityön undergraduate opiskelijoille lokakuussa - himppusen hirvittää kun en mitään vastaavaa ole ikinä tehnyt, mutta palaan asiaan luennosta selvittyäni.

Kuinka monta hehkulamppuvitsiä voi kertoa sosiaalityöstä? No ainakin nämä kaksi - osuvia molemmat.

Yhteiskunta

Tämän kesän aikana meille on selvinnyt mitä se oikeasti tarkoittaa, kun sanotaan että Britannia on luokkayhteiskunta. Kyllähän Suomessakin puhutaan keskituloisista ja pienituloisista, mutta jokseenkin näillä on tilastotieteeseen kalskahtava merkitys - eivätkä sanat oikeastaan kuvaa ihmisiä vaan taloudellista tilannetta. Täällä on kuitenkin oppinut miten paljon sisältöä, ennakko-oletuksia ja asenteita kätkevät sisälleen esimerkiksi termit middle class, working class, ja posh - jolle ehkä paras arkisuomennos olisi pyrkyri, tai henkilö joka on olevinaan/haluaisi olla paremmassa luokassa kuin mihin on syntynyt tai johon tulojen ja aseman puolesta kuuluisi. Posh on oikeastaan aika loukkaava termi eivätkä monetkaan haluaisi tunnustaa olevansa sellaisia. Tämä on yksi syy miksi olemme mieluusti ottaneet käyttöön paikallismurteen, sillä sitä käyttämällä puhuu "oikealla tavalla väärin" - eli samalla tavalla kuin tavan kansalaiset. Liian oikeaoppinen englanti on nimittäin yksi varmimpia tapoja jolla posh-leiman saa otsaansa.

Luokkajaon huomaa paitsi tarkkailemalla eroja eri asuinalueiden välillä, myös ihmisten ostoskäyttäytymisestä (henkilökohtaisesti välttelen Waitrosea ja jopa Marks & Spencerin ruokapuotia joihin en koe olevani opiskelijabudjetillani ja vapaapäivinä suosimassani farkut ja huppari -tyylissäni tarpeeksi middle class tai edes posh). Myös lasten kouluissa on eroja. Tavallaan on helppo liputtaa koulupukujen puolesta jos niiden ajatuksena on asettaa lapset keskenään tasa-arvoiseen asemaan kun kaikki ovat pukeutuneet samoin. Mutta tosiasia on se, että etenkin yläkouluikäisillä sillä on jo väliä onko koulukengät hankittu halvalla Primarkista, vai laatumerkkiä Debenhamilta - vaikka kyseessä olisi ulkoisesti varsin samannäköiset mustat kävelykengät. Koulupuvun väri, koulun vaakuna ja se kuuluuko asuun solmio ja bleiseri vai pelkkä kaulus- ja collegepaita kertoo myös perheen sosiaalisesta statuksesta - tietyillä kouluilla on yksinkertaisesti parempi maine ja hienompi historia kuin toisilla.

Enpä muista koskaan ottaneeni syksyä vastaan näin kiitollisena kuin tänä vuonna. Nyt nimittäin huomaa että kesä on jo ohi, vaikka olemmekin saaneet nauttia vielä n. +18C lämmöstä näille päiville asti. Luonnon värit ovat alkaneet salakavalasti haalistua, siellä täällä näkyy kellertäviä lehtiä ja aamuisin saattaa herätä sankkaan sumuun.

Harjoittelun jälkeen aion vetää vähän happea. Ja valmistautua viimeiseen koitokoseen näissä opinnoissa - opinnäytteeseen.

Paluumuuttoblues

Lupasin jakaa kuvia Suomesta, tässä tulee.

Muita kuvia kamerassa ei oikein olekaan, arki on taas nielaissut kaiken ajan ja voimat tehdä muuta kuin nousta aamulla ja selviytyä päivästä.

Työharjoittelua on jäljellä kolme viikkoa enää - kaikki kolme observaatiota on hyväksytysti takana (huh!), ja nyt keskityn viettämään aikaani jo 70 sivuiseksi venyneen ja vielä keskeneräisen loppuraporttini kanssa. Ja pohdiskelen, että kunhan tästä harjoittelusta selviän, en ihan hetkeen kaipaa junamatkustusta ainakaan työmatkaruuhkassa.

Jännää on kuitenkin se, että niinä harvoina hetkinä kun saan ajatukset irti opiskelusta, päässä pyörii toinen yhtä massiivinen (massiivisempi?) asia - meidän heinäkuussa 2017 häämöttävä muutto takaisin Suomeen.

Opiskelemaanhan me tänne vain lähdimmekin - selviämään pienellä budjetilla, pienessä asunnossa, suorittamaan tutkinnon ja sitten kipin kapin kotiin Lappeenrantaan. Emme ikinä ajatelleet vakavasti, että jäisimme tänne pysyvästi tai edes pidemmäksi aikaa kuin 2,5 vuodeksi. Mutta nyt olemme saaneet kaikki huomata, että kotiin palaaminen saattaa jopa olla hankalampi juttu kuin tänne lähteminen - pääkopassa siis, ei niinkään ne käytännön järjestelyt.

Tunteet heittelee vuoristorataa päivästä toiseen - yhtenä hetkenä suunnittelemme miten maalaamme uudelleen seiniä vanhassa kodissa kun pääsemme Lappeenrantaan, ja seuraavana muistelemme pakkassäätä ja loskakelejä sellaisella inholla että sateinen Skotlanti tuntuu paratiisilta. No ehkä vähän kärjistän, mutta uskon että nämä fiilikset ovat tuttuja useimmille paluumuuttajille. Suomen loma ei helpottanut oloa kyllä yhtään - oi miksei suomalaisilla juna-asemalla voi olla ilmaista wi-fiä - ja miksi matalat tiilitalot näyttävät niin tylsiltä skotlantilaisiin kivitaloihin verrattuna? Ja miksei Skotlannissa saa loimulohta ja jälkiuunileipää lähikaupasta - ja miksei täällä voisi olla järviä joissa voi uida?

Myrskyisä vuosi edessä - toivottavasti siihen mahtuu silti vielä tyventäkin, ja paljon mäkisiä vihreitä skottimaisemia.

Still kickin'

Työharjoittelu on tänään puolessa välissä. Välivaiheen raportti alkaa olla palautuskunnossa, ensimmäinen observaatio takana ja työkaverit ovat alkaneet tottua siihen ettei tästä suomalaisesta saa irti kunnollistsa small talkia. Kaikki hyvin siis. Rankkaa on, ei voi kieltää, ja (ensimmäistä kertaa varmaan ikinä) odotan syyskuun loppua niin kovasti! 

Matkalla kotikäynnille.

Työn arki tuntuu tältä.

Olo on todella ristiriitainen - ihan vain selviytyäkseni arjesta hoen mielessäni yksi vuosi enää, vuoden päästä olen valmistunut, yksi vuosi enää Skotlannissa. Ja sitten katson työmatkalla haikeana junan ikkunasta näkyviä mielettömiä smaragdinvihreitä kukkuloita, lammaslaitumia ja sinisenä horisontissa siintäviä vuoria ja mietin - viimeinen vuosi menossa, miten ikinä ehdimme tai jaksamme nähdä kaikkea sitä mitä Skotlannilla olisi meille vielä tarjottavaa. 

Tämän kesän sää kiteytyy tässä - viikon sadetta seuraa viikon pilvinen kausi. Eipä harmita istua toimistossa.

Paitsi kun työn arki on myös tätä...

... ja tätä ...

... ja  silloin kun se aurinko sitten viimein pilkahtaa.

Mutta hei, yhtenä päivänä huomasin pukeutuneeni sävy sävyyn Irn Bru -tölkin kanssa. Huumoria revittävä sieltä mistä sitä löytyy.

Onnea on ...

... baltialais-slaavilaisesta marketista löytynyt puolalainen ruisleipä,

... auringonpaiste, lämpö ja kukkivat puut,

... kesän ekat ulkojäätelöt,

... ja viikonlopuksi hiljentynyt raksa meidän olkkarin ikkunan alla.

Ja hetken aikaa voin palautua ekasta kiireisestä työharjoitteluviikosta, jonka aikana olen päässyt istumaan palavereissa, koulutuksessa, kotikäynneillä ja valvomaan lasten ja vanhempien välisiä tapaamisia. Olen yrittänyt tarttua uuden tiedon hyökyaallosta tärkeimpiin murusiin ja koota mielessäni kuvaa työn käytännöstä ja prosessesista - vaikka aika lailla kaaokselta se vielä näyttää. Olen turhautunut lastensuojelulain kiemuroissa ja syönyt illalliseksi lämpimän kotiruuan sijaan juna-aseman kiskalta ostamani annospussillisen sipsejä odottaen tunnin ajan seuraavaa junaa kun tavanomainen vuoroni oli peruttu. Olen myös huomannut että Perth on kaunis kaupunki, tiimiläiset ovat mukavia ja toimiston vilskeestä päätellen harjoittelu tulee vilahtamaan ohi todella nopeasti. Kun vain muistaa välillä ottaa happea ja nauttia kesästä.

Perth-panikointia

Perthin yllättävän komea vanha juna-asema

Tulin kertomaan ensivisiitistäni Perthiin, tulevaan harjoittelupaikkaani. Harjoittelunohjaaja vaikutti mukavalta (niinhän ne aina alkuhaastatteluissa, ennen kuin arki koittaa ja totuus paljastuu?), toimistotilat ahtailta (kaksi ihmistä ei mahdu rinnakkain käytävälle ja jokaisessa pienessä huoneessa oli 2-3 työpistettä), ja työ kiireiseltä, kriisien sävyttämältä ja paperityön täytteiseltä (perus sossumeininkiä siis). Minulle ei oltu varattu omaa työpistettä, mutta sitä kuulemma oli ajatuksen tasolla suunniteltu (kiitos).

Mutta katsokaa miten kuvauksellinen pikkulammas tarttui linssiin Aberfoylessa, jossa kävimme katsastamassa kevään uudet karitsat ja villamyymälän tarjonnan.

Perthin junan ikkunasta näpsäisty

Matka Perthiin taittui junalla nopeasti, ja edellisenä päivänä satanut lumi (huhtikuun lopussa?!) sai vuoret näyttämään kivoilta. Bussijärjestelyt kaupungissa sen sijaan ovat vähintäänkin mielenkiintoiset. Juna-asemalta on 10 min reipas kävely bussipysäkille useamman ison risteyksen poikki ja keskustan halki. Lähemmäs asemaa jos haluaisi, pitäisi vaihtaa bussia. Vaikuttaa merkityksettömältä pikkuseikalta, mutta yhdistettynä 10 min kävelyyn kotoa juna-asemalle, 30 min junamatkaan ja 20 min bussimatkaan jokainen ylimääräinen pätkä tuntuu turhauttavalta. Liikaa kohtia minun makuuni, joissa matka voi tyssätä tai viivästyä.

Lisää lampaita!

Kivaa on sentään se, että plusbus toiminnolla ainakin teoriassa minun pitäisi pystyä saamaan kausilippu, jolla sekä ajelen junamatkat että Perthin päässä bussilla niin paljon kuin sielu sietää. Lähden selvittämään tämän tiedon todenperäisyyttä lippukassalta ensi viikolla. Ja vielä kivempaahan on tietysti se, että sosiaalityön valvova viranomainen SSSC maksaa minulle harjoitteluaikaiset matkustamiset - eihän siihen kulukaan kesän aikana kuin £1300.

Yritän ottaa chillisti - niin kuin tämä pikkuinen. 

Kieltämättä jännittää - lastensuojelutyö on täällä enemmän laki- ja proseduuripainottaista kuin Suomessa. Siinä missä Suomen sossu saa käyttää harkintavaltaa ja lähtökohtana ovat ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen (vaikka proseduurit ovat kyllä sielläkin päässä lisääntymään päin), Skotlannissa pykälät sanelevat tarkkaan milloin perheiden tilanteisiin puututaan ja miten puututaan. Iso osa työstä koostuu kirjallisten raporttien ja arvioiden laatimisesta, joita laaditaan ei asiakasta vaan oikeusjärjestelmää silmälläpitäen. Skotlannissahan on maailmassa uniikki käytäntö, ns. 'lastenasiain tuomioistuin' (Children's Hearing System) - mikä on aikanaan suunniteltu työkaluksi perhetyöhön. Yhden pöydän ääreen kerääntyvät vanhemmat, lapset, sosiaalityöntekijä, terkkari, poliisi ja riippumattomien aikuisten paneeli, jotka yhdessä pähkäilevät mikä olisi perheen tilanteessa parasta. Tähän systeemiin pääsen varmasti tutustumaan tässä harjoitteussa - aluksi sivusta seuraajana, ja ehkä lopulta myös sosiaalityöntekijän roolissa. Jaiks!

Keep calm and look at this wee black lamb!

Viikon päästä harjoittelu alkaa - leuka rintaan ja kyllä siitä selvitään. Mielessä pyörivät opiskelijakollegoiden kertomukset heidän harjoitteluistaan lakisääteisissä sossuntöissä, joita kuuntelemalla minulle on tullut olo että ykkösharjoitteluni advocacytyössä oli kuin lastenleikkiä - vaikka sekin väsytti, välillä turhautti ja stressasi. Mutta olenhan minä nyt melkein vuoden kokeneempi, tietävämpi ja taitavampi. Näin on ainakin pakko itselleen uskotella.

Ja jos ei muu auta, voin palata katselemaan näitä rentoja lampaita ja ammentaa niistä mielenrauhaa.

Aurinkoa ja arkirealismia

Tällä viikolla olemme nauttineet paitsi lasten isovanhempien harvinaisesta vierailusta, aivan mielettömistä keleistä. Pilvettömästä taivaasta ja lämmöstä, joka houkuttelee jättämään takin kotiin. Kyllä näillä säillä kelpaa kotikulmia esitellä. Sain kevään viimeisen koulutyön palautuspäivälle lisäaikaa, kun selitin kuinka tärkeää pojille on nähdä sukua Suomesta (rivien välissä, etten todellakaan aio lusia tätä viikkoa koulun kirjastossa), ja hyvä niin.

Yliopistolta tuli tieto kesän harjoittelupaikasta: lähden tutustumaan kunnalliseen lapsi- ja perhetyöhön Perthiin. Siinäpä minulle täysin uusi tuttavuus - niin perhetyö, kuin Perthkin (ja vaatimaton 60 km yhdensuuntainen työmatka). Juna- ja bussiaikatauluja silmäiltyäni totesin jälleen karun todellisuuden: kun minun ja Kain työajat sovitetaan yhteen, tulemme näkemään toisiamme (vapaapäivät poislukien) noin tunnin vuorokaudessa toukokuun puolesta välistä syyskuun loppuun, puoli tuntia aamulla ja puoli tuntia illalla. Arjen aikataulutus ja tuleva työmäärä jännittää, mutta mantrana hoen: Selvisimme ykkösharjoittelusta - selviämme tästäkin. Ja sitten olenkin jo lopputyötä vaille valmis sosiaalityöntekijä!