Miksi en haluaisi tehdä sosiaalityötä Skotlannissa

Vaikka lähdimme alunperin Skotlantiin vain opintojeni ajaksi, etenkin alkuvaiheessa leikittelimme ajatuksella että mitäpä jos jäisimme asumaan tänne vähän pidemmäksikin aikaa. Mutta opiskeltuani sosiaalityötä kaksi vuotta, oltuani kahdessa työharjoittelussa ja seurattuamme maan tapoja ja politiikkaa meidän on helppo hyvillä mielin sanoa, että alkuperäinen suunnitelma pitää. Palaamme Suomeen.

Päätös on yhteinen, mutta omaan mielipiteeseeni vaikuttaa suuresti kahden vuoden aikana muodostunut käsitykseni skotlantilaisen sosiaalityön arjesta. Olen yliopistossa oppinut paljon, saanut paljon kokemuksia, oivalluksia ja antoisia keskusteluja, ja ollut yleisesti ottaen tyytyväinen kurssin antiin. Koen sosiaalityön yhtä paljon ja enemmänkin kutsumusammatikseni, kuin ennen tänne lähtöä. Mutta olen myös huomannut monta seikkaa, joiden vuoksi olen ihan tyytyväinen siitä, että saan palata Suomeen etsimään oman alan töitä, vaikkei sosiaalityö toki sielläkään ole ruusuilla tanssimista.

Tässä postauksessa kuitenkin vähän pohdintaa siitä, miksi en ainakaan juuri nyt haluaisi hakea sosiaalialan työtä Skotlannista.

Työn puitteet

Karkeasti voisi sanoa, että Skotlannissa tehdään sosiaalityötä kolmenlaisille työnantajille - on kunnat ja niiden sosiaalitoimistot joissa tehdään lakisääteistä sosiaalityötä, on yksityisen ja kolmannen sektorin toimijat, joiden palvelut joko täydentävät lakisääteistä palvelukenttää (esim. advocacy, josta olen aiemmin kirjoittanut täällä), tai joilta kunnat ostavat ulkoistettuja palveluita - oli se sitten lastensuojelun palvelutarpeen arviointi tai vaikka laitoshoitopalvelu - ja kolmantena vaihtoehtona sosiaalityön vuokratyöfirmat (agency) joita kunnat käyttävät täydentämään vakituista työvoimaa.

Näistä mielenkiitoisimmalta minusta kuulostaa kolmannen sektorin toiminta, mutta nämä työpaikat ovat kiven alla, etenkin jos ei ole valmiiksi luonut suhteita esim. opiskeluaikana työharjoittelujen kautta. Useimmiten vastavalmistuneet sosiaalityöntekijät vaikuttavat hakeutuvan sinne missä sekä pula tekijöistä, että henkilöstön vaihtuvuus on suuri - eli kunnalliseen lastensuojeluun. Viime kesän harjoittelu avasi silmäni lakisääteisen lastensuojelutyön kiemuroille. Arvostan suuresti heitä ketkä sitä tekevät, sillä työn puitteet ovat haastavat. Asiakasmäärät ovat huimia, kiire on valtaisa, ja stressi jatkuvaa. Olen tavannut täällä lastensuojelun ammattilaisia 10-12 vuoden työkokemuksella, mutta useimmiten ala näyttäytyy uusien työntekijöiden sisääntuloväylänä, josta vuoden - parin kuluttua hakeudutaan muihin hommiin.

Jotain kertoo ehkäpä se, että tiimissä jossa olin harjoittelussa oli paikka seitsemälle sosiaalityöntekijälle. Näistä seitsemästä neljä oli vastavalmistuneita alle vuoden työkokemuksella, ja viides uunituore vastavalmistunut palkattiin harjoitteluni aikana, kun kokeneempi työntekijä lähti toisiin - vähemmän kiireisiin ja stressaaviin - tehtäviin. Olen miettinyt miltä tuntuisi astua osaksi tämän kaltaista tiimiä jossa seitsemästä tiimiläisestä viisi vasta opettelee työn arkea. Työ tekijäänsä opettaa, totta, mutta hiljainen tieto ja käytännön osaaminen joita uudet työntekijät oppisivat kokeneilta ammattilaisilta on mielestäni korvaamaton osa uusien työntekijöiden sisäänajoa, koska koulun penkiltähän kukaan ei oikeasti ole 'valmis' muuta kuin paperilla.

Entäs sitten vuokratyö? Vuokrafirmojen kautta palkka voi olla parempi kuin kunnalla, ja työ vaihtelevampaa. Siinä on omat hyvät puolensa - ei ehdi leipääntyä, voi saada kokemusta eri asiakasryhmistä, paikoista ja toimistoista. Toisaalta vuokratyöfirmojen sosiaalityöntekjöiltä vaaditaan ihan omanlaisiaan taitoja, kykyä 'hit the ground running', eli tarttua tehtävään kuin tehtävään kiireen ja resurssipulan vaivaamissa toimistoissa joiden omaa väkeä paikataan vuokratyöläisillä.

Olen lukenut ammattilaisten kommentteja puolesta ja vastaan - toisaalta vuokratyöläiset kokevat että vakituiset joskus katsovat heitä nenänvartta pitkin, eikä heitä ole aikaa perehdyttää jokaisen uuden toimiston järjestelmiin ja työtapoihin - toisaalta vuokratyöläisillä ajatellaan olevan kykyä tehdä nopeita päätöksiä ja nähdä asiakkaan tilanne objektiivisemmasta näkökulmasta kuin mahdollisesti saman perheen ongelmien kanssa pitkään painiskelleella vakityöntekijällä. Pohdiskelen kuitenkin, kuinka vuokratyöläiset voivat tehdä ihmissuhdetyötä ja pitkäjänteistä muutostyötä jos työn luonteeseen kuuluu väliaikaisuus? Kuinka asiakkaat voivat luoda luottamussuhteen työntekijään, jos ei ole takeita siitä kuka seuraavalla kotikäynnillä oven takana kolkuttaa?

En ehtinyt opintojeni aikana saamaan kovin kattavaa kuvaa aikuissosiaalityön arjesta Skotlannissa, mutta tarpeeksi opin kuitenkin sanoakseni että sekin on kovin kaukana suomalaisesta mallista. Ammattilaisilla on työvälineinään nippu arviointikriteerejä ja rasti ruutuun -tyyppisiä lomakkeita, ja olematon määrä harkintavaltaa (mistä olen aiemmin kirjoittanut täällä). Vaikka pidän siitä, että Skotlannissa sosiaalityöntekijät sekä aikuissosiaalityössä että lastensuojelussa tekevät pääasiassa kotikäyntejä sen sijaan että perheiden kanssa istuttaisiin sossun toimistossa, tämä positiivinen ero suomalaiseen sosiaalityöhön ei riitä kumoamaan sitä tosiasiaa etten ole hakeutunut tälle alalle ollakseni pelkkä portinvartija, mikä sosiaalityön rooli täällä joissain tilanteissa vaikuttaa olevan. Ja vaikka personalisation ja sen mukanaan tuomat palvelutarpeen arvionnit ja kriteeriportaikot ovat Suomeenkin yhä enenevissä määrin rantautuneet, ei meininki ole sentään ihan vielä samalla tasolla kuin täällä.

Talouskuri

Suuren luokan leikkaukset julkisiin menoihin Iso-Britanniassa sanellaan pitkältin Englannin päässä Westminsterissä, mutta niin ne vain purevat täällä Skotlannissakin. Maan lehtiä seuraamalla saa nopeasti kuvan siitä, missä jamassa julkinen terveydenhuolto on (kaaoksessa), ketkä kärsivät eniten kun sosiaalietuuksia leikataan (pienituloisimmat) ja mikä on sosiaalityön rooli (lasten huostaanotto, jos sekään). Talouskurin alkuperä liittyy paitsi kymmenen vuoden takaiseen maailmanlaajuiseen pankkikriisiin, myös maan pitkään konservatiiviseen ja talousliberaaliseen poliittiseen historiaan, jossa sosiaalityötä ja julkisia palveluita ylipäätään ei ole pidetty kummoisessakaan arvossa. Nykyisen talouskurin kiemurat ulottuvat syvälle kansalaisten arkeen ja vaikuttavat sosiaalityöhön kahdella tavalla - toisaalta perheet ovat entistä suuremmassa ahdingossa, matalan kynnyksen palveluita leikataan ja yhä useampi joutuu kääntymään sosiaalityön puoleen. Asiakasmäärät kasvavat, mutta samaan aikaan julkinen sektori vähentää työntekijöitä, jäädyttää palkkoja ja odottaa että ammattilaiset tuottavat enemmän palveluita vähemmillä resursseilla. Pääpiirteissään sama tapahtuu Suomessa, mutta Iso-Britanniassa, missä sosiaaliturva ei ole ikinä ollutkaan universaalia, eikä palveluverkosto yhtä kattava, leikkaukset ovat tuntuvia. Sosiaalityön arjessa kuntien pienenevät budjetit näkyvät siinä, että vaikka sosiaalityöntekijällä on lakisääteinen velvollisuus laatia kattava palvelutarpeen arvio, kunnilla ei ole vastaavaa velvollisuutta järjestää tarvittavia palveluita, eikä yleensä myöskään varaa ostaa niitä ulkopuolelta. Kärjistetysti ja pahimmillaan sosiaalityötekijän tehtäväksi jää kertoa asiakkaalle, että ymmärtää tarpeen, mutta ei voi siihen vastata.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että skotlantilaiset sosiaalityöntekijät ovat rautaisia ammattilaisia - eihän näissä puitteissa työn tekemisestä muuten tulisi mitään. Riittävällä hakemisella, erilaisiin kolmannen sektorin työpaikkoihin tutustumalla, verkostoitumalla ja varmaankin ihan vain sattumalla täältäkin varmasti voisin löytää antoisan, kiinnostavan ja hyvän työpaikan. Mutta valitettavasti etenkin kunnallisen puolen realiteetit ovat johdattaneet minut lopputulokseen, etten välttämättä haluaisi hakea ensimmäistä työpaikkaani pätevänä sosiaalityöntekijänä Skotlannista.

Kuvien lähde: Social Work Tutor

Brexit

Viimeisin tekijä minkä vuoksi minua ei harmita karistaa Skotlannin tomuja kengistäni on Iso-Britannian päätös EU-erosta. Vaikka se ei liity suoranaisesti sosiaalityöhön, eikä edes sosiaalipolitiikkaan, se liittyy paljon siihen millaista täällä on jatkossa asua EU-kansalaisena, työntekijänä, ja perheenä. Ja kukaanhan ei vielä tiedä, millaiseksi todellisuus muodostuu neuvottelujen edetessä. Vaikka me emme ole kohdanneet täällä suoranaista muukalaisvihaa, puhumme edelleen reippaasti suomea myös kodin ulkopuolella ilman että olisimme kuulleet kotiin paluuseen kehottavia kommentteja, ja olemme kokeneet olomme tervetulleiksi Stirlingiin, tulevaisuus tuntuu epävarmalta.

Lähdimme hyvillä mielin Suomesta tänne - ja nyt tuntuu, että yhtä hyvillä mielin palaamme ensi kesänä kotiin. 

Työharjoittelusta opittua

Tämä kirjoitus on muhinut jo pitkään, mutta nyt alkaa (vihdoin) olla aika hyvästellä työharjoittelu ja vetää yhteen mitä siitä jäi käteen. Päällimmäinen fiilis on huojennus. Selvisin siitä! Muistan nimittäin yhä viime syksyn harmauden ja arjen kiireen ekan työharjoittelun aikana - ja sen hetkittäisen olon, että jos tästä selvitään niin se on ihme.

Aiemmasta karaistuneena odotin tätä toista ja puolet pidempää harjoittelua kauhunsekaisin fiiliksin. Ja olihan se rankkaa - joinain aamuna ihan vain sängystä ylös nouseminen ja junaan raahautuminen oli voitto sinänsä. Kesäisestä ajankohdasta oli kuitenkin se hyöty, että lapset pääsivät viettämään pitkän loman Suomessa. Sain paahtaa harjoittelussa vähän vähemmän huonolla omatunnolla - oli ihan ok että kävin kotona vain nukkumassa ja lataamassa akkuja, ilman huolta siitä että olisi pitänyt viihdyttää pieniä lomalaisia.

Yksi juttu mitä ei harjoittelun loputtua todellakaan jää ikävä: aikaiset aamut juna-asemalla ja kotimatkat seisoen täpötäydessä junassa. Mutta aina oli sentään aikaa aamukahville. Jännintä taisi kuitenkin olla kun kotimatkalla juna pysähtyi keskelle peltoja tunniksi (kuva yllä), kun edessä olleesta tavarajunasta oli pudonnut vaunu kiskoilta.

***

Seuraavaksi kuitenkin vähän siitä, mitä tämä kesä opetti paitsi lastensuojelusta ja sosiaalityöstä, myös skottienglannista ja paikallisista ihmisistä, työelämästä ja yhteiskunnasta.

Skottienglanti

Opin esimerkiksi, että paikannimet Sauchie ja Scone lausutaan sockey ja skyyn, ja Auchterarder on kylä Stirlingissä eikä jossain päin Saksaa vaikka niin ehkä voisi kuvitella. Skottienglanti on tarttunut onnistuneesti meihin kaikkiin - parhaiten Lukaan joka kavereiden kanssa jutellessaan sujuvasti jättää monet t- ja tt- äänteet paikallistyyliin ääntämättä (Sco'ish ja bu'er vaikkapa). Kaikki ovat oppineet lisäämään s-äänteen you-sanaan kun sitä käytetään tarkoittamaan montaa ihmistä (See youse later!), ja vastaamaan myöntävästi nasevalla aye-myönnöllä jo aiemmin opitun ye:n lisäksi.

Lisäksi olemme oppineet käyttämään sanoja uudella tavalla. Tea ei esimerkiksi tarkoita ainoastaan kuumaa juomaa, vaan myös iltaruokaa. Skotlanti saattaa olla yksi harvoja maita joissa kysymykseen 'What's your favourite tea?' voi saada vastaukseksi 'Pizza!'. Aiemmin meille oli jo käynyt selväksi että pudding on yleisnimi kaikelle jälkiruualle jäätelöstä kiisseeliin, mutta nyt olemme oppineet myös sen että juice tarkoittaa limpparia ja biscuit on käypä sana esim. Twix-patukasta.

Kuinkahan paljon lapsilla onkaan lopulta poisoppimista, ennen kuin kieli vastaa sitä mitä Suomen ala-asteella enkuntunneilla opetellaan? Minut on ainakin opetettu aikanaan esimerkiksi lausumaan h-kirjain aitch, mutta täällä olemme oppineet lisäämää eteen selkeän h-äänteen, eli sanomaan haitch.  

Työharjoittelupäivä lehmiä bongaamassa. Pääsin myös käymään asiakkaiden kanssa kahdessa linnassa - vain Skotlannissa!

Lahjoja ei saisi ottaa vastaan töissä, mutta miten tästä olisi voinut kieltäytyä?

Työkulttuuri

Toimistoympäristössä merkittävin ero Suomeen (tai ainakin entiseen työpaikkaani Suomessa) oli se, miten pomon hyväksyntä täytyy saada pienimpäänkin lippulappuun, päätökseen ja aikataulumuutokseen. Minun oli vaikea tottua siihen, että pitää kysyä lupa, jos haluaa lähteä liukuvan työajan puitteissa puolituntia etukäteen töistä, tai jos haluaa nostaa asiakastyötä varten toimiston kassasta kympin käteistä - ja tämä ei siis koskenut vain minua harjoittelijan roolissa, vaan ihan jokaista työntekijää. Toki varmasti näissä on tiimi-, toimisto- ja työnantajakohtaisia eroja, mutta väitän että täällä pomon ja alaisen välinen valtasuhde ei ole niin tasa-arvoinen kuin Suomessa.

Ja toimistoista puheenolen, täällä rakastetaan pöytäkirjoja (minutes) ja niitä otetaan jokaikisessä palaverissa. Pienimmissäkin kokouksissa noudatetaan tiukkaa ohjelmaa, johon tottuminen myös vaati opettelua - Suomessa vastaavaa pönötystä olen kokenut vain talonyhtiön vuosikokouksissa.

Lisäksi olemme oppineet Kain kanssa paljon paikallisesta työmoraalista. Suomalainen suoraselkäisyys ei enää tunnukaan kliseeltä, kun on nähnyt täällä miten eri aloilla ihmiset tekevät mielellään tasan tarkkaan sen mistä heille maksetaan, ja ihmistä joka tekee mitään sen yli (esim. huolehtii yleisestä siisteydestä työpaikalla) pidetään vähän hölmönä, kun alistuu moiseen.

Sosiaalityöstä ja sen eroista Suomessa ja Skotlannissa sain niin monta ahaa-elämystä, että niistä kirjoitan ihan oman postauksen joku kaunis päivä kun harjoitteluraportit ja tehtävät on palautettu. Sain nimittäin yllättävän kutsun käydä yliopistollani kertomassa aiheesta sosiaalityön undergraduate opiskelijoille lokakuussa - himppusen hirvittää kun en mitään vastaavaa ole ikinä tehnyt, mutta palaan asiaan luennosta selvittyäni.

Kuinka monta hehkulamppuvitsiä voi kertoa sosiaalityöstä? No ainakin nämä kaksi - osuvia molemmat.

Yhteiskunta

Tämän kesän aikana meille on selvinnyt mitä se oikeasti tarkoittaa, kun sanotaan että Britannia on luokkayhteiskunta. Kyllähän Suomessakin puhutaan keskituloisista ja pienituloisista, mutta jokseenkin näillä on tilastotieteeseen kalskahtava merkitys - eivätkä sanat oikeastaan kuvaa ihmisiä vaan taloudellista tilannetta. Täällä on kuitenkin oppinut miten paljon sisältöä, ennakko-oletuksia ja asenteita kätkevät sisälleen esimerkiksi termit middle class, working class, ja posh - jolle ehkä paras arkisuomennos olisi pyrkyri, tai henkilö joka on olevinaan/haluaisi olla paremmassa luokassa kuin mihin on syntynyt tai johon tulojen ja aseman puolesta kuuluisi. Posh on oikeastaan aika loukkaava termi eivätkä monetkaan haluaisi tunnustaa olevansa sellaisia. Tämä on yksi syy miksi olemme mieluusti ottaneet käyttöön paikallismurteen, sillä sitä käyttämällä puhuu "oikealla tavalla väärin" - eli samalla tavalla kuin tavan kansalaiset. Liian oikeaoppinen englanti on nimittäin yksi varmimpia tapoja jolla posh-leiman saa otsaansa.

Luokkajaon huomaa paitsi tarkkailemalla eroja eri asuinalueiden välillä, myös ihmisten ostoskäyttäytymisestä (henkilökohtaisesti välttelen Waitrosea ja jopa Marks & Spencerin ruokapuotia joihin en koe olevani opiskelijabudjetillani ja vapaapäivinä suosimassani farkut ja huppari -tyylissäni tarpeeksi middle class tai edes posh). Myös lasten kouluissa on eroja. Tavallaan on helppo liputtaa koulupukujen puolesta jos niiden ajatuksena on asettaa lapset keskenään tasa-arvoiseen asemaan kun kaikki ovat pukeutuneet samoin. Mutta tosiasia on se, että etenkin yläkouluikäisillä sillä on jo väliä onko koulukengät hankittu halvalla Primarkista, vai laatumerkkiä Debenhamilta - vaikka kyseessä olisi ulkoisesti varsin samannäköiset mustat kävelykengät. Koulupuvun väri, koulun vaakuna ja se kuuluuko asuun solmio ja bleiseri vai pelkkä kaulus- ja collegepaita kertoo myös perheen sosiaalisesta statuksesta - tietyillä kouluilla on yksinkertaisesti parempi maine ja hienompi historia kuin toisilla.

Enpä muista koskaan ottaneeni syksyä vastaan näin kiitollisena kuin tänä vuonna. Nyt nimittäin huomaa että kesä on jo ohi, vaikka olemmekin saaneet nauttia vielä n. +18C lämmöstä näille päiville asti. Luonnon värit ovat alkaneet salakavalasti haalistua, siellä täällä näkyy kellertäviä lehtiä ja aamuisin saattaa herätä sankkaan sumuun.

Harjoittelun jälkeen aion vetää vähän happea. Ja valmistautua viimeiseen koitokoseen näissä opinnoissa - opinnäytteeseen.

Rankka päivä

Koulukaveri tekstasi eilen iltapäivällä minulle kysyen olenko kotona viettämässä lukupäivää (studyday). Vastasin, että en, vaan vietän 'itketään työkavereiden edessä, lähdetään ajoissa kotiin ja myöhästytään silti bussista ja junasta' -päivää. Se kuvaa aika hyvin eilistä perjantaita joka oli aikamoista tunnemylläkkää. En ainoastaan herännyt aamulla yllättäviin, hämmentäviin ja surullisiin Brexit-uutisiin, vaan pääsin heti aamusta myös työharjoittelussa iloitsemaan arabian kielen tulkin kanssa työskentelystä - en ollut edes tajunnut miten olin kaivannut sitä aiemmasta työstäni Suomessa. Hetken aikaa minulla oli olo että jes, tämän homman minä osaan. Ja sitten iltapäivällä taas pääsin näkemään jotain muuta mikä lastensuojelussa on lähes arkipäivää, ja minun olisi pitänyt olla siihen valmistautunut, mutta kyllä se ekaa kertaa omalle kohdalle osuessa kosketti. Onneksi asiakkaiden edessä pystyin ottamaan koolisti - jotain kredittiä siis minullekin, vaikka työkavereilta sainkin myötätuntoisia untuvikko-opiskelijalle suunnattuja katseita jälkikäteen kyyneliä pyyhkiessäni.

Viime viikon ainoa pilkahdus aurinkoa

Illan  vietinkin uutissivustoja lukiessa ja Skotannin suomalaisten Facebook-ryhmän keskusteluja seuratessa. Myönnän että yllätyin Brexit-äänestyksen tuloksesta, mutta syytän siitä EU-myönteistä kuplaa jossa elämme täällä Skotlannissa. Stirlingissä 67.7% kannatti EU:ssa pysymistä, ja samaa mieltä olivat kaikki Skotlannin vaalipiirit. Kollegat työpaikalla vaikuttivat olevan yhtä hämmentyneitä. Siinä missä he harmittelivat punnan kurssin sukellusta, meille UK:n EU-ero sanelee ehtoja sille kuinka helppoa tai vaikeaa (mahdotonta?) meidän olisi tänne jäädä (tai palata) jos niin haluaisimme. 

Mutta tätä enemmän suren maan jakautumista - kyllä-ääniä antoivat selvästi enemmän kasvukeskukset ja yliopistokaupungit, siinä missä erokampanja kukoisti alueilla jotka viime vuosikymmeninä ovat kärsineet teollisuuden alasajosta, työttömyydestä ja sitä seuranneesta taloudellisesta ja sosiaalisesta ahdingosta. Suren erkaantumista EU:n yhteinäisyydestä, ja työväenluokan ahdinkoa etenkin Englannin puolella, eroäänet heijastavat tyytymättömyyttä päättäjiin, huolta tulevaisuudesta ja tarvetta pitää kynsin hampain kiinni niukoista resursseista kun työpaikat ovat lähteneet ja naapurustot kurjistuneet. Ymmärrän, ettei ole helppoa ajatella EU:ta solidaarisuuden tyyssijana kun olo on kuin nurkkaan ahdistetulla ja tyhjästä on mahdoton jakaa toisille - kuten vaikka maahanmuuttoon, mikä oli yksi tämänkin äänestyksen pääteemoista. 

Mutta oli mulla muutakin kuin doom ja gloom asiaa - kuvia viime sunnuntailta. Täällä vietettiin isän päivää, ja me lähdettiin sen kunniaksi tsekkaamaan Kain työpaikkaa Dunfermlinessa ensimmäistä kertaa koko perheen voimin. Matkalla piipahdimme kuitenkin Devilla-metsässä, joka mäntyineen ja suolampineen olikin yllättävän suomalaistyyppinen (miinus hyttyset!). Ihan sopiva juhannusmaisema meille.

Pojat tietää että puusta ja kivestä saa tehtyä kirveen - ainakin Minecraftissä.

Ehkä skottilaisin maisema ikinä - kiviaita, lehmiä, kivihiilivoimala, joki, kaupunki ja kumpuileva horisontti.

Perillä Dunfermlinessa kävimme Pittencrieff puistossa lounalla. Puistosta löytyi kahvilan lisäksi mielenkiintoisia rakennelmia, puhallinsoitin orkesteri, iso leikkipaikka lapsille ja oranssi Pittencrieff House. Harmaa päivä sai arvoisensa kaatosateisen päätöksen, joten iso osa puistosta jäi tutkimatta - hyvä syy tulla tutkailemaan toisen kerran.

Dunblanen lumikellot

Lumikellot (snowdrops) symboloivat Skotlannissa muutakin kuin kevättä. Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 20 vuotta Dunblanen kouluampumisesta - yhdestä Iso-Britannian historian vakavimmista ampumistapauksista. Tapausta on muisteltu viime viikkoina paikallislehdissä, uutisissa ja televisiossa.  Vuonna 1996 olin seitsemän ja tapauksesta autuaan tietämätön. Itse asiassa en ollut koskaan kuullutkaan siitä, ennen kuin muutin Skotlantiin. Nyt se kuitenkin koskettaa, eikä vähiten siksi että Dunblanen ala-aste, jonka liikuntasalissa 16 viisi-kuusivuotiasta ekaluokkalaista ja heidän opettajansa saivat surmansa, sijaitsee meiltä alle kymmenen kilometrin päässä, ja ampuja, Thomas Hamilton, asui Stirlingissä. 

Kun Luka aloitti reilu vuosi sitten oman koulu-uransa skotlantilaisella ala-asteella, huomasimme muutamia käytäntöjä, jotka tuntuivat vierailta. Koulun pihalla ei esimerkiski voi olla huomaamatta kylttejä, jotka ilmoittavat jatkuvasta videovalvonnasta (CCTV). Lisäksi, vastaanottotilaan johtavaa pääovea lukuun ottamatta, koulun kaikki ulko-ovet ovat aina lukitut. Aamulla vanhemmat odottavat pihalla lasten kanssa, että kellot soivat. Lapset järjestäytyvät luokittain jonoihin ja opettajat noutavat luokkansa ulko-ovelta. Jos lapsi on myöhässä, tai jos vanhempi tuo kesken päivän unohtuneen lounaslaukun, tai jos lapsi lähtee kesken päivän vaikka hammaslääkäriin, kaikki kulku käy vastaanoton kautta, eikä lukitusta ovesta pääse sitä pidemmälle kouluun ilman ilmoittautumista. Vanhemmat pääsevätkin näkemään lapsensa koulun sisäpuolelta vain vanhempainilloissa, tai kun pidetään assembly, pieni tilaisuus jossa lapset esittelevät oppimisensa tuloksia. 

Turvallisuuteen panostaminen tuntui liioittelulta, ennen kuin tutustuin Dunblaneen ja ymmärsin miten paikallishistoria on muokannut nykykäytäntöjä. Hamilton oli aseistautunut iskussa neljällä laillisella käsiaseella, ja hänellä oli mukanaan panoksia tarpeeksi ampuakseen jokaisen koulun 700 oppilaasta. Tämä isku tapahtui ennen Columbinea ja muita sitä seuranneita, joten koulun ja viranomaisten valmius ennaltaehkäistä ja reagoida tällaiseen yllättävään ja hirviömäiseen tekoon oli oikeastaan olematon. BBC:n dokumentissa iskussa kuolleen Sophien isä Mick North kommentoi, että on oikeastaan ihme, että yksikään liikuntasalissa olleen luokan kahdestakymmenestä kahdeksasta oppilaista selvisi hengissä.  

Mutta virheistä opittiin. Iskujen jälkeen uhrien vanhemmat ja huolestuneet kansalaiset kyseenalaistivat ja haastoivat maan aselait. Maaliskuussa kukkivien lumikellojen mukaan nimettyyn kansalaisadressiin kerättiin 750 000 nimeä, ja vuotta myöhemmin parlamentti sääti lain, jolla käsiaseet kiellettiin Iso-Britanniassa. Ei sillä saada takaisin menetettyjä lapsia, mutta tähän mennessä Dunblane on jäänyt maan viimeiseksi kouluampumiseksi.

Skotlanti-bucket list

Vuosi Skotlannissa takana, reilu vuosi edessä - mitä vielä haluaisin nähdä?

• Ensimmäisenä mieleen tulee Fort William - ja etenkin sinne vievä ihana kiemurainen vuorien ympäröimä A82-tie, jonka joka mutkassa voisi pysähtyä ihailemaan maisemia. Pakko päästä näkemään se uudelleen ajan kanssa.

• Aberdeen ja Dundee - en tiedä näistä muuta, kuin että ne ovat jäljellä olevat isommat kaupungit Skotlannissa joissa en ole vielä käynyt (ja että Aberdeen on Euroopan öljypääkaupunki, kuten jossain tv-mainoksessa nainen sensuellilla äänellä toteaa). Onko siellä mitään nähtävää, tai matkan varrella jotain mieletöntä piipahduspaikkaa - se on selvittämättä, mutta täytyyhän niissä nyt edes käydä kun täällä on.

• Haluan vielä päästä patikoimaan (useampaan otteeseen mieluusti). Loch Lomondin ympärys kiinnostaa erityisesti, nyt kun on autokin alla eikä tarvitse pohtia logistiikkaa.

• Isle on Arran oli kiva pieni kohde, josta tykkäsin kovasti. Jollain muullakin saarella voisi käydä jos tilaisuus tulee. Mitä niitä nyt on, Isle of Skye? Muita vinkkejä?

• Edinburghissa on kuulemma joku mieletön 'suuri museo', jota emme ole vielä nähneet (kansallismuseo tms?). Lisäksi parlamentti eli Holyrood ja sen naapurissa kohoava Arthur's Seat -vuori ehdottomasti nähtävä. Ja mikä se on se mäki jossain siinä keskustassa, jossa on jotain kivimonumentteja...?

• Forth Bridge. No, se on vähän surullisessa jamassa ja menee remppaan hetikohta, mutta täytyyhän tämä skotlantilaisen insinöörityön ihme käydä tsekkaamassa omin silmin.

• Bo'ness on pikku paikka Falkirkin ja Edinburghin välillä, jossa on meille moneen kerran suositeltu rautatiemuseo. En ole ottanut siitäkään vielä sen enempää selvää, mutta kuulostaa mielenkiintoiselta.

• Museoilla jatketaan, Glasgowssa on Riverside Museum, jossa ilmeisesti on myös liikenteeseen ja kuljetukseen liittyviä juttuja ja lapsille kuulemma kiva kohde. 

• Eikä tietenkään saa unohtaa naapureita, Irlanti ja Englanti melkein kivenheiton päässä. Irlantiin voi päästä tosi halvalla (ja Belfastin Titanic-museo olisi kyllä täydellinen kerran elämässä -kokemus). Lontoo olisi sääli jättää käymättä kun täällä asti ollaan, mutta olisihan Englannissa varmaan paljon muutakin ja paljon lähempänä... Oivoi, kun vain aika, raha ja energia rittäisi.

Työharjoittelu: mitä jäi käteen

Saatoin nauraa ääneen, kun luokkakaveri postasi ylläolevan kuvan meidän facebookryhmään. Se on hauska, koska se kuvastaa totuutta niin kovin osuvasti.

Kuluneet 15 viikkoa (kuulostaa niin lyhyeltä ajalta) ovat olleet rankimmat tähän mennessä sosiaalityön opinnoissa. Rankimmat Skotlannissa. Rankimmat perhearjen pyörityksessä. Päivästä toiseen jatkuva sade, tuuli, kylmyys ja pimeys ovat iskeneet naamaan kuin märkä rätti autopesulan pyörivät harjat. Arjen aikataulujen, yliopiston vaatimusten, flunssan, mahataudin, väsymyksen, stressin ja riittämättömyydentunteiden keskellä olo on tosiaan ollut kuin linkousohjelman jäljiltä - mehut ovat totaalisen poissa. On ollut pakko opetella armollisuutta itseään kohtaan, priorisoida ja keskittyä olennaiseen. On ollut ihanaa huomata, että kun puolisoista toinen on totaalisen ventti ja 'pakataan laukut ja palataan Suomeen' -pisteessä, toisella on ollut varastossa puhtia motivoida ja kannustaa, muistuttaa niistä hyvistä asioista (joita on paljon) - aina siihen asti, kunnes toisen usko on palannut, ja voidaankin vaihtaa osia.

Suurin kriisi minulle on ollut ymmärtää sosiaalityön realiteetit Skotlannissa. Julkisten menojen leikkaukset ja kiristykset eivät ole enää sanoja uutisissa tai hallituksen julkaisuissa, vaan olen nähnyt mitä ne aiheuttavat kansalaisille ruohonjuuritasolla. Kurkkua kuristaa ymmärtää, miten sidotut sosiaalityöntekijöiden kädet ovat - mutta hyvää tekee tajuta ettei vika ole työntekijöiden arvomaailmassa, vaan päättäjissä (ja heissä ketkä heidät ovat valtaan äänestäneet??) ja syvälle yhteiskuntaan historian saatossa sisäänrakentuneissa asenteissa ja ideologioissa joita ei yhden sukupolven aikana ehditä korjaamaan, vaikka haluttaisiin. Olen etsinyt lohtua lukemalla suomenkielistä kirjallisuutta sosiaalityön haasteista - jostain syystä helpottaa kun muistaa, ettei kaikki ole täydellistä sielläkään.

Sukeltamalla advocacy-työn arkeen ja tutustumalla skotlantilaisen sosiaalityön syövereihin olen oppinut paljon arvostavasta kohtaamisesta, ja miten tärkeää on antaa aikaa luottamuksellisen asiakassuhteen kehittymiselle. Advocacy-työ on mielenkiintoista siinä, että ammattilaisen ja asiakkaan välistä suhdetta kuvataan sanalla kumppanuus (partnership). Toisin kuin sosiaalityöntekijä, joka voi ja jonka kuuluu esittää ammatillinen arvio asiakkaan tilanteesta, advocacy worker on aina asiakkaan asialla, vaikka joskus se voi tarkoittaa sitä, että päätyy ajamaan asiakkaan puolesta asiaa, joka ei oikeastaan olisi hänelle ammatillisesti arvioiden paras vaihtoehto. Etuna tässä kumppanuussuhteessa on valtatasapaino, jota ei voi saavuttaa sosiaalityössä, jossa toinen tekee päätöksiä toisen rahoista, tai palveluista. Tästä erostako johtunee, että sosiaalityöntekijöitä, jotka voimakkaasti puolustavat advocacy-aatetta pidetään ammattikunnan sisällä jopa 'ärsyttävinä' (Lymbery ja Postle, 2015).

Arjen rankkuudesta huolimatta olen nauttinut tästä harjoittelusta. On ollut kiva oppia työkavereilta, ja etenkin puhetaitoni on kehittynyt kohisten. Uskallan jopa vastata jo toimiston puhelimeen, vailla huolta siitä, ettemme ymmärtäisi toisiamme! Olen saanut luotua hyviä asiakassuhteita lyhyessä ajassa, ja tuntuu hyvältä pystyä auttamaan ihmisiä kohti tavoitteitaan, itsenäisempää elämää ja sosiaalista osallisuutta. Olen myös nauttinut bussilla suhaamisesta. £71 kuukausikortilla olen saanut körötellä kolmen kunnan, Stirlingin, Falkirkin ja Clackmannanshiren, alueella mielin määrin. Kuten kartasta näkyy, olen tarttunut moniin tilaisuuksiin ihan vain siitäkin riemusta, että olen päässyt näkemään uusia maisemia ja olen saanut lisätä täplän kartalleni.

Paikat, joissa harjoitteluuni liittyen vierailin.

Paras juttu on ehkä kuitenkin huomata, että vuosi on kulunut. Olen selvinnyt! Me olemme selvinneet perheenä! Edessä on tiukka kevät kurssien suhteen, ja koko kesän vietän seuraavassa ja viimeisessä työharjoittelussa. Vuoden päästä alan kirjoittaa lopputyötä. Ja veikkaan, että tämä seuraavakin vuosi tulee menemään hujauksessa.

Ei mennyt niin kuin Suomessa

Viime viikkoina meitä on ihmetyttänyt skotlantilainen (ja laajemmin iso-britannialainen) byrokratia. Olemme Kain töiden alkamisen jälkeen, nyt jo kahden kuukauden ajan kaivaneet tietoa siitä, miten tässä maassa haetaan lapsilisää, ja pienituloisille ja lapsiperheille tarkoitettuja verohelpotuksia (tax credits), ja kuinka hankitaan useissa instansseissa henkilötunnuksen virkaa toimittava henkilökohtainen veronumero, NI-number. Tänään viimein saimme hakemukset postiin, mutta matkaan on mahtunut monta mutkaa, puhelinsoittoa, käyntiä Citizen Advice Bureaussa ja ihan Edinburghissa asti, emmekä ihan varmasti ole vielä hyppineet kaikkien vaadittavien renkaiden läpi.

Aloitimme Kain NI-numerosta, koska se vaadittiin jo ihan pelkästään palkanmaksuakin varten, näin olimme lukeneet ja kuulleet monesta eri lähteestä. Paitsi että kyllä se palkka sieltä tilille napsahti jo ensimmäisenä palkkapäivänä, vaikkei meillä ollut numerosta vielä tietoakaan. Hämmentävää.

Numeron metsästäminen alkoi puhelulla Jobcentreplussaan, eli paikalliseen työkkäriin. Puhelimessa tiedusteltiin kaikki perusasiat (missä on töissä, kauanko on ollut maassa, jne), ja Kaille annettiin haastattelua varten aika Edinburghiin kahden viikon päähän. Haastattelussa piti olla mukana passi ja pari muuta asiakirjaa, mutta kysymykset joita virkailija esitti olivat ihan ne samat, kuin mitä puhelimessa oli jo kysytty. Turhauttavaa. Kai kysyi virkailijalta tarvitsenko minäkin, vaikka en ole töissä Skotlannissa, NI-numeron sosiaalietuuksien (lapsilisä) hakemista varten, ja sai kieltävän vastauksen. "Opiskelijat eivät tarvitse veronumeroa", sanottiin.

NI-numero saapui postissa noin kolmessa viikossa, ja koko ajan palkka (joka maksetaan viikoittain) juoksi tilille ihan ilman ongelmia ilman sitäkin. Oli vuorossa etuuksien hakeminen. Lapsilisä vaikutti helpolta nakilta, hakemuksen voi täyttää tietokoneella. Netin kautta sitä ei kuitenkaan voi lähettää, vaan se pitää lähettää postitse liitteineen. Liitteeksi tulee laittaa alkuperäiset (!) lasten syntymätodistukset.

Veroetujen hakeminen oli vähän mutkikkaampaa. Ensin piti soittaa verotoimistoon, jossa virkailija teki alustavan arvion siitä olemmeko oikeutettu etuihin, ja lähetti sitten meille kotiin kymmensivuisen hakemusnivaskan. Hakemukseen jäi pari kohtaa joihin emme tienneet vastausta, joten Kai lähti kysymään neuvoa Advice Bureausta. Hän sai kuulla, että minä tarvitsen sittenkin sen NI-numeron tätä hakemusta varten.

Soitin siis Jobcentreplussaan, josta sain kuulla, etteivät he voi myöntää numeroa minulle, koska en ole töissä. Antoivat numeron verotoimistoon. Siellä sanottiin, että sen kohdan voi hakemuksesta jättää minun osaltani tyhjäksi, ja he sitten lähettävät minulle kutsun haastatteluun postitse, kun he ovat vastaanottaneet hakemuksen. Tosi näppärää. Hakemus tulee täyttää vuosittain ja oikeastaan epäilemme, ehtiikö Kai edes maksaa tämän loppuvuoden aikana palkastaan veroja sen vertaa, että olisimme oikeasti oikeutettu mihinkään etuihin, mutta kokemus se on tämäkin. Lisäiloa meille tuottaa se, että konservatiivihallitus leikkaa veroetuja vuoden 2016 alusta siten, että tuskimpa tulemme mitään koko hässäkästä hyötymään.

Ihan erillinen hämmennyksen aihe olivat pari viikkoa sitten postiluukusta kolahtaneet kirjeet, joissa meitä vaadittiin liittymään äänestäjärekisteriin £80 sakon uhalla. Saimme jo kesällä rekisteristä kirjeitä, jotka oli osoitettu 'asukkaalle' tässä osoitteessa. Nakkasimme kirjeet avaamattomina paperinkeräykseen, koska emme ole vasta muuttaneina äänioikeutettuja, eikä asia meitä kiinnostanut. Kuukausi sitten ovellamme kävi yllätyskäynnillä henkilö, joka kyseli meidän molempien henkilötiedot ja kertoi välittävänsä tiedon äänestysrekisteriin siitä huolimatta, että kerroimme olevamme maahanmuuttajia. Ja siitä seurauksena nyt sitten olivat nämä uudet kirjeet, joissa rekisteröintilomakkeeseen oli valmiiksi jo täytetty henkilötietomme, ja pienellä präntillä ukaasi, että rekisteröimättä jättämisestä seuraa sakko, ja väärien tietojen antamisesta voi seurata £5000 sakko tai vankeusrangaistus. Jaiks. Rekisteröityminen sujui onneksi netissä parissa minuutissa. Ja minulla kun ei sitä NI-numeroa ole, sain vielä jälkikäteen pyynnön toimittaa kopion passista henkilöllisyyteni varmistamiseksi. Emmekä edelleenkään ole äänioikeutettuja.

Mutta jotain positiivistakin olemme saaneet kokea, terveydenhuollon puolella tosin. Sain terveyskeskuksesta antibioottireseptin puhelimitse kymmenessä minuutissa - ja hakea lääkkeet ilmaiseksi lähimarketin apteekista. Suomessa vastaavassa tilanteessa olisi varattu aikaa hoitajalle, ja sitten lääkärille, ja otettu näytteitä ja pissattu purkkiin ja pohdittu ja pähkäilty ja olisin vielä saanut, tietysti, maksaa lääkkeistäkin. Ymmärrän että turhia antibiootteja tulee välttää mutta joskus aikuinen ihminen vain tuntee oman kehonsa ja tietää kokemuksesta mikä tilanne on - ja se tunnutaan ymmärtävän NHS:llä. Ja kyllähän näiden tyyli yksinkertaisuudessaan säästää valtion kassaakin.

Sosiaalityöstä Skotlannissa vs Suomessa

Kymmenen kuukautta opintoja ja kahdeksan viikkoa harjoittelussa. Sen se otti, että ymmärsin suurimman eron sosiaalityön perusteissa Suomessa ja Skotlannissa. Merkit olivat ilmassa koko ajan, kaikessa materiaalissa mitä olen opintoihini lukenut, joissa mm. korostetaan sosiaalityöntekijöiden roolia 'portinvartijoina' palveluihin ja lakisääteisten arviointien laatimisen tärkeydestä. Harjoittelun aikana olen kuullut palavereissa tilanteista, joissa 'henkilöllä ei ole oikeutta omaan sosiaalityöntekijään' (not eligible for an allocated social worker). Ja silti olen ilmeisesti kieltäytynyt ymmärtämästä kuulemaani, koska ero Suomen systeemiin on jo perusarvoiltaan kuin eri maailmasta.  

Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen siinä vaiheessa, kun lähdin selvittämään miten saisin harjoittelussa minulle nimetylle asiakkaalle omaa sosiaalityöntekijää. Hälytyskellot eivät soineet vielä, kun kuulin että siihen tarvitaan lähete. Vietin kolme päivää puhelimessa kunnan sosiaalitoimiston puhelinkeskuksen kanssa, joka pompotteli minua tiimistä tiimiin - kukaan ei halunnut ottaa koppia tapauksesta. Ei kehitysvammatiimi, koska henkilöllä on 'vain autismi', eikä yhteisöön suuntautuvaa yleissosiaalityötä tekevä community care tiimi, koska henkilöllä 'kuitenkin on se autismi, että jos sitten kuitenkin sinne kehitysvammatiimiin'. 

Koko termi community care on edelleen minulle vähän hämärä, mutta osapuilleen se tarkoittaa kotiin ja yhteisöön suuntautuvia hoiva- ja hoitopalveluita, ja tiimissä on sosiaalityöntekijän lisäksi sairaanhoitajia, mielenterveyshoitajia, toimintaterapeutteja ja fysioterapeutteja. Sosiaalityöntekijällä on lähetteen saatuaan lakisääteinen velvollisuus laatia community care -palvelutarpeenarvio. Tarpeita arvioidaan neliportaisella asteikolla matalasta kriittiseen tarpeeseen. Alimmalla asteikolla arvioidaan, että henkilö ei esimerkiksi kykene suorittamaan 1-2 oman arkensa toimintaa tai kantamaan vastuuta 1-2 toiminnasta vanhempana tai perheenjäsenenä. Kuulostaako epämääräiseltä? Sitä se vaikuttaa olevan, ja asteikon käyttö on paljon kiinni yksittäisen sosiaalityöntekijän subjektiivisesta arvioinnista.

Henkilöt, joiden tarpeiden arvioidaan olevan alimmalla asteikoilla, eivät ole oikeutettuja community care -palveluihin, ja täten, eivät myöskään sosiaalityöhön. Tähän kategoriaan joutuvat helposti esimerkiksi aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret joilla on autismi ja vaikeuksia 'vain' opinnoissa. He eivät saa nimettyä sosiaalityöntekijää, joka voisi tehdä heille lähetteen oppimisen ja työllistymisen tukipalveluihin, joita he kipeästi tarvitsisivat. Ovi sosiaalipalveluihin avautuu heille vasta siinä vaiheessa, kun syrjäytyminen, masennus tai muut ongelmat kasautuvat ja heidän toimintakykynsä ja motivaationsa ovat laskeneet tasolle, jolta on paljon vaikeampi ponnistaa takaisin aktiiviseksi kansalaiseksi.

Mitenkään ylistämättä tai kiillottamatta suomalaisen sosiaalityön sädekehää tarpeettomasti (koska eihän mikään järjestelmä ole täydellinen) huomaan tässä valtavan eron siihen, kuinka sosiaalipalvelut meillä on järjestetty. Ensinäkin, meillä on lakisääteinen nuorisotakuu ja monissa kunnissa sosiaalityössä on erikseen nuorten tiimit. Sen sijaan että pohdittaisiin onko nuorella 'tarpeeksi ongelmia' jotta hän olisi oikeutettu tukipalveluihin, Suomessa pohditaan miten nuoret saataisiin pysymään koulussa, tarvittavien palveluiden piiriin ja ennaltaehkäistäisiin ja katkaistaisiin sukupolvelta toiselle kulkeva köyhyyden ja huono-osaisuuden kierre. 

Toinen ero: Suomessa ei ole mitään lähetteitä sosiaalityöntekijälle. Useimmissa tapauksissa riittää, kun ottaa yhteyttä omaan paikalliseen toimistoon ja voi olla varma että omalla asuinalueella on nimetty sosiaalityöntekijä. Totta on, etteivät sossut työtaakkansa vuoksi voi antaa aikoja ei-kiirrellisissä tapauksissa kovin nopeasti, mutta neuvontaa ja ohjausta antavat sosiaalitoimistoissa myös sosiaaliohjaajat (ammattiryhmä joka kokonaan puuttuu Iso-Britanniasta). Skotlannissa henkilön puolestaan tulee kysymyksineen kääntyä Citizen Advice Bureaun puoleen, kolmannen sektorin palvelun, jonka vapaaehtoiset neuvojat antavat tietoja sosiaalietuuksista.

Viimeinen juttu: toimeentulotuki. Vaikka Suomessa sosiaalityön asiakkuuteen ei ole lakisääteisesti mitään kelpoisuusvaatimuksia, käytännössä monissa kunnissa toimeentulotukiasiakkuus (eli pienituloisuus) on edellytyksenä sosiaalityön asiakkuudelle. Skotlannissa sosiaalitoimistosta maksettava etuus on nimeltään SDS (self-directed support). Se on ikäänkuin täydentävän toimeentulotuen ja henkilökohtaisen avun yhdistelmä. Henkilölle jonka on arvioitu olevan community care -palveluiden tarpeessa maksetaan kuukausittain tilille rahaa, ja henkilö itse maksaa palveluiden tuottajille (vaikka kotisairaanhoidolle, henkilökohtaiselle avustajalle, päivätoiminnalle, siivouspalvelulle jne). Jälleen, palvelu linkittyy niihin kelpoisuusvaatimuksiin - jos et ole palveluiden tarpeessa, et saa SDS-rahaa. Muut, elämisen kustannuksiin tarkoitetut etuudet myönnetään eri laitoksista jotka vastaavat esim. Suomen Kelaa, eikä niiden hakemisella tai myöntämisellä ole tuon taivaallista tekemistä sosiaalitoimiston kanssa. 

Perustoimeentulotuen myöntäminen on siirtymässä Suomessa sosiaalitoimistoilta Kelan hoidettavaksi 2017. Jään miettimään, miten tämä tulee vaikuttamaan sosiaalityöhön. Alammeko lähentymään Skotlannin mallia - jääkö sosiaalityöntekijän rooliksi arvioida vakavimpia palveluntarpeita (ja myöntää täydentäävää tai ehkäisevää toimeentulotukea)? Onko 'vain' perustoimeentulotuella elävällä ja ennaltaehkäisevää ohjausta hakevalla enää tulevaisuudessa asiaa sosiaalityöntekijän vastaanotolle?