The Kelpies

En meinaa uskoa, että nämä kuvat on otettu viime sunnuntaina, marraskuun ekana, jolloin lämpötila kipusi lämpimimmillään kuuteentoista (!!) ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja matalalta niin kirkkaasti, että ihan ärsytti, että olen laittanut aurinkolasini jemmaan josta en niitä lähdön hetkellä löytänyt. Navakka tuuli piti huolen siitä ettei päässyt unohtamaan että on syksy, mutta mahtava päivä pienelle retkelle joka tapauksessa.

Omasta autosta nauttien lähdimme ensimmäistä kertaa huviajelulle oman kaupungin ulkopuolelle, ja kävimme viimein tsekkaamassa nämä valtavat hevosenpäämonumentit Falkirkissä, joita ihailin kaukaa jo heinäkuussa. Nämä heposet kohoavat 30 metriin ja niiden inspiraationa ovat olleet myyttiset muotoaan muuttavat vetehishevoset (Wikipedia), eli skotlantilaisittain kelpiet. Öisin patsaat on valaistu kauttaaltaan ja näkyvät makeasti ohikulkevalle moottoritielle (Googlen kuvahaku sanoilla 'Kelpies by night').

Kesällä vieressä kulkevalla kanaalilla olisi varmasti enemmän elämää, mutta kävelijöitä ja potkulaidoilla viilettäviä tenavia oli vielä nyt marraskuussakin tosi paljon sekä Kelpieillä että niiden lähellä sijaitsevassa Helixin leikkipuistossa.

Viimeiset kolme päivää olemmekin saaneet nauttia sankasta pilviverhosta, sateesta kaikissa erilaisissa nestemäisissä olomudoissaan hienon hienosta tihkusta kaatosateeseen ja jatkuvasta, kaikenkattavasta hernerokkasumusta. Olen suomalaisena tottunut siihen että joskus aurinko voi olla näkymättömissä päiväkausia, mutta vuorokaudesta toiseen jatkuva sumu jossa näkyvyys on noin 20 metriä, on yllättänyt minut ankeudellaan.

Koetan pitää yllä uskoa siihen, ettei tämä sunnuntai ollut syksyn viimeinen aurinkoinen päivä, ja myös siihen, että aurinkolasini tupsahtavat kätköstään ennen kuin se seuraava koittaa.

Aurinkoinen päivä Edinburghissa

No, voin myöntää, että tällä kolmannella kerralla Edinburghin keskustassa suunnistaminen ei tuntunut niin epämiellyttävältä kuin kahdella aiemmalla visiitillä. Sää oli loistava, toisin kuin huhtikuussa, ja tällä kertaa ymmärsin etsiä vaihtoehtoisia kävelyreittejä ruuhkaisalle ja meluisalle Princes Streetille toisin kuin viime marraskuussa. Päivävisiitti onnistui loistavasti, vaikka olin liikenteessä bussilla yksin poikien kanssa (matkat meille kolmelle edestakaisin yhteensä £4!).

Eduardo Paolozzi - Master of the Universe

Minua Edinburghiin veti St Andrew aukiolle esille ensikertaa laitetut valokuvat 60-70-luvun slummielämästä Skotlannissa. Lukalta kysyin, olisiko hänellä mielessä jotain mitä hän puolestaan haluaisi käydä katsomassa. Pyyntönä oli, että käydään "vaikka jossain museossa", ja tarkemmin määriteltynä museossa jossa on "hassun näköisiä" maalauksia. Nykytaiteen museoon, Scottish National Gallery of Modern Artiin siis vei tiemme.

Martin Creedin neonvalot museon sisäänkäynnin yllä. Everything is going to be alright. "Huh!" huokaisi Luka tämän nähdessään. "Nyt mua ei enää pelota!"

Museossa oli yllättävän paljon perinteista seinälle ripustettavaa esittävää taidetta ollakseen nykytaiteen museo, tai sitten Kiasma on vääristänyt käsitykseni nykytaiteen moninaisuudesta. Toisaalta oli ihan kiva nähdä picassoja ja livenä Piet Mondrianin kuuluisa valkoinen taulu parilla mustalla suoralla viivalla ja yhdellä keltaisella neliöllä (kuvalinkki). Mutta oli siellä muutama huoneellinen todella abstrakteja ja uuden näköisiäkin juttuja. Lempparini oli tämä iloisen värinen huone joka koostui monesta eri työstä. Pojat viihtyivät pisimpään Julie Favreaun installaatiohuoneessa, jossa pyöri rinnakkain kaksi hyvin erilaista äänetöntä videota (naishenkilö kävelee luonnossa yöllä, ja päivällä talon pihalla), ja kaiuttimista pyöri nauha joka oli koostettu luonnon äänistä, myrskystä ja esimerkiksi teipin irtirepimisestä kuuluvasta soundista. 

Uhkaus vai lupaus?

Näyttelyn jälkeen palasimme ydinkeskustaan. Löysin vasta nyt ihastuttavan Rose Streetin kävelykadun. No onhan se toki täynnänsä turisteja, mutta 1700-luvulta peräisin olevat talot vieri vieressä kapean kadun molemmin puolin olivat todella sympaattiset. Liikenteen jyly korttelin toiselta puolelta Princes Streetiltä oli miltei kuulumattomissa ja hetkeksi melkein ihan unohti että on keskellä kiireistä pääkaupunkia.

Rose Streetin päästä löytyi viimein St Andrew aukio ja ne valokuvat joita olin tullut katsomaan. Kuvat on kuvannut Nick Hedge asunnottomien hyväntekeväisyysjärjestön pyynnöstä kolmen vuoden aikana 60-70 -lukujen taitteessa Glasgowssa ja Edinburghissa. Hänen onnistui kuvausprojektillaan tehdä näkyväksi, etteivät kaikki asunnottomat asu kadulla, vaan köyhimmillä alueilla purkukuntoisissa taloissa asui surkeissa oloissa lian, roskan ja purkujätteen seassa mm. lukuisia lapsiperheitä. Kuvat ovat nyt ensimmäistä kertaa näytillä kotimaassaan lähes 50 vuotta niiden ottamisen jälkeen, koska tätä ennen kuvaaja on halunnut suojata kuvissa esiintyvien identiteettiä ja näyttely Make Life Worth Living on kiertänyt vain ulkomailla.

Lopuksi löysimme vielä ensimmäisen leikkipuiston Edinburghista. Ei paha, kyllä tänne vielä palataan.

Portobello Beach

Maanantaina ystäväni saapui Suomesta meille käymään, ja lentoa odotellessa päätin antaa Edinburghille uuden mahdollisuuden. Vaikka meri on aina lähellä Skotlannissa, tämä oli ensimmäinen kerta kun lähdin tutustumaan sen rantaan täällä. Portobellossa on lähes luotisuoraa rantaviivaa ja sen myötäinen reilun mailin pituinen rantakatu, jota lähdin tsekkaamaan. Paikalle pääsi näppärästi bussilla Edinburghin keskustasta (matkaa noin 4 kilometriä), kunhan oli antaa kuskille tasaraha (eivät pidä mukana vaihtorahaa).

Ranta oli hyvin.. rantamainen. Ei yllätyksiä. Pilvisestä säästä huolimatta paikalla oli paljon vapaana juoksevia koiria ja laskuvesilammikoissa temmeltäviä tenavia. Jostain syystä harmaa pilviverho, aava hiekkaranta ja rantakadun neliskanttiset kivitalot toivat elävästi mieleeni Romeo+Juliet leffan, sen vuoden 1996 version (DiCaprio ja Danes).

Rantakadusta olisin varmaan saanut enemmän irti jos olisi ollut seuraa mukana, sen varrella näytti olevan useampi perheravintola ja muu kuppila. Tällä kertaa tyydyin puiston penkillä nautittuun Sainsbury'sin tonnikalakolmioleipään, nams. 

Keskipäivän auringossa lämpenevä laskuveden paljastama merilevä ja muu ryönä muistutti tuoksullaan, miksi tykkään enemmän sisävesistä, enkä ole koskaan tuntenut suurta hinkua merelle.

Palasin bussilla keskustaan ja pakenin sadetta ensimmäiseen vastaan tulleeseen museoon, mikä sattui olemaan kansallisgalleria. Museot ovat täällä siitä kivoja ajanviettopaikkoja, että sisäänpääsy on ilmainen. Yllätyin kuitenkin siitä, miten laajasti näyttely oli keskittynyt hollantilaisten ja muiden eurooppalaisten taiteilijoiden töihin brittiläisten sijaan. Museon alakerrasta löytyi kuitenkin nimenomaan skottilaisten maalareiden töitä ja mm. muutama todella upea maisemakuva. Yllätyin myöskin siitä, miten vähän skotlantilaisia taiteilijoita olivat inspiroineet paikalliset legendat tai tarinat - suomalaisena olen tottunut Gallen-Kallelan ja Simbergin Kalevalaan ja kansantaruperinteeseen pohjaavaan taiteeseen. Skotlannissa on omat tarinansa haltijoista, kelpieistä ja vaikka Nessiestä - mutta koko näyttelystä löysin vain yhden teoksen, jossa viitattiin kansallismytologiaan. Maalauksessa enkelit kantoivat skotlantilaista Jeesuksen sijaisäitiä - ikään kuin Kalevalan Marjatta meets suojelusenkeli?

A night out

Yhdeksän sateettoman päivän jälkeen taivas on jälleen harmaa.

Tänään olin reipas ja lähdin ihan vapaapäivänä yliopiston kirjastoon naputtelemaan viimeiset paikkailut esseeseeni. Nyt se on tehty, hurraa. No, en olisi muuten vaivautunut koululle asti, mutta olin ostanut itselleni lipun koulun taidekeskuksella näytettyyn And the Beat Goes On -musikaaliin.

Himppusen harmittaa että täällä ollessani olen missannut jo Sound of Musicin Glasgowssa, Jesus Christ Superstarin Edinburghissa ja tänä viikonloppuna väliin jää myös Theory of a Deadmanin keikka Glasgowssa - kaikki ihan vain siitä syystä etten ole tiennyt niistä ajoissa tai kuten viimeisimmässä, minulla ei ole kaveria jonka kanssa mennä (enkä todellakaan lähde yksinäni pyörimään iltamyöhällä Glasgowiin). Enikeis - kun näin tämän Sonny & Cher -teemaisen musikaalin mainoksen koulun seinällä jokunen viikko sitten, päätin kerrankin tarttua tilaisuuteen (ja opiskelijana pääsin sisään viidellä punnalla, jei.)

Joistakin on ehkä outoa tai kiusallista käydä yksinään leffassa tai teatterissa, mutta minä oikeastaan tykkään siitä. Tämän musikaalin tarina 70-luvun asujen ja ikivihreiden hittiten ihastelun lisäksi naurettava ja itkettävä ja sali oli melkein täynnä. Pidin siitä miten hahmojen skotlantilaisuus oli kirjoitettu juoneen sisään (tarina sijoittuu Yhdysvaltoihin) ja oli itse asiassa hauska seurata miten päähenkilöt Lily ja Peter - pitkän linjan Sonny ja Cher -fanit - sujahtivat lennossa idoliensa saappaisiin (konkreettisestikin) ja akstentit vaihtuivat jo tutuksi käyneestä skotista laveaksi jenkiksi. The Guardianin kriitikko ei ole kovasti tätä teosta arvostanut (kaksi tähteä viidestä), mutta mikä häntä oli juonessa hämmentänyt, minua kiehtoi. Kaikkia ei voi miellyttää. Ja myönnän että oma arvioni on värittynyt sillä, miten paljon olen fanittanut Cheriä siitä asti kun olin 10-vuotias.

Lisäksi sain pari iltaista kuvaa yliopistolta ja vanhasta sillasta. Koko illan on tullut kevyttä kesäsadetta, ja ilma on täysin tyyni. Kotiin päin bussipysäkiltä kävellessä yhdeksän aikaan ilmassa leijui märän lämpimän asfaltin tuoksu, enkä talven jäljiltä ollut muistanutkaan miten kesältä se tuoksuu. Jokikin oli peilityyni, kun sadepisarat siihen ropisivat. Pieniä juttuja, tärkeä huomata niitä aina välillä. Hyvää viikonloppua!

Aberfoyle ja Doon Hill

Torstaina hyppäsimme bussiin ja suuntasimme Aberfoylen kylään. Olin lukenut Stirling nettisivuilta uutisen, jonka mukaan kaupunki on satsannut luontoreittiin Doon Hillin tienoilla. Walk Highlands kertoi että reitti on helppokulkuinen ja aika lyhyt (4,5 km), joten lapsetkin jaksaisivat reissussa mukana. Eipä muuta kuin eväät reppuun, Leon rinkkaan ja matkaan.

Maantie Aberfoyleen oli kiemurainen ja niin kapea, että bussin oli hidastettava vauhtinsa lähes pysähdyksiin kun rekka tuli tiellä vastaan. Bussin ikkunoista vilisi vihreitä peltoja ja lampaita silmän kantamattomiin. Bussi jätti meidät Aberfoylen turisti-infon eteen, ihan nurkan taakse siitä mistä polku lähti kiertämään läheistä maaseutua, joen vartta ja metsikköä. Tämä on se samainen Forth-joki, joka virtailee meillä Riversidessa.

Pääsimme näkemään (ja haistamaan) ensimmäistä kertaa läheltä paikallista karjaa, ylämaan lehmiä. Se on skotlantilainen alkuperäisrotu (tiesi minulle kertoa Wikipedia). Nämä lehmät olivat kyllä pörröisiä, mutta lajille ominaiset pitkät ja terävät sarvet olivat jääneet tällä kertaa navettaan.

Paikkapaikoin maisema näytti siltä kuin olisimme tupsahtaneet Savitaipaleelle. Kuusimetsän laitaa kulkiessamme oli olo kuin sillä puolella polkua olisi ollut Suomi, ja tien toisella puolella aukesi vuoristoinen Skotlanti.

Pääkohteemme oli Doon Hill - jolla asustavat ja tanssahtelevat keijukaiset paikallisen legendan mukaan. Ilmeisesti 1600-luvulla paikallinen kirkonmies kirjoitti haltioiden ja keijukaisten salaisesta elämästä kirjan ja myöhemmin kuoli tällä mäellä vähän mystisissä olosuhteissa - jotkut uskoivat hänen siirtyneen keijumaailmaan. Edelleen elää uskomus, että keijukaiset toteuttavat toiveita, jos sen kirjoittaa vaikkapa kangassuikaleeseen ja sitoo Doon Hillillä kasvavaan mäntyyn.

Onko keijuja kotona?

Doon Hillin laella.

Toiveita keijuille.

Metsästä palasimme Aberfoyleen. Tekisi mieleni sanoa että se on vain kuoppa tiessä - asukkaita siellä on alle tuhat. Välimatkasta huolimatta Aberfoyle kuuluu Stirlingin hallinnon alle. Kylässä ei ollut paljoa tekemistä eikä näkemistä - sen keskusta on yhden kadun varrelle ripotellut ruokakauppa, posti ja pari kahvilaa. 

Aberfoylen pääkatu.

Ja sama katu toiseen suuntaan - ei siellä juuri muita ole.

Kylä on aivan maaseudun ytimessä, se tuli selväksi monella tapaa. Paitsi että sitä ympäröivät lammas- ja lehmälaitumet, näimme asuinkadun varrella possuaitauksen ja yhden talon pihalla hevosen. Kylän suurin nähtävyys oli villakeskus (Wool Centre) jossa myydään turistirompetta ja villakankaisia vaatteita ja asusteita. Sen pihalla oli lisää lampaita. Me saavuimme keskuksen pihalle juuri sopivasti kun säkkipillinsoittaja viimeisteli esityksensä Tuiki, tuiki tähtösellä ja paimenkoiranäytös alkoi. Enpä ole ennen nähnyt sorsapaimennusta.

Pitkä päivä ja raitis ilma vaati veronsa, Leon simahti rinkkaan kun odottelimme bussia kotiin päin ja kiersimme villakeskuksen myymälän. Minä löysin ihania pikkuruisia printtikuvia kehyksissä - näistä ihan huokuu autenttinen skotlantilainen maalaistunnelma.

Skottibingokin saa yhden uuden ruudun - ylämaan lehmät bongattu.