Onnea Kanada 150 vuotta?

Kanadan matkasta alkaa olla jo aikaa, mutta en voi olla palaamatta aiheeseen, juhlittiinhan maassa eilen 150 vuotispäivää. Tai ketkä juhlivat, ketkä eivät. Suurin osa opintomatkalla tapaamistamme luennoitsijoista ja ammattilaisista kuuluivat alkuperäisväestöihin. Järjestään jokainen kohtaamamme albertalainen Blackfoot, Cree ja Métis -kansojen edustaja totesi meille, ettei heillä ole mitään syytä juhlia päivää, joka merkitsee heidän kansoilleen puoltatoista vuosisataa kolonialismia ja sortoa. 

Heidän näkökulmansa kuunteleminen kiteyttää hyvin tavan, jolla tämä matka oli meille ainoalaatuinen tilaisuus päästä oppimaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden välisestä monimutkaisesta suhteesta, kyseenalaistamaan meidän eurosentrisen maailmankuvamme ja saamaan ensikäden meille kaikille pääasiassa uudesta aiheesta. Tähän postaukseen olen koonnut pääpointteja, jotka jäivät mieleeni tapaamiemme heimojen vanhimpien (elders) opetuksista.

Kanadassa on yli 400 eri alkuperäiskansaa (First Nations). Eräs meille puhunut luennoitsija kuvaili, miten hänen identiteettinsä on muuttunut 70-luvun lopun lapsuudesta tähän päivään. Ensin hän oli intiaani (indian), sitten native, vähän myöhemmin aboriginal ja nykyään kaikista poliittisesti korrektein termi on indigenous.  Käytännössä aboriginal-sanaa käytetään kattokäsitteenä, jonka alle kuuluvat kolme alaryhmää, First Nations, Métis (kansa joiden alkuperä voidaa jäljittää ensimmäisten eurooppalaisten uudisasukkaiden ja alkuperäiskansalaisten jälkeläisiin) ja inuiitit. Kohtaamamme alkuperäiskansojen jäsenet olivat ylpeitä sukujuuristaan, ja kuvailivat kokevansa olevansa ensisijaisesti omien kansojensa edustajia (esim. Blackfoot tai Cree), ennemmin kuin "kanadalaisia".

Kolonialismi Kanadan alkuperäisväestöjen näkökulmasta kiteytyi meille erään luennoitsijan sanoissa:

It's not about 'evil white man'. It is not about religion or even politics. It is about individuals who misuse power to oppress other people. As human beings we are more alike than we are different.

Vapaasti kääntäen, heidän tarkoituksenaan ei ole yrittää syyllistää uudisasukkaita tai näiden jälkeläisiä, vaan kiinnittää huomiota niihin monenlaisiin tapoihin joilla vallan väärinkäyttö on johtanut alkuperäisasukkaiden maiden ja oikeuksien riistämiseen - ja jonka jäljet näkyvät yhteiskunnassa edelleen suhteettoman suurina työttömyys-, perheväkivalta-, itsemurha- ja päihdeonglematilastoina alkuperäisväestöjen keskuudessa.

Käytännössä kolonisaatio tarkoitti alkuperäisväestöjen sijoittamista reservaatteihin ja laajamittaista yritystä sulauttaa alkuperäisväestö uudisasukkaisiin sijoittamalla lapset sisäoppilaitoksiin, joiden tarkoituksena oli saada 'intiaanius pois intiaaneista'. Toisin sanoen kristinuskon varjolla heitä kiellettiin noudattamasta omia perinteisiä tapojaan ja uskomuksiaan. 1900-luvun alussa monissa kouluissa 30-60% sisäoppilaitosten lapsista kuoli mm. tuberkuloosiin, ja useat heistä haudattiin merkitsemättömiin joukkohautoihin. Aikuisuuden kynnyksellä kouluista takaisin reservaatteihin palatessaan lapset olivat traumatisoituneita paitsi alkuperäisten perhesuhteiden katkeamisesta, myös kouluaikana kokemastaan henkisestä, uskonnollisesta, seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta.

Viimeinen koululaitos suljettiin 1996. Sitä ennen yli sadan vuoden ajan alkuperäisväestöjen lapset olivat altistuneet samankaltaiselle kohtalolle, minkä vuoksi maassa puhutaan koululaitosjärjestlemän aiheutaneesta ylisukupolvisesta traumasta. Historiasta kumpuavat epätasa-arvoiset elämän lähtökohdat näkyvät monella tavalla tämän päivän kanadalaisessa yhteiskunnassa mm. alkuperäiskansoihin kuuluvien suhteettoman suurena osuutena lastensuojelun asiakkuudessa (69% huostaanotetuista lapsista edustaa alkuperäisväestöjä) ja vankiloissa.

Sekä huojentavaa, että hämmentävää minusta oli huomata matkan aikana myös se, etteivät monet kanadalaiset itsekään vaikuta olevan tietoisia oman maansa historiasta - maata voisi sanoa vaivaavan postcolonial amnesia - kollektiivinen haluttomuus tai kyvyttömyys tiedostaa tapoja joilla alkuperäisväestöjä on kohdeltu aikojen saatossa, ja edelleen tänä päivänä. Tämä tuli ilmi mm. muutamissa museoissa ja luonnonsuojelualueilla joilla vierailimme. Alkuperäiskansoihin viitattiin epämääräisesti - jos ollenkaan - mikä meistä tuntui epäreilulta. Kuten eräs luennoitsija meitä muistutti, he eivät koskaan olleet kadoksissa, joten ajatus siitä että valkoiset 'löysivät' Amerikan on yhtä absurdi kuin jos joku sanoisi löytäneensä maastoauton kaupan parkkipaikalta ja ottaisi sen omakseen, ihan vain koska alkuperäinen omistajaa ei nyt sattunut olemaan paikalla ta kykenevä puolustamaan omaisuuttaan. 

Kanadan hallitus on pari vuotta sitten pyytänyt virallisesti anteeksi alkuperäiskansojen kurjaa kohtelua ja koululaitossysteemin aiheuttamia traumoja. Nyt maassa puhutaankin paljon siitä että kansat ovat matkalla kohti tottuutta ja sovittelua (truth and reconciliation). Hallitus satsaa alkuperäiskansojen koulutukseen - mutta työsarkaa on paljon. Kävimme alkuperäiskansojen lapsille (3-7v) suunnatussa oppilaitoksessa, jossa johtajatar kertoi meille vetävänsä säännöllisesti esittelykierroksia kandalaisille opettajille. Uusissa opetussunnitelmissa alkuperäiskansojen kohtalo viimeinkin tunnustetaan ja opettajien oletetaan kertovan oppilaille maan historiasta totuudenmukaisesti. Johtajatar kuitenkin kertoi, että hänen kaksituntisen infopläjäyksensä jälkeen, johon sisältyy historiaa, traumatietoutta ja lasten ja perheiden nykytilanteiden kuvaamista, monet opettajat ovat itkun partaalla. Heillä ei ole ollut tietoa oman maansa historiasta tai nykytilasta, eivätkä he ole varmoja, onko heillä valmiuksia kertoa asioista totuudenmukaisesti omille oppilailleen. 

Vaikka tästä kaikesta minulle jäi paljon ajattelun aihetta ja muistutus siitä että kaikilla tarinoilla on kaksi puolta (kuten Kanadan juhlavuoden juhlinnalla), kaikkein hienoimmat muistot opintomatkalta liittyvät niihin muutamiin rituaaleihin, joihin saimme kunnian osallistua eri heimojen vanhimpien vetäminä. Koimme olevamme todella etuoikeutettuja, sillä edes paikalliset ei-alkuperäisväestöihin kuuluvat eivät yleensä saa mahdollisuutta osallistua vastaaviin tilaisuuksiin. 

Rituaaleja joihin osallistuimme yhdisti niiden korostaminen mahdollisuutena kokea henkilökohtainen hengellinen (spiritual), eikä niinkään uskonnollinen (religious) elämys. Näissä perinteiseissä ja ikivanhoissa rituaaleissa oli monia elementtejä, jotka ovat keskeisiä monissa vanhoissa sekä nykyaikaisissa terapioissa, kuten huomion kiinnittäminen omaan hengitykseen ja itsensä maadoitukseen (grounding). Lisäksi rituaaleissa istuttiin aina ympyrässä, jonka meille selitettiin symboloivan yhteisöllisyyttä, toinen toisemme kunnioittamista ja vastuun ottamista itsestä ja muista.

Tutuimmaksi rituaaliksi meille tuli smudge, jonka saimme tehdä neljä eri kertaa kahden viikon aikana. Käytännössä kyseessä on yksinkertainen keskittymis- ja puhdistautumisharjoitus joka usein suoritetaan ennen muita rituaaleja. Rituaalissa ison simpukan kuoren päällä poltetaan kuivattua salviaa (sage), josta nousee miellyttävän tuoksuinen savukiehkura. Simpukan kuori kiertää ringissä, ja jokainen vuorotellen ikään kuin puhdistaa kätensä savussa ja pyyhkäisee savua päänsä yli ennen kuin antaa kuoren seuraavalle.

Maailman eri kulttuureja tarkastelemalla voi huomata, että vastaavia savurituaaleja on tehty vuosituhansia ympäri maailman (esimerkkinä hindutemppeleiden tai ortodoksikirkkojen suitsukkeet). Moderni tiede on todennut monien yrttien savun olevan antibakteerista. Koska itse mieluiten luen tiedot kirjoista ja luotan tieteelliseen maailmankuvaan, minulle oli hieno oivallus ymmärtää tämän rituaalin kautta, että ihmisillä eri puolilla maailmaa on ollut samankaltaista käytännön tuomaa tietoa, joka - vaikkain suullista perimätietoa - voi olla aivan yhtä validia kuin ns. tutkittu tieto. Suomalaisille vastaavaa perimätietoa voi nähdä esimerkiksi saunakulttuurissa - minä ainakin olen vihtonut saunassa ihan vain koska 'niin on tapana', osaamatta ajatella että tapa liittyy koivunlehdistä vihtoessa irtoavaan eteeriseen öljyyn ja sen hoitavaan vaikutukseen. Kummallista kyllä, minun piti matkustaa Kanadaan skotlantilaisen opiskelijaryhmän kanssa ja istua hikimajassa Mohawk-heimon vanhimman kanssa oppiakseni tämän seikan suomalaisesta kulttuurista.

Hikimaja

Hikimaja (sweat lodge) olikin kokemus ihan omassa luokassaan. Suomalaisena osasin odottaa kyseessä olevan eräänlainen sauna, ja niinhän se olikin. Kyseessä oli puolikaareksi taivutettujen pajunvarsien varaan viritetty kupolimainen vilteillä peitetty teltta, jonka keskellä oli kuoppa. Rituaalin alussa kuoppaan kannettiin avotulella kuumennettuja punaisena hohtavia kiviä, joiden päälle ripoteltiin samanlaisia yrttejä mitä smudgessa käytetään. Kiville heitettiin vettä, ja kivistä irtosi pehmeä ja tuoksuva löyly. Hikimajassa, toisin kuin saunassa, tarkoituksena on peseytymisen sijaan henkinen puhdistautuminen. Sinne mentiin erityiset hikoiluvaatteet päällä (naisilla pitkät mekot, miehillä sortsit), ja sisällä istuttiin vilteillä lattialla naiset toisella ja miehet toisella seinustalla. Rituaali koostui neljästä n. 20 minuutin kierroksesta, joiden aikana majan ovi suljettiin, ja meidän istuessa säkkipimeässä ja kuumassa majassa, rituaalia vetäneet vanhimmat soittivat peurannahkaisia rumpuja ja lauloivat perinteisiä lauluja. Kierrosten välillä majan ovi avattiin, raitis ilma pääsi sisään ja halutessaan voi käydä ottamassa vesihörpyn.

Kokemusta ei voi sanoin kuvailla - se täytyy itse kokea. Itse nautin siitä suunnattomasti - ehkä se oli osittain suomalaisen saunaikävää, tai ehkä olin tietämättäni kaivannut mahdollisuutta istua hiljaa omien ajatusteni kanssa, lämpimässä ja pimeässä, kuunnellen rytmikkäitä rumpuja ja ihokarvat nostattavaa laulua. Ajantaju hävisi tänä aikana aivan täysin - kello tiesi kertoa, että lopulta kun saimme vaihdettua kuivaa päälle ja lähdimme hiukset savulta edelleen tuoksuvina takaisin kaupunkiin aika oli saapumisestamme kulunut yli neljä tuntia. Jos jotain haluan muistissani säilyttää Kanadan matkalta, niin se on juuri tuo hikimajanjälkeinen tunne, kun olo oli kuin pitkän urheilisuorituksen jäljiltä - rentoutunut ja rauhallinen. Samalla olimme vähän surullisia, tietäessämme että tämänkin hienon rituaalin harjoittaminen oli pitkän aikaa Kanadan alkuperäisväestöille kiellettyä.

Kanada tour: sosiaalityöstä Calgaryssa

Tähän postaukseen olen yrittänyt tiivistää pääpointteja siitä, mitä opimme sosiaalityöstä Kanadassa. Tässä kohtaa on muistettava että Albertan osavaltio on kaksi kertaa Suomen kokoinen ja Calgaryssa yksistään asuu 1.2 miljoonaa ihmistä. Itsestäänselvää on siis se, että kahdessa viikossa näimme vain pienen viipaleen siitä miltä sosiaalityö siellä näyttää. 

Aiheen mahdotonta laajuutta karsiaksemme keskityimme pääasiassa tutustumaan yhteisölliseen sosiaalityöhön (community social work) sekä etnisten vähemmistöjen kanssa tehtävään työhön. 

Yhteisösosiaalityöstä

Yhteisö, vapaaehtoistyö ja yhteisöjen kanssa tehtävä sosiaalityö ovat iso juttu Calgaryssa. Osaltaan tämä kertoo kanadalaisesta mentaliteetista yleisesti, mutta yhteisöajattelu Calgaryssa sai valtaisan boostin muutamia vuosia sitten, kun kaupungin halki virtaava Bow-joki tulvi yli äyräidensä kesällä 2013 ja 100 000 asukasta evakuoitiin. Monet menettivät jos ei koko kotiaan niin suuren osan irtaimistostaan, ja naapuriapua tarvittiin pihojen siistimiseen ja välttämättömien huonekalujen ja muiden tavaroiden uudelleen hankkimiseen tai kunnostamiseen.

Vaikka tulva meni menojaan, yhteisöhenki on säilynyt. Kuulimme että yli 75% calgarylaisista osallistuu vapaa-ajallaan vapaaehtoistoimintaan, eikä meitä tämän jälkeen enää yllättänyt kuulla, että myös Kanadan hallitus on ottanut tavoitteekseen vähentää köyhyyttä kohdentamalla rahoitusta ja palveluita ihmisten sosiaalisen osallisuuden parantamiseksi ja yhteisöjen ja naapurustojen voimauttamiseksi.

Vaikka yhteisökehitystyöhön (community development) satsaamisen voidaan myös kriittisesti ajateltuna sanoa palvelevan valtion kassaa, kun vastuuta palveluista ja hyvinvoinnista siirretään kansalaisille ja yhteisöille, olin silti aidosti vaikuttunut ja inspiroitunutkin jopa siitä tarmokkuudesta jolla paikalliset sosiaalityöntekijät meille kertoivat naapurustoihin suuntautuvasta perustehtävästään, joka koostuu pitkälti neljästä peruspilarista: assessment, engagement, collaboration ja transformation.

Työ alkaa yhteisön tarpeiden kartoittamisella, mihin tarvitaan avointa vuoropuhelua kansalaisten kanssa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa yleistä ja avointa keskustelutilaisuutta, tai asukkaista voidaan muodostaa tietylle kohderyhmälle suunnattu focus group. Sosiaalityöntekijöiden rooli tilaisuuksien ja ryhmien alullepanemisessa ja käytännöntoteutuksessa on olennainen.

Kun tarpeet on kartoitettu, sosiaalityöntekijä tukee yhteisöä kohti näitä tavoitteita - joskus tuki voi olla taloudellista, mutta usein se on myös paljon muuta, esim. yhteyden ottamista eri tahoihin, asukkaiden asioiden ajamista (advocacy), tilojen etsimistä ja muita käytännön järjestelyjä ja olemista linkkinä kansalaisten ja eri palvelutuottajien tai viranomaisten välillä. Tavoitteena on, kuten sosiaalityössä aina, tehdä oma rooli tarpeettomaksi voimauttamalla ja jakamalla tietoa sekä yhteisön jäsenille, että yhteistyötahoille. Onnistuneen hankkeen jälkeen naapurit tuntevat paremmin toisiaan ja omaa naapurustoaan, uusia tuttavuussuhteita on luotu ja voimavaroja kartutettu.

Kuulostaako liian hyvältä? Sosiaalityöntekijät muistuttivat, että luottamussuhteen luominen naapurustoihin voi viedä pitkän ajan ja vaatii aktiivista kompensaatiota niille, jotka antavat aikaansa ja osaamistaan yhteisön hyväksi. Ehkä tästä syystä useimmat yhteisötapahtumat joista näimme kuvia olivat grilli-iltoja, kahvihetkiä ja nyyttäreitä - hyvä ruoka houkuttelee paikalle, palkitsee ja yhdistää meitä kaikkia.

Drop-in centre Calgaryssa on yksi Pohjois-Amerikan suurimmista asunnottomien yösijoista tarjoten paikan 1200 yöpyjälle joka yö. Keskus avattiin alunperin väliaikaismajoitukseksi ihmisille jotka jäivät jumiin Calgaryn lentokentälle 9/11-iskujen jälkeen.

Maahanmuuttajatyöstä

Minulle opintomatkan mielenkiintoisin päivä oli ehdottomasti se, jona pääsimme kuulemaan maahanmuuttajien, tai uusien kanadalaisten (new Canadians) tai tulokkaiden (newcomers) kuten Kanadassa heitä kutsutaan, kanssa tehtävästä työstä. Jo tuo terminologia kertoo paljon paikallisten asenteista - päätavoitteina on integroida tulokkaat yhteiskunnan aktiivisiksi jäseniksi, ja antaa heille mahdollisuus saavuttaa potentiaalinsa.

Yhdistys jonka toimintaan tutustuimme on Kanadan neljänneksi suurin alansa toimija, ja tarjoaa 35 vuoden kokemuksella kotoutumispalveluita ja koulutusta 200 ammattilaisen ja 1500 vapaaehtoisen voimin, jotka puhuvat yli 60 kieltä. Yksi heidän hankkeistaan tuottaa kulttuuritulkkausta (cultural brokerage) lastensuojelun asiakkaille ja ammattilaisille. Projektissa on kulttuuritulkkeja 11 eri maasta, ja heidän tehtävänään on ei ainoastaan tulkata kieltä, vaan toimia eräänlaisena siltana asiakasperheiden ja sosiaalityöntekijöiden välillä. He astuvat kuvaan jos sosiaalityöntekijän on hankala päästä puheyhteyteen uuden asiakasperheen kanssa kieli- ja kulttuurimuurin vuoksi.

Kulttuuritulkki käyttää ammattitaitoaan avatakseen keskustelun, antaen tietoa kanadalaisesta lastensuojelujärjestelmästä ja laista, ja siitä millaisia odotuksia vanhemmuudelle siellä asetetaan. Lisäksi kulttuuritulkit tuntevat paikallisen palvelujärjestelmän ja kulttuurille olennaiset yhteisöt, joiden pariin he voivat ohjata asiakkaita. Vastaavasti, kulttuuritulkit osaavat selittää asiakkaiden kulttuuritaustaan liittyviä eroja ja asenteita ammattilaisille, mikä auttaa luottamuksen ja avoimen vuoropuhelun aikaansaamisessa. Kouluttamalla ammattilaisia kuten sosiaali-, terveys- ja turvallisuusalan henkilökuntaa yhdistys edistää kulttuuritietoista palvelua (culturally sensitive and responsive practice).

Kulttuuritulkkaushankkeen alullepanijana ja rahoittajana on Calgaryn kunnallinen lastensuojelu, jossa ammattialiset itse huomasivat joitakin vuosia sitten, ettei heillä välttämättä ole tietotaitoa ja kulttuurista kompetenssia palvella kaikkia maahanmuuttajaperheitä parhaalla mahdollisella tavalla. Hanke pyörii nyt neljättä vuotta ja tulokset ovat positiivisia - vain 3% kulttuuritulkkien päättyneistä asiakastapauksista palaa takaisin asiakkuuteen myöhemmin.

Mielenkiintoista oli kuulla myös tavasta, jolla Kanadassa otetaan vastaan pakolaisia. Kuten esimerkiksi Suomessa, myös Kanadassa hallitus ottaa vastaan ja sponsoroi, eli kattaa pakolaisten vastaanotosta aiheutuvat kulut. Noin puolet maahan saapuvista pakolaisista on kuitenkin yksityisesti sponsoroituja (privately sponsored), mikä tarkoittaa että esimerkiksi seurakunta, yhdistys (kuten tämä missä vierailimme) tai jopa yksityisistä perheistä koostuva ryhmä voi itsenäisesti koota varoja ja sitoutua sponsoroimaan, eli kattamaan pakolaisperheen vastaanotosta koituvat kulut. Ehkä tämä on jälleen esimerkki kanadalaisesta vieraanvaraisuudesta, tai ihan vain erilaisesta tavasta kohdella lähimmäisiämme.

Seuraavassa postauksessa otan ehkä vähän kriittisemmän näkökannan Kanadaan kun pohdiskelen mitä minulle jäi käteen kolmannesta opintomatkamme pääteemasta, eli Kanadan alkuperäiskansoista ja heihin liittyvistä sosiaalityöhön ja yhteiskuntaan liittyvistä teemoista.

Miksi en haluaisi tehdä sosiaalityötä Skotlannissa

Vaikka lähdimme alunperin Skotlantiin vain opintojeni ajaksi, etenkin alkuvaiheessa leikittelimme ajatuksella että mitäpä jos jäisimme asumaan tänne vähän pidemmäksikin aikaa. Mutta opiskeltuani sosiaalityötä kaksi vuotta, oltuani kahdessa työharjoittelussa ja seurattuamme maan tapoja ja politiikkaa meidän on helppo hyvillä mielin sanoa, että alkuperäinen suunnitelma pitää. Palaamme Suomeen.

Päätös on yhteinen, mutta omaan mielipiteeseeni vaikuttaa suuresti kahden vuoden aikana muodostunut käsitykseni skotlantilaisen sosiaalityön arjesta. Olen yliopistossa oppinut paljon, saanut paljon kokemuksia, oivalluksia ja antoisia keskusteluja, ja ollut yleisesti ottaen tyytyväinen kurssin antiin. Koen sosiaalityön yhtä paljon ja enemmänkin kutsumusammatikseni, kuin ennen tänne lähtöä. Mutta olen myös huomannut monta seikkaa, joiden vuoksi olen ihan tyytyväinen siitä, että saan palata Suomeen etsimään oman alan töitä, vaikkei sosiaalityö toki sielläkään ole ruusuilla tanssimista.

Tässä postauksessa kuitenkin vähän pohdintaa siitä, miksi en ainakaan juuri nyt haluaisi hakea sosiaalialan työtä Skotlannista.

Työn puitteet

Karkeasti voisi sanoa, että Skotlannissa tehdään sosiaalityötä kolmenlaisille työnantajille - on kunnat ja niiden sosiaalitoimistot joissa tehdään lakisääteistä sosiaalityötä, on yksityisen ja kolmannen sektorin toimijat, joiden palvelut joko täydentävät lakisääteistä palvelukenttää (esim. advocacy, josta olen aiemmin kirjoittanut täällä), tai joilta kunnat ostavat ulkoistettuja palveluita - oli se sitten lastensuojelun palvelutarpeen arviointi tai vaikka laitoshoitopalvelu - ja kolmantena vaihtoehtona sosiaalityön vuokratyöfirmat (agency) joita kunnat käyttävät täydentämään vakituista työvoimaa.

Näistä mielenkiitoisimmalta minusta kuulostaa kolmannen sektorin toiminta, mutta nämä työpaikat ovat kiven alla, etenkin jos ei ole valmiiksi luonut suhteita esim. opiskeluaikana työharjoittelujen kautta. Useimmiten vastavalmistuneet sosiaalityöntekijät vaikuttavat hakeutuvan sinne missä sekä pula tekijöistä, että henkilöstön vaihtuvuus on suuri - eli kunnalliseen lastensuojeluun. Viime kesän harjoittelu avasi silmäni lakisääteisen lastensuojelutyön kiemuroille. Arvostan suuresti heitä ketkä sitä tekevät, sillä työn puitteet ovat haastavat. Asiakasmäärät ovat huimia, kiire on valtaisa, ja stressi jatkuvaa. Olen tavannut täällä lastensuojelun ammattilaisia 10-12 vuoden työkokemuksella, mutta useimmiten ala näyttäytyy uusien työntekijöiden sisääntuloväylänä, josta vuoden - parin kuluttua hakeudutaan muihin hommiin.

Jotain kertoo ehkäpä se, että tiimissä jossa olin harjoittelussa oli paikka seitsemälle sosiaalityöntekijälle. Näistä seitsemästä neljä oli vastavalmistuneita alle vuoden työkokemuksella, ja viides uunituore vastavalmistunut palkattiin harjoitteluni aikana, kun kokeneempi työntekijä lähti toisiin - vähemmän kiireisiin ja stressaaviin - tehtäviin. Olen miettinyt miltä tuntuisi astua osaksi tämän kaltaista tiimiä jossa seitsemästä tiimiläisestä viisi vasta opettelee työn arkea. Työ tekijäänsä opettaa, totta, mutta hiljainen tieto ja käytännön osaaminen joita uudet työntekijät oppisivat kokeneilta ammattilaisilta on mielestäni korvaamaton osa uusien työntekijöiden sisäänajoa, koska koulun penkiltähän kukaan ei oikeasti ole 'valmis' muuta kuin paperilla.

Entäs sitten vuokratyö? Vuokrafirmojen kautta palkka voi olla parempi kuin kunnalla, ja työ vaihtelevampaa. Siinä on omat hyvät puolensa - ei ehdi leipääntyä, voi saada kokemusta eri asiakasryhmistä, paikoista ja toimistoista. Toisaalta vuokratyöfirmojen sosiaalityöntekjöiltä vaaditaan ihan omanlaisiaan taitoja, kykyä 'hit the ground running', eli tarttua tehtävään kuin tehtävään kiireen ja resurssipulan vaivaamissa toimistoissa joiden omaa väkeä paikataan vuokratyöläisillä.

Olen lukenut ammattilaisten kommentteja puolesta ja vastaan - toisaalta vuokratyöläiset kokevat että vakituiset joskus katsovat heitä nenänvartta pitkin, eikä heitä ole aikaa perehdyttää jokaisen uuden toimiston järjestelmiin ja työtapoihin - toisaalta vuokratyöläisillä ajatellaan olevan kykyä tehdä nopeita päätöksiä ja nähdä asiakkaan tilanne objektiivisemmasta näkökulmasta kuin mahdollisesti saman perheen ongelmien kanssa pitkään painiskelleella vakityöntekijällä. Pohdiskelen kuitenkin, kuinka vuokratyöläiset voivat tehdä ihmissuhdetyötä ja pitkäjänteistä muutostyötä jos työn luonteeseen kuuluu väliaikaisuus? Kuinka asiakkaat voivat luoda luottamussuhteen työntekijään, jos ei ole takeita siitä kuka seuraavalla kotikäynnillä oven takana kolkuttaa?

En ehtinyt opintojeni aikana saamaan kovin kattavaa kuvaa aikuissosiaalityön arjesta Skotlannissa, mutta tarpeeksi opin kuitenkin sanoakseni että sekin on kovin kaukana suomalaisesta mallista. Ammattilaisilla on työvälineinään nippu arviointikriteerejä ja rasti ruutuun -tyyppisiä lomakkeita, ja olematon määrä harkintavaltaa (mistä olen aiemmin kirjoittanut täällä). Vaikka pidän siitä, että Skotlannissa sosiaalityöntekijät sekä aikuissosiaalityössä että lastensuojelussa tekevät pääasiassa kotikäyntejä sen sijaan että perheiden kanssa istuttaisiin sossun toimistossa, tämä positiivinen ero suomalaiseen sosiaalityöhön ei riitä kumoamaan sitä tosiasiaa etten ole hakeutunut tälle alalle ollakseni pelkkä portinvartija, mikä sosiaalityön rooli täällä joissain tilanteissa vaikuttaa olevan. Ja vaikka personalisation ja sen mukanaan tuomat palvelutarpeen arvionnit ja kriteeriportaikot ovat Suomeenkin yhä enenevissä määrin rantautuneet, ei meininki ole sentään ihan vielä samalla tasolla kuin täällä.

Talouskuri

Suuren luokan leikkaukset julkisiin menoihin Iso-Britanniassa sanellaan pitkältin Englannin päässä Westminsterissä, mutta niin ne vain purevat täällä Skotlannissakin. Maan lehtiä seuraamalla saa nopeasti kuvan siitä, missä jamassa julkinen terveydenhuolto on (kaaoksessa), ketkä kärsivät eniten kun sosiaalietuuksia leikataan (pienituloisimmat) ja mikä on sosiaalityön rooli (lasten huostaanotto, jos sekään). Talouskurin alkuperä liittyy paitsi kymmenen vuoden takaiseen maailmanlaajuiseen pankkikriisiin, myös maan pitkään konservatiiviseen ja talousliberaaliseen poliittiseen historiaan, jossa sosiaalityötä ja julkisia palveluita ylipäätään ei ole pidetty kummoisessakaan arvossa. Nykyisen talouskurin kiemurat ulottuvat syvälle kansalaisten arkeen ja vaikuttavat sosiaalityöhön kahdella tavalla - toisaalta perheet ovat entistä suuremmassa ahdingossa, matalan kynnyksen palveluita leikataan ja yhä useampi joutuu kääntymään sosiaalityön puoleen. Asiakasmäärät kasvavat, mutta samaan aikaan julkinen sektori vähentää työntekijöitä, jäädyttää palkkoja ja odottaa että ammattilaiset tuottavat enemmän palveluita vähemmillä resursseilla. Pääpiirteissään sama tapahtuu Suomessa, mutta Iso-Britanniassa, missä sosiaaliturva ei ole ikinä ollutkaan universaalia, eikä palveluverkosto yhtä kattava, leikkaukset ovat tuntuvia. Sosiaalityön arjessa kuntien pienenevät budjetit näkyvät siinä, että vaikka sosiaalityöntekijällä on lakisääteinen velvollisuus laatia kattava palvelutarpeen arvio, kunnilla ei ole vastaavaa velvollisuutta järjestää tarvittavia palveluita, eikä yleensä myöskään varaa ostaa niitä ulkopuolelta. Kärjistetysti ja pahimmillaan sosiaalityötekijän tehtäväksi jää kertoa asiakkaalle, että ymmärtää tarpeen, mutta ei voi siihen vastata.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että skotlantilaiset sosiaalityöntekijät ovat rautaisia ammattilaisia - eihän näissä puitteissa työn tekemisestä muuten tulisi mitään. Riittävällä hakemisella, erilaisiin kolmannen sektorin työpaikkoihin tutustumalla, verkostoitumalla ja varmaankin ihan vain sattumalla täältäkin varmasti voisin löytää antoisan, kiinnostavan ja hyvän työpaikan. Mutta valitettavasti etenkin kunnallisen puolen realiteetit ovat johdattaneet minut lopputulokseen, etten välttämättä haluaisi hakea ensimmäistä työpaikkaani pätevänä sosiaalityöntekijänä Skotlannista.

Kuvien lähde: Social Work Tutor

Brexit

Viimeisin tekijä minkä vuoksi minua ei harmita karistaa Skotlannin tomuja kengistäni on Iso-Britannian päätös EU-erosta. Vaikka se ei liity suoranaisesti sosiaalityöhön, eikä edes sosiaalipolitiikkaan, se liittyy paljon siihen millaista täällä on jatkossa asua EU-kansalaisena, työntekijänä, ja perheenä. Ja kukaanhan ei vielä tiedä, millaiseksi todellisuus muodostuu neuvottelujen edetessä. Vaikka me emme ole kohdanneet täällä suoranaista muukalaisvihaa, puhumme edelleen reippaasti suomea myös kodin ulkopuolella ilman että olisimme kuulleet kotiin paluuseen kehottavia kommentteja, ja olemme kokeneet olomme tervetulleiksi Stirlingiin, tulevaisuus tuntuu epävarmalta.

Lähdimme hyvillä mielin Suomesta tänne - ja nyt tuntuu, että yhtä hyvillä mielin palaamme ensi kesänä kotiin. 

Akut on ladattu

Blogissa on ollut hiljaista pari viikkoa - mitä olemme puuhastelleet? Totuus on, että emme juuri mitään. 

Lokakuun alussa, työharjoittelun jälkeen makasin viikon sohvalla nukkuen ja toipuen koettelemuksesta, kiitollisena siitä että olin selvinnyt loppuun asti. Toki kirjoittelin samalla harjoittelun lopputehtävää, ja kuukauden puolivälissä, tehtävän palautuspäivän jälkeen stressi sitten laukesi lopullisesti - tuoden mukanaan luonnollisesti ensin koko perheellä vuoron perää kiertäneen oksennustaudin ja heti perään kahden viikon flunssan. Flunssa vei ääneni mennessään totaalisesti, joten jouduin perumaan luennon, joka minut oli pyydetty pitämään opiskelijoille Suomen ja Skotlannin sosiaalityöstä. Harmitti, koska se olisi varmasti ollut hieno kokemus. 

Mutta oikeastaan, sairastuminen pakotti jatkamaan totaalilepoa vielä muutamalla päivällä - ja senkin jälkeen minulla oli vielä viikko lomaa ennen kuin palasin yliopistolle opintojen pariin. Tuntui tosi hyvältä, kun hetken aikaa ei ollut kiire mihinkään, ei takaraivossa painavia deadlineja ja aikaisia aamuja. Oli aikaa taas ihan vain nauttia auringonpaisteesta, syksyn väreistä ja olemisesta. Viedä Lukaa uuteen harrastukseen ja käydä puistossa. Kävellä kauppaan koko perheen kanssa. Nukkua päiväunia kissa kainalossa. Tarttua neulepuikkoihin ja katsoa hömppäleffoja. Juuri sitä mitä tarvitsin tässä kohtaa.

Tällä viikolla alkoi graduun liittyvä tutkimusmenetelmäkurssi, ja sitä myötä viimeinen iso urakka näissä opinnoissa. Tutkimusluvat saan vuoden vaihteessa, ja koko työn pitäisi olla valmiina huhtikuun puoleen väliin mennessä. Monen palikan pitää napsahtaa kohdilleen että projekti etenee ajallaan. Aikataulu on tiukka, sillä se kuulemma näyttää hyvältä CV:ssä jos voi näyttää suunnitelleensa ja toteuttaneensa tieteellisen tutkimuksen nopeassa tahdissa. Who knows, mutta alkuvuodesta tulee rankka, siitä voin lyödä vetoa.  

Työharjoittelusta opittua

Tämä kirjoitus on muhinut jo pitkään, mutta nyt alkaa (vihdoin) olla aika hyvästellä työharjoittelu ja vetää yhteen mitä siitä jäi käteen. Päällimmäinen fiilis on huojennus. Selvisin siitä! Muistan nimittäin yhä viime syksyn harmauden ja arjen kiireen ekan työharjoittelun aikana - ja sen hetkittäisen olon, että jos tästä selvitään niin se on ihme.

Aiemmasta karaistuneena odotin tätä toista ja puolet pidempää harjoittelua kauhunsekaisin fiiliksin. Ja olihan se rankkaa - joinain aamuna ihan vain sängystä ylös nouseminen ja junaan raahautuminen oli voitto sinänsä. Kesäisestä ajankohdasta oli kuitenkin se hyöty, että lapset pääsivät viettämään pitkän loman Suomessa. Sain paahtaa harjoittelussa vähän vähemmän huonolla omatunnolla - oli ihan ok että kävin kotona vain nukkumassa ja lataamassa akkuja, ilman huolta siitä että olisi pitänyt viihdyttää pieniä lomalaisia.

Yksi juttu mitä ei harjoittelun loputtua todellakaan jää ikävä: aikaiset aamut juna-asemalla ja kotimatkat seisoen täpötäydessä junassa. Mutta aina oli sentään aikaa aamukahville. Jännintä taisi kuitenkin olla kun kotimatkalla juna pysähtyi keskelle peltoja tunniksi (kuva yllä), kun edessä olleesta tavarajunasta oli pudonnut vaunu kiskoilta.

***

Seuraavaksi kuitenkin vähän siitä, mitä tämä kesä opetti paitsi lastensuojelusta ja sosiaalityöstä, myös skottienglannista ja paikallisista ihmisistä, työelämästä ja yhteiskunnasta.

Skottienglanti

Opin esimerkiksi, että paikannimet Sauchie ja Scone lausutaan sockey ja skyyn, ja Auchterarder on kylä Stirlingissä eikä jossain päin Saksaa vaikka niin ehkä voisi kuvitella. Skottienglanti on tarttunut onnistuneesti meihin kaikkiin - parhaiten Lukaan joka kavereiden kanssa jutellessaan sujuvasti jättää monet t- ja tt- äänteet paikallistyyliin ääntämättä (Sco'ish ja bu'er vaikkapa). Kaikki ovat oppineet lisäämään s-äänteen you-sanaan kun sitä käytetään tarkoittamaan montaa ihmistä (See youse later!), ja vastaamaan myöntävästi nasevalla aye-myönnöllä jo aiemmin opitun ye:n lisäksi.

Lisäksi olemme oppineet käyttämään sanoja uudella tavalla. Tea ei esimerkiksi tarkoita ainoastaan kuumaa juomaa, vaan myös iltaruokaa. Skotlanti saattaa olla yksi harvoja maita joissa kysymykseen 'What's your favourite tea?' voi saada vastaukseksi 'Pizza!'. Aiemmin meille oli jo käynyt selväksi että pudding on yleisnimi kaikelle jälkiruualle jäätelöstä kiisseeliin, mutta nyt olemme oppineet myös sen että juice tarkoittaa limpparia ja biscuit on käypä sana esim. Twix-patukasta.

Kuinkahan paljon lapsilla onkaan lopulta poisoppimista, ennen kuin kieli vastaa sitä mitä Suomen ala-asteella enkuntunneilla opetellaan? Minut on ainakin opetettu aikanaan esimerkiksi lausumaan h-kirjain aitch, mutta täällä olemme oppineet lisäämää eteen selkeän h-äänteen, eli sanomaan haitch.  

Työharjoittelupäivä lehmiä bongaamassa. Pääsin myös käymään asiakkaiden kanssa kahdessa linnassa - vain Skotlannissa!

Lahjoja ei saisi ottaa vastaan töissä, mutta miten tästä olisi voinut kieltäytyä?

Työkulttuuri

Toimistoympäristössä merkittävin ero Suomeen (tai ainakin entiseen työpaikkaani Suomessa) oli se, miten pomon hyväksyntä täytyy saada pienimpäänkin lippulappuun, päätökseen ja aikataulumuutokseen. Minun oli vaikea tottua siihen, että pitää kysyä lupa, jos haluaa lähteä liukuvan työajan puitteissa puolituntia etukäteen töistä, tai jos haluaa nostaa asiakastyötä varten toimiston kassasta kympin käteistä - ja tämä ei siis koskenut vain minua harjoittelijan roolissa, vaan ihan jokaista työntekijää. Toki varmasti näissä on tiimi-, toimisto- ja työnantajakohtaisia eroja, mutta väitän että täällä pomon ja alaisen välinen valtasuhde ei ole niin tasa-arvoinen kuin Suomessa.

Ja toimistoista puheenolen, täällä rakastetaan pöytäkirjoja (minutes) ja niitä otetaan jokaikisessä palaverissa. Pienimmissäkin kokouksissa noudatetaan tiukkaa ohjelmaa, johon tottuminen myös vaati opettelua - Suomessa vastaavaa pönötystä olen kokenut vain talonyhtiön vuosikokouksissa.

Lisäksi olemme oppineet Kain kanssa paljon paikallisesta työmoraalista. Suomalainen suoraselkäisyys ei enää tunnukaan kliseeltä, kun on nähnyt täällä miten eri aloilla ihmiset tekevät mielellään tasan tarkkaan sen mistä heille maksetaan, ja ihmistä joka tekee mitään sen yli (esim. huolehtii yleisestä siisteydestä työpaikalla) pidetään vähän hölmönä, kun alistuu moiseen.

Sosiaalityöstä ja sen eroista Suomessa ja Skotlannissa sain niin monta ahaa-elämystä, että niistä kirjoitan ihan oman postauksen joku kaunis päivä kun harjoitteluraportit ja tehtävät on palautettu. Sain nimittäin yllättävän kutsun käydä yliopistollani kertomassa aiheesta sosiaalityön undergraduate opiskelijoille lokakuussa - himppusen hirvittää kun en mitään vastaavaa ole ikinä tehnyt, mutta palaan asiaan luennosta selvittyäni.

Kuinka monta hehkulamppuvitsiä voi kertoa sosiaalityöstä? No ainakin nämä kaksi - osuvia molemmat.

Yhteiskunta

Tämän kesän aikana meille on selvinnyt mitä se oikeasti tarkoittaa, kun sanotaan että Britannia on luokkayhteiskunta. Kyllähän Suomessakin puhutaan keskituloisista ja pienituloisista, mutta jokseenkin näillä on tilastotieteeseen kalskahtava merkitys - eivätkä sanat oikeastaan kuvaa ihmisiä vaan taloudellista tilannetta. Täällä on kuitenkin oppinut miten paljon sisältöä, ennakko-oletuksia ja asenteita kätkevät sisälleen esimerkiksi termit middle class, working class, ja posh - jolle ehkä paras arkisuomennos olisi pyrkyri, tai henkilö joka on olevinaan/haluaisi olla paremmassa luokassa kuin mihin on syntynyt tai johon tulojen ja aseman puolesta kuuluisi. Posh on oikeastaan aika loukkaava termi eivätkä monetkaan haluaisi tunnustaa olevansa sellaisia. Tämä on yksi syy miksi olemme mieluusti ottaneet käyttöön paikallismurteen, sillä sitä käyttämällä puhuu "oikealla tavalla väärin" - eli samalla tavalla kuin tavan kansalaiset. Liian oikeaoppinen englanti on nimittäin yksi varmimpia tapoja jolla posh-leiman saa otsaansa.

Luokkajaon huomaa paitsi tarkkailemalla eroja eri asuinalueiden välillä, myös ihmisten ostoskäyttäytymisestä (henkilökohtaisesti välttelen Waitrosea ja jopa Marks & Spencerin ruokapuotia joihin en koe olevani opiskelijabudjetillani ja vapaapäivinä suosimassani farkut ja huppari -tyylissäni tarpeeksi middle class tai edes posh). Myös lasten kouluissa on eroja. Tavallaan on helppo liputtaa koulupukujen puolesta jos niiden ajatuksena on asettaa lapset keskenään tasa-arvoiseen asemaan kun kaikki ovat pukeutuneet samoin. Mutta tosiasia on se, että etenkin yläkouluikäisillä sillä on jo väliä onko koulukengät hankittu halvalla Primarkista, vai laatumerkkiä Debenhamilta - vaikka kyseessä olisi ulkoisesti varsin samannäköiset mustat kävelykengät. Koulupuvun väri, koulun vaakuna ja se kuuluuko asuun solmio ja bleiseri vai pelkkä kaulus- ja collegepaita kertoo myös perheen sosiaalisesta statuksesta - tietyillä kouluilla on yksinkertaisesti parempi maine ja hienompi historia kuin toisilla.

Enpä muista koskaan ottaneeni syksyä vastaan näin kiitollisena kuin tänä vuonna. Nyt nimittäin huomaa että kesä on jo ohi, vaikka olemmekin saaneet nauttia vielä n. +18C lämmöstä näille päiville asti. Luonnon värit ovat alkaneet salakavalasti haalistua, siellä täällä näkyy kellertäviä lehtiä ja aamuisin saattaa herätä sankkaan sumuun.

Harjoittelun jälkeen aion vetää vähän happea. Ja valmistautua viimeiseen koitokoseen näissä opinnoissa - opinnäytteeseen.

Rankka päivä

Koulukaveri tekstasi eilen iltapäivällä minulle kysyen olenko kotona viettämässä lukupäivää (studyday). Vastasin, että en, vaan vietän 'itketään työkavereiden edessä, lähdetään ajoissa kotiin ja myöhästytään silti bussista ja junasta' -päivää. Se kuvaa aika hyvin eilistä perjantaita joka oli aikamoista tunnemylläkkää. En ainoastaan herännyt aamulla yllättäviin, hämmentäviin ja surullisiin Brexit-uutisiin, vaan pääsin heti aamusta myös työharjoittelussa iloitsemaan arabian kielen tulkin kanssa työskentelystä - en ollut edes tajunnut miten olin kaivannut sitä aiemmasta työstäni Suomessa. Hetken aikaa minulla oli olo että jes, tämän homman minä osaan. Ja sitten iltapäivällä taas pääsin näkemään jotain muuta mikä lastensuojelussa on lähes arkipäivää, ja minun olisi pitänyt olla siihen valmistautunut, mutta kyllä se ekaa kertaa omalle kohdalle osuessa kosketti. Onneksi asiakkaiden edessä pystyin ottamaan koolisti - jotain kredittiä siis minullekin, vaikka työkavereilta sainkin myötätuntoisia untuvikko-opiskelijalle suunnattuja katseita jälkikäteen kyyneliä pyyhkiessäni.

Viime viikon ainoa pilkahdus aurinkoa

Illan  vietinkin uutissivustoja lukiessa ja Skotannin suomalaisten Facebook-ryhmän keskusteluja seuratessa. Myönnän että yllätyin Brexit-äänestyksen tuloksesta, mutta syytän siitä EU-myönteistä kuplaa jossa elämme täällä Skotlannissa. Stirlingissä 67.7% kannatti EU:ssa pysymistä, ja samaa mieltä olivat kaikki Skotlannin vaalipiirit. Kollegat työpaikalla vaikuttivat olevan yhtä hämmentyneitä. Siinä missä he harmittelivat punnan kurssin sukellusta, meille UK:n EU-ero sanelee ehtoja sille kuinka helppoa tai vaikeaa (mahdotonta?) meidän olisi tänne jäädä (tai palata) jos niin haluaisimme. 

Mutta tätä enemmän suren maan jakautumista - kyllä-ääniä antoivat selvästi enemmän kasvukeskukset ja yliopistokaupungit, siinä missä erokampanja kukoisti alueilla jotka viime vuosikymmeninä ovat kärsineet teollisuuden alasajosta, työttömyydestä ja sitä seuranneesta taloudellisesta ja sosiaalisesta ahdingosta. Suren erkaantumista EU:n yhteinäisyydestä, ja työväenluokan ahdinkoa etenkin Englannin puolella, eroäänet heijastavat tyytymättömyyttä päättäjiin, huolta tulevaisuudesta ja tarvetta pitää kynsin hampain kiinni niukoista resursseista kun työpaikat ovat lähteneet ja naapurustot kurjistuneet. Ymmärrän, ettei ole helppoa ajatella EU:ta solidaarisuuden tyyssijana kun olo on kuin nurkkaan ahdistetulla ja tyhjästä on mahdoton jakaa toisille - kuten vaikka maahanmuuttoon, mikä oli yksi tämänkin äänestyksen pääteemoista. 

Mutta oli mulla muutakin kuin doom ja gloom asiaa - kuvia viime sunnuntailta. Täällä vietettiin isän päivää, ja me lähdettiin sen kunniaksi tsekkaamaan Kain työpaikkaa Dunfermlinessa ensimmäistä kertaa koko perheen voimin. Matkalla piipahdimme kuitenkin Devilla-metsässä, joka mäntyineen ja suolampineen olikin yllättävän suomalaistyyppinen (miinus hyttyset!). Ihan sopiva juhannusmaisema meille.

Pojat tietää että puusta ja kivestä saa tehtyä kirveen - ainakin Minecraftissä.

Ehkä skottilaisin maisema ikinä - kiviaita, lehmiä, kivihiilivoimala, joki, kaupunki ja kumpuileva horisontti.

Perillä Dunfermlinessa kävimme Pittencrieff puistossa lounalla. Puistosta löytyi kahvilan lisäksi mielenkiintoisia rakennelmia, puhallinsoitin orkesteri, iso leikkipaikka lapsille ja oranssi Pittencrieff House. Harmaa päivä sai arvoisensa kaatosateisen päätöksen, joten iso osa puistosta jäi tutkimatta - hyvä syy tulla tutkailemaan toisen kerran.