Onnea Kanada 150 vuotta?

Kanadan matkasta alkaa olla jo aikaa, mutta en voi olla palaamatta aiheeseen, juhlittiinhan maassa eilen 150 vuotispäivää. Tai ketkä juhlivat, ketkä eivät. Suurin osa opintomatkalla tapaamistamme luennoitsijoista ja ammattilaisista kuuluivat alkuperäisväestöihin. Järjestään jokainen kohtaamamme albertalainen Blackfoot, Cree ja Métis -kansojen edustaja totesi meille, ettei heillä ole mitään syytä juhlia päivää, joka merkitsee heidän kansoilleen puoltatoista vuosisataa kolonialismia ja sortoa. 

Heidän näkökulmansa kuunteleminen kiteyttää hyvin tavan, jolla tämä matka oli meille ainoalaatuinen tilaisuus päästä oppimaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden välisestä monimutkaisesta suhteesta, kyseenalaistamaan meidän eurosentrisen maailmankuvamme ja saamaan ensikäden meille kaikille pääasiassa uudesta aiheesta. Tähän postaukseen olen koonnut pääpointteja, jotka jäivät mieleeni tapaamiemme heimojen vanhimpien (elders) opetuksista.

Kanadassa on yli 400 eri alkuperäiskansaa (First Nations). Eräs meille puhunut luennoitsija kuvaili, miten hänen identiteettinsä on muuttunut 70-luvun lopun lapsuudesta tähän päivään. Ensin hän oli intiaani (indian), sitten native, vähän myöhemmin aboriginal ja nykyään kaikista poliittisesti korrektein termi on indigenous.  Käytännössä aboriginal-sanaa käytetään kattokäsitteenä, jonka alle kuuluvat kolme alaryhmää, First Nations, Métis (kansa joiden alkuperä voidaa jäljittää ensimmäisten eurooppalaisten uudisasukkaiden ja alkuperäiskansalaisten jälkeläisiin) ja inuiitit. Kohtaamamme alkuperäiskansojen jäsenet olivat ylpeitä sukujuuristaan, ja kuvailivat kokevansa olevansa ensisijaisesti omien kansojensa edustajia (esim. Blackfoot tai Cree), ennemmin kuin "kanadalaisia".

Kolonialismi Kanadan alkuperäisväestöjen näkökulmasta kiteytyi meille erään luennoitsijan sanoissa:

It's not about 'evil white man'. It is not about religion or even politics. It is about individuals who misuse power to oppress other people. As human beings we are more alike than we are different.

Vapaasti kääntäen, heidän tarkoituksenaan ei ole yrittää syyllistää uudisasukkaita tai näiden jälkeläisiä, vaan kiinnittää huomiota niihin monenlaisiin tapoihin joilla vallan väärinkäyttö on johtanut alkuperäisasukkaiden maiden ja oikeuksien riistämiseen - ja jonka jäljet näkyvät yhteiskunnassa edelleen suhteettoman suurina työttömyys-, perheväkivalta-, itsemurha- ja päihdeonglematilastoina alkuperäisväestöjen keskuudessa.

Käytännössä kolonisaatio tarkoitti alkuperäisväestöjen sijoittamista reservaatteihin ja laajamittaista yritystä sulauttaa alkuperäisväestö uudisasukkaisiin sijoittamalla lapset sisäoppilaitoksiin, joiden tarkoituksena oli saada 'intiaanius pois intiaaneista'. Toisin sanoen kristinuskon varjolla heitä kiellettiin noudattamasta omia perinteisiä tapojaan ja uskomuksiaan. 1900-luvun alussa monissa kouluissa 30-60% sisäoppilaitosten lapsista kuoli mm. tuberkuloosiin, ja useat heistä haudattiin merkitsemättömiin joukkohautoihin. Aikuisuuden kynnyksellä kouluista takaisin reservaatteihin palatessaan lapset olivat traumatisoituneita paitsi alkuperäisten perhesuhteiden katkeamisesta, myös kouluaikana kokemastaan henkisestä, uskonnollisesta, seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta.

Viimeinen koululaitos suljettiin 1996. Sitä ennen yli sadan vuoden ajan alkuperäisväestöjen lapset olivat altistuneet samankaltaiselle kohtalolle, minkä vuoksi maassa puhutaan koululaitosjärjestlemän aiheutaneesta ylisukupolvisesta traumasta. Historiasta kumpuavat epätasa-arvoiset elämän lähtökohdat näkyvät monella tavalla tämän päivän kanadalaisessa yhteiskunnassa mm. alkuperäiskansoihin kuuluvien suhteettoman suurena osuutena lastensuojelun asiakkuudessa (69% huostaanotetuista lapsista edustaa alkuperäisväestöjä) ja vankiloissa.

Sekä huojentavaa, että hämmentävää minusta oli huomata matkan aikana myös se, etteivät monet kanadalaiset itsekään vaikuta olevan tietoisia oman maansa historiasta - maata voisi sanoa vaivaavan postcolonial amnesia - kollektiivinen haluttomuus tai kyvyttömyys tiedostaa tapoja joilla alkuperäisväestöjä on kohdeltu aikojen saatossa, ja edelleen tänä päivänä. Tämä tuli ilmi mm. muutamissa museoissa ja luonnonsuojelualueilla joilla vierailimme. Alkuperäiskansoihin viitattiin epämääräisesti - jos ollenkaan - mikä meistä tuntui epäreilulta. Kuten eräs luennoitsija meitä muistutti, he eivät koskaan olleet kadoksissa, joten ajatus siitä että valkoiset 'löysivät' Amerikan on yhtä absurdi kuin jos joku sanoisi löytäneensä maastoauton kaupan parkkipaikalta ja ottaisi sen omakseen, ihan vain koska alkuperäinen omistajaa ei nyt sattunut olemaan paikalla ta kykenevä puolustamaan omaisuuttaan. 

Kanadan hallitus on pari vuotta sitten pyytänyt virallisesti anteeksi alkuperäiskansojen kurjaa kohtelua ja koululaitossysteemin aiheuttamia traumoja. Nyt maassa puhutaankin paljon siitä että kansat ovat matkalla kohti tottuutta ja sovittelua (truth and reconciliation). Hallitus satsaa alkuperäiskansojen koulutukseen - mutta työsarkaa on paljon. Kävimme alkuperäiskansojen lapsille (3-7v) suunnatussa oppilaitoksessa, jossa johtajatar kertoi meille vetävänsä säännöllisesti esittelykierroksia kandalaisille opettajille. Uusissa opetussunnitelmissa alkuperäiskansojen kohtalo viimeinkin tunnustetaan ja opettajien oletetaan kertovan oppilaille maan historiasta totuudenmukaisesti. Johtajatar kuitenkin kertoi, että hänen kaksituntisen infopläjäyksensä jälkeen, johon sisältyy historiaa, traumatietoutta ja lasten ja perheiden nykytilanteiden kuvaamista, monet opettajat ovat itkun partaalla. Heillä ei ole ollut tietoa oman maansa historiasta tai nykytilasta, eivätkä he ole varmoja, onko heillä valmiuksia kertoa asioista totuudenmukaisesti omille oppilailleen. 

Vaikka tästä kaikesta minulle jäi paljon ajattelun aihetta ja muistutus siitä että kaikilla tarinoilla on kaksi puolta (kuten Kanadan juhlavuoden juhlinnalla), kaikkein hienoimmat muistot opintomatkalta liittyvät niihin muutamiin rituaaleihin, joihin saimme kunnian osallistua eri heimojen vanhimpien vetäminä. Koimme olevamme todella etuoikeutettuja, sillä edes paikalliset ei-alkuperäisväestöihin kuuluvat eivät yleensä saa mahdollisuutta osallistua vastaaviin tilaisuuksiin. 

Rituaaleja joihin osallistuimme yhdisti niiden korostaminen mahdollisuutena kokea henkilökohtainen hengellinen (spiritual), eikä niinkään uskonnollinen (religious) elämys. Näissä perinteiseissä ja ikivanhoissa rituaaleissa oli monia elementtejä, jotka ovat keskeisiä monissa vanhoissa sekä nykyaikaisissa terapioissa, kuten huomion kiinnittäminen omaan hengitykseen ja itsensä maadoitukseen (grounding). Lisäksi rituaaleissa istuttiin aina ympyrässä, jonka meille selitettiin symboloivan yhteisöllisyyttä, toinen toisemme kunnioittamista ja vastuun ottamista itsestä ja muista.

Tutuimmaksi rituaaliksi meille tuli smudge, jonka saimme tehdä neljä eri kertaa kahden viikon aikana. Käytännössä kyseessä on yksinkertainen keskittymis- ja puhdistautumisharjoitus joka usein suoritetaan ennen muita rituaaleja. Rituaalissa ison simpukan kuoren päällä poltetaan kuivattua salviaa (sage), josta nousee miellyttävän tuoksuinen savukiehkura. Simpukan kuori kiertää ringissä, ja jokainen vuorotellen ikään kuin puhdistaa kätensä savussa ja pyyhkäisee savua päänsä yli ennen kuin antaa kuoren seuraavalle.

Maailman eri kulttuureja tarkastelemalla voi huomata, että vastaavia savurituaaleja on tehty vuosituhansia ympäri maailman (esimerkkinä hindutemppeleiden tai ortodoksikirkkojen suitsukkeet). Moderni tiede on todennut monien yrttien savun olevan antibakteerista. Koska itse mieluiten luen tiedot kirjoista ja luotan tieteelliseen maailmankuvaan, minulle oli hieno oivallus ymmärtää tämän rituaalin kautta, että ihmisillä eri puolilla maailmaa on ollut samankaltaista käytännön tuomaa tietoa, joka - vaikkain suullista perimätietoa - voi olla aivan yhtä validia kuin ns. tutkittu tieto. Suomalaisille vastaavaa perimätietoa voi nähdä esimerkiksi saunakulttuurissa - minä ainakin olen vihtonut saunassa ihan vain koska 'niin on tapana', osaamatta ajatella että tapa liittyy koivunlehdistä vihtoessa irtoavaan eteeriseen öljyyn ja sen hoitavaan vaikutukseen. Kummallista kyllä, minun piti matkustaa Kanadaan skotlantilaisen opiskelijaryhmän kanssa ja istua hikimajassa Mohawk-heimon vanhimman kanssa oppiakseni tämän seikan suomalaisesta kulttuurista.

Hikimaja

Hikimaja (sweat lodge) olikin kokemus ihan omassa luokassaan. Suomalaisena osasin odottaa kyseessä olevan eräänlainen sauna, ja niinhän se olikin. Kyseessä oli puolikaareksi taivutettujen pajunvarsien varaan viritetty kupolimainen vilteillä peitetty teltta, jonka keskellä oli kuoppa. Rituaalin alussa kuoppaan kannettiin avotulella kuumennettuja punaisena hohtavia kiviä, joiden päälle ripoteltiin samanlaisia yrttejä mitä smudgessa käytetään. Kiville heitettiin vettä, ja kivistä irtosi pehmeä ja tuoksuva löyly. Hikimajassa, toisin kuin saunassa, tarkoituksena on peseytymisen sijaan henkinen puhdistautuminen. Sinne mentiin erityiset hikoiluvaatteet päällä (naisilla pitkät mekot, miehillä sortsit), ja sisällä istuttiin vilteillä lattialla naiset toisella ja miehet toisella seinustalla. Rituaali koostui neljästä n. 20 minuutin kierroksesta, joiden aikana majan ovi suljettiin, ja meidän istuessa säkkipimeässä ja kuumassa majassa, rituaalia vetäneet vanhimmat soittivat peurannahkaisia rumpuja ja lauloivat perinteisiä lauluja. Kierrosten välillä majan ovi avattiin, raitis ilma pääsi sisään ja halutessaan voi käydä ottamassa vesihörpyn.

Kokemusta ei voi sanoin kuvailla - se täytyy itse kokea. Itse nautin siitä suunnattomasti - ehkä se oli osittain suomalaisen saunaikävää, tai ehkä olin tietämättäni kaivannut mahdollisuutta istua hiljaa omien ajatusteni kanssa, lämpimässä ja pimeässä, kuunnellen rytmikkäitä rumpuja ja ihokarvat nostattavaa laulua. Ajantaju hävisi tänä aikana aivan täysin - kello tiesi kertoa, että lopulta kun saimme vaihdettua kuivaa päälle ja lähdimme hiukset savulta edelleen tuoksuvina takaisin kaupunkiin aika oli saapumisestamme kulunut yli neljä tuntia. Jos jotain haluan muistissani säilyttää Kanadan matkalta, niin se on juuri tuo hikimajanjälkeinen tunne, kun olo oli kuin pitkän urheilisuorituksen jäljiltä - rentoutunut ja rauhallinen. Samalla olimme vähän surullisia, tietäessämme että tämänkin hienon rituaalin harjoittaminen oli pitkän aikaa Kanadan alkuperäisväestöille kiellettyä.