Bo'ness Railway

Tänään lähdetiin sateesta huolimatta tsekkaamaan Bo'nessissa sijaitseva rautatienähtävyys, josta olin tähän mennessä kuullut vain, että se on kiva kohde ja kannattaa käydä tutustumassa.

Bo'ness (tai pidemmin Borrowstounness - alkuperäinen nimi jota kukaan ei käytä) on pikkuinen kylä Forth-joen suulla eli meren lahdessa (Firth of Forth) matkalla meiltä Edinburghiin päin. Teollisuus pitää Bo'nessia pystyssä, sieltä löytyy Skotlannin ainoa öljynjalostamo ja joukko muita Homer Simpsonin työpaikkaa ulkoisesti muistuttavia voimalaitoksia. Meitä kuitenkin kiinnosti tällä kertaa vain rautatiemuseo, jonka totesimme koostuvan kahdesta osuudesta - ratapihan museosta ja höyryjuna-ajelusta.

Juna puksutteli (ihan oikeasti tällä kertaa) hii-ii-taasti ylös meren rannasta ihanien vihreiden rinteiden ja parin solisevan vesiputouksen ohitse ylös niittyjen keskelle, jossa pikkuiset uudet kevätkaritsat kirmailivat. On helppo uskoa että tällä radanpätkällä on kuvattu monen monta leffaa, joissa vanhoja junia ja asemia vilahtelee, kuten vaikka Colin Firthin ja Nicole Kidmanin Railway Man. Alarinteessä vauhti kiihtyi niin että vähän jo hirvitti kun juna kiisi kapeaa korkeaa siltaa pitkin virran yli ja sitten olimmekin jo pääteasemalla.

 

Noin puolen tunnin puksuttelun jälkeen juna pysähtyi seisokkeelle keskelle maaseutua, ja matkustajat tyhjentyivät laiturille seuraamaan kuinka vanha veturi ensin irrotettiin junan edestä, ja sitten ajettiin vähän matkan päähän ja raiteiden vaihdon ja peruuttamisen jälkeen siirrettiin junan taakse paluumatkaa varten.

Bo'nessiin palattuamme löysimme sattumalta aivan liikuttavan sympaattisen teehuoneen, jossa haukkasimme lounasta. Pojat alunperin kinusivat burgereita, mutta vähän yllättäen söivät lautasensa tyhjäksi kotoisan oloisesti valmistetuista lämpimistä juustoleivistä. Ihana paikka - suosittelen!

Junamuseolla oli junia, vaunuja ja nähtävää ja kokeiltavaa - ja onneksi sisätiloissa, koska välittömästi tässä ylläolevan kuvan näpsäistyäni taivas aukesi kunnolla. Asemahallissa oli postivaunu, tavaravaunuja, monen monta veturia ja niin hieno matkustajavaunu, että saatoin kuvitella Hercule Poirotin siemailemaan iltapäiväteetä pitsireunaisten pöytälamppujen ja kukallisten nojatuolien ääreen.

Hauskinta oli bongailla käytöstä poistuneita kylttejä - Stirling, Glasgow, Inverness - hei, me ollaan käyty tuolla! - ja miettiä miten paljon junaskenekin on ehtinyt muuttua viimeisen sadan vuoden aikana.

Taas yksi kohde vedetty yli Skotlanti-bucketlistaltani.

Joulun odotusta stirlingiläisittäin

Luka kävi tänään koulukaverin luona koulun jälkeen. Kotimatkalla kuuden aikaan Luka viiletti ilman takkia ja omakin talvitakkini tuntui ylimääräiseltä - lämpöä kun oli 11 astetta. Lauantaiksi on luvattu 14. Eli ei kovin talviset tunnelmat täällä. Tässä kuitenkin kuvia marras-joulukuulta.

Todistusaineistoa, että puolen päivän verran Ochileilla oli talvi.

Kaupunkien jouluvalot syttyivät marraskuun puolivälissä, ja sen jälkeen kaikki sesonkiaikaan liittyvä on tuotu rytinällä kauppoihin ja katukuvaan. Joulupukki ja oikeat (!) porot bongattu, ja ostarilta löytyy toki myös joulupukin pajana toimiva piparitalo, joka ei kuitenkaan ole gingerbread - vaan tietysti paikallisen herkun mukaisesti shortbread house.

Lasten koulussa joulu on näkynyt viime viikkoina monella tavalla - on ollut joulukonserttia, joulukuvaelmaa (nativity), joulujuhlaa (party) ja ensi viikolla edessä on vielä joulukirkko. Lapset ovat kantaneet kotiin viisitoista joulukorttia kavereilta, mikä on tullut vähän yllätyksenä, kun Leon ei edes tiedä päiväkotikavereidensa nimiä. Ilahduttaa, että kavereita kuitenkin riittää.

Odotamme kaikki jo innolla alkavaa lomaa, ja pientä matkaa Invernessiin. Miksi sinne? Varasimme hotellin jo syyskuussa, ajatuksenamme viettää joulu poissa kotoa ja kotikuvioista, nähdä matkalla lisää Skotlantia ja käydä jossain missä emme ole ennen käyneet. Toivon, että ajokeli olisi hyvä (koska ei talvirenkaita), mutta samalla toivon salaa myös, että näkisimme lunta ainakin kaupunkia ympäröivien vuorten rinteillä, tulisihan siitä ainakin vähän jouluisempi olo.

Falkirkin high street joululoistossa.

Inverness on Skotlannin pohjoisin iso kaupunki ja Ylämaan hallinnon keskus. Paljon muuta en paikasta vielä tiedäkään, paitsi että sen rannoilta on mahdollista hyvällä tuurilla bongailla meressä polskivia delfiinejä. Jos kokeneempi skotlannin kävijä tätä eksyy lukemaan, vinkkejä otetaan vastaan, mitä muuta mielenkiintoista nähtävää siellä olisi?

Kertaluontoinen räntäsade ikuistettu, eipä kestänyt kauaa se huvi.

Työharjoittelu: mitä jäi käteen

Saatoin nauraa ääneen, kun luokkakaveri postasi ylläolevan kuvan meidän facebookryhmään. Se on hauska, koska se kuvastaa totuutta niin kovin osuvasti.

Kuluneet 15 viikkoa (kuulostaa niin lyhyeltä ajalta) ovat olleet rankimmat tähän mennessä sosiaalityön opinnoissa. Rankimmat Skotlannissa. Rankimmat perhearjen pyörityksessä. Päivästä toiseen jatkuva sade, tuuli, kylmyys ja pimeys ovat iskeneet naamaan kuin märkä rätti autopesulan pyörivät harjat. Arjen aikataulujen, yliopiston vaatimusten, flunssan, mahataudin, väsymyksen, stressin ja riittämättömyydentunteiden keskellä olo on tosiaan ollut kuin linkousohjelman jäljiltä - mehut ovat totaalisen poissa. On ollut pakko opetella armollisuutta itseään kohtaan, priorisoida ja keskittyä olennaiseen. On ollut ihanaa huomata, että kun puolisoista toinen on totaalisen ventti ja 'pakataan laukut ja palataan Suomeen' -pisteessä, toisella on ollut varastossa puhtia motivoida ja kannustaa, muistuttaa niistä hyvistä asioista (joita on paljon) - aina siihen asti, kunnes toisen usko on palannut, ja voidaankin vaihtaa osia.

Suurin kriisi minulle on ollut ymmärtää sosiaalityön realiteetit Skotlannissa. Julkisten menojen leikkaukset ja kiristykset eivät ole enää sanoja uutisissa tai hallituksen julkaisuissa, vaan olen nähnyt mitä ne aiheuttavat kansalaisille ruohonjuuritasolla. Kurkkua kuristaa ymmärtää, miten sidotut sosiaalityöntekijöiden kädet ovat - mutta hyvää tekee tajuta ettei vika ole työntekijöiden arvomaailmassa, vaan päättäjissä (ja heissä ketkä heidät ovat valtaan äänestäneet??) ja syvälle yhteiskuntaan historian saatossa sisäänrakentuneissa asenteissa ja ideologioissa joita ei yhden sukupolven aikana ehditä korjaamaan, vaikka haluttaisiin. Olen etsinyt lohtua lukemalla suomenkielistä kirjallisuutta sosiaalityön haasteista - jostain syystä helpottaa kun muistaa, ettei kaikki ole täydellistä sielläkään.

Sukeltamalla advocacy-työn arkeen ja tutustumalla skotlantilaisen sosiaalityön syövereihin olen oppinut paljon arvostavasta kohtaamisesta, ja miten tärkeää on antaa aikaa luottamuksellisen asiakassuhteen kehittymiselle. Advocacy-työ on mielenkiintoista siinä, että ammattilaisen ja asiakkaan välistä suhdetta kuvataan sanalla kumppanuus (partnership). Toisin kuin sosiaalityöntekijä, joka voi ja jonka kuuluu esittää ammatillinen arvio asiakkaan tilanteesta, advocacy worker on aina asiakkaan asialla, vaikka joskus se voi tarkoittaa sitä, että päätyy ajamaan asiakkaan puolesta asiaa, joka ei oikeastaan olisi hänelle ammatillisesti arvioiden paras vaihtoehto. Etuna tässä kumppanuussuhteessa on valtatasapaino, jota ei voi saavuttaa sosiaalityössä, jossa toinen tekee päätöksiä toisen rahoista, tai palveluista. Tästä erostako johtunee, että sosiaalityöntekijöitä, jotka voimakkaasti puolustavat advocacy-aatetta pidetään ammattikunnan sisällä jopa 'ärsyttävinä' (Lymbery ja Postle, 2015).

Arjen rankkuudesta huolimatta olen nauttinut tästä harjoittelusta. On ollut kiva oppia työkavereilta, ja etenkin puhetaitoni on kehittynyt kohisten. Uskallan jopa vastata jo toimiston puhelimeen, vailla huolta siitä, ettemme ymmärtäisi toisiamme! Olen saanut luotua hyviä asiakassuhteita lyhyessä ajassa, ja tuntuu hyvältä pystyä auttamaan ihmisiä kohti tavoitteitaan, itsenäisempää elämää ja sosiaalista osallisuutta. Olen myös nauttinut bussilla suhaamisesta. £71 kuukausikortilla olen saanut körötellä kolmen kunnan, Stirlingin, Falkirkin ja Clackmannanshiren, alueella mielin määrin. Kuten kartasta näkyy, olen tarttunut moniin tilaisuuksiin ihan vain siitäkin riemusta, että olen päässyt näkemään uusia maisemia ja olen saanut lisätä täplän kartalleni.

Paikat, joissa harjoitteluuni liittyen vierailin.

Paras juttu on ehkä kuitenkin huomata, että vuosi on kulunut. Olen selvinnyt! Me olemme selvinneet perheenä! Edessä on tiukka kevät kurssien suhteen, ja koko kesän vietän seuraavassa ja viimeisessä työharjoittelussa. Vuoden päästä alan kirjoittaa lopputyötä. Ja veikkaan, että tämä seuraavakin vuosi tulee menemään hujauksessa.

The Kelpies

En meinaa uskoa, että nämä kuvat on otettu viime sunnuntaina, marraskuun ekana, jolloin lämpötila kipusi lämpimimmillään kuuteentoista (!!) ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja matalalta niin kirkkaasti, että ihan ärsytti, että olen laittanut aurinkolasini jemmaan josta en niitä lähdön hetkellä löytänyt. Navakka tuuli piti huolen siitä ettei päässyt unohtamaan että on syksy, mutta mahtava päivä pienelle retkelle joka tapauksessa.

Omasta autosta nauttien lähdimme ensimmäistä kertaa huviajelulle oman kaupungin ulkopuolelle, ja kävimme viimein tsekkaamassa nämä valtavat hevosenpäämonumentit Falkirkissä, joita ihailin kaukaa jo heinäkuussa. Nämä heposet kohoavat 30 metriin ja niiden inspiraationa ovat olleet myyttiset muotoaan muuttavat vetehishevoset (Wikipedia), eli skotlantilaisittain kelpiet. Öisin patsaat on valaistu kauttaaltaan ja näkyvät makeasti ohikulkevalle moottoritielle (Googlen kuvahaku sanoilla 'Kelpies by night').

Kesällä vieressä kulkevalla kanaalilla olisi varmasti enemmän elämää, mutta kävelijöitä ja potkulaidoilla viilettäviä tenavia oli vielä nyt marraskuussakin tosi paljon sekä Kelpieillä että niiden lähellä sijaitsevassa Helixin leikkipuistossa.

Viimeiset kolme päivää olemmekin saaneet nauttia sankasta pilviverhosta, sateesta kaikissa erilaisissa nestemäisissä olomudoissaan hienon hienosta tihkusta kaatosateeseen ja jatkuvasta, kaikenkattavasta hernerokkasumusta. Olen suomalaisena tottunut siihen että joskus aurinko voi olla näkymättömissä päiväkausia, mutta vuorokaudesta toiseen jatkuva sumu jossa näkyvyys on noin 20 metriä, on yllättänyt minut ankeudellaan.

Koetan pitää yllä uskoa siihen, ettei tämä sunnuntai ollut syksyn viimeinen aurinkoinen päivä, ja myös siihen, että aurinkolasini tupsahtavat kätköstään ennen kuin se seuraava koittaa.

Päivä kanssani - Stirling edition

Facebookin ulkosuomalaisten bloggaajien ryhmässä on kiertänyt jo jonkin aikaa Päivä kanssani -haaste, johon ovat tarttuneet matkabloggaajat ja ulkosuomalaiset mm. Bilbaossa, San Diegossa, Barcelonassa ja Kööpenhaminassa. Muistin näitä lukiessani Saanan kuva tunnissa -postauksen Brightonista ja ajattelin että kyllähän yksi pieni postaus Stirlingistä mahtuu näiden sekaan.

Tässä kuvia ja tunnelmia tavalliselta keskiviikolta, 30.9.2015.

7:15

Herätyskelloni soi, ja olohuoneen ikkunasta näytti Silent Hilliltä. Kuva itseasiassa maanantaiaamulta, mutta yhtä vaikea oli Lukan koulua erottaa sumusta tänäkin aamuna, vaikka se näkyy meidän ikkunasta ja on vain kiven heiton päässä heti tuon suuren puun takana. Kodissa leijui ihana lämpimän jauhelihakeiton tuoksu ja vielä kuuma kattila löytyi liedeltä jäähtymästä - Kai oli valvonut yön valmistautuen seuraavan yön työvuoroon, ja laittanut loppuviikon ruuat valmiiksi. Väsytti ja tuntui, etten ollut oikeastaan nukkunut yhtään neljän jälkeen kun stressaavat ajatukset työharjoittelun kulusta pyörivät päässä.

8:15

Aamupalaksi mikrokaurapuuroa ja banaania. Evääksi töihin lisää kaurapuuroa ja myslipatukka. Kannan myöskin veden mukana kotoa, koska työpaikan vesiputket eivät kuulemma ole ihan juontikunnossa. Luka syö koulussa ilmaisen lounaan, mutta ottaa välipalaksi mukaan omenaa ja patukan. Herätin Kain juuri ennen kuin lähdin kotoa kohti bussipysäkkiä, ja Kai lähti viemään Lukaa kouluun.

9:15

Istuin bussissa matkalla Falkirkiin. Sumu leijui sitkeänä maassa aina melkein perille asti. Korvanapeista kuuntelin Rammsteinia, se sopi aamun ankeaan olotilaan. Täällä on kuitenkin hankala olla julkisesti pahalla päällä, kun kaikki hymyilevät ja tervehtivät iloisesti, ja hyväntuulisuus tarttuu väistämättä. Omissa murheissa märehtiminen saa aikaan oudon syyllisen olotilan, jota en ole koskaan tuntenut Suomessa, missä useimpien (minunkin) perusilme on tasaisen harmaa. Myös lampaiden bongaus pellolta piristi mieltä, kuten aina.

10:15

Toimistolla. Työkaverien lämpimät how are you't ja tarjottu kuppi kuumaa teetä hälvensivät loputkin tummat pilvet mielestäni ja jaksoin naputella harjoittelutehtävää sellaisella innolla, ettei enempää kuvia työpäivästä kannattanut ottaakaan, koska ne olisivat kaikki samanlaisia. Yhden tehtävän voi nyt suurinpiirtein vetää listalta yli, jes!

16:15

Sain melkein juosta bussille, mutta fiilis oli katossa. Olin juuri ennen työpäivän päättymistä ylittänyt itseni, tarttunut puhelimeen ja soittanut uudelle asiakkaalle. Olin vähän kammonnut koko puhelua - omia asioita hoitaessani puhelimessa on helppo vetää esiin ulkomaalaiskortti ja sönköttää välillä mitä sattuu, mutta nyt puhuin advocacy-järjestön edustajana, eikä silloin voi mennä sormi suuhun. Puhelu meni täysin yli odotusteni, ymmärsin kaiken mitä sanottiin ja neuvottelimme molemmille sopivan ajankohdan tapaamiselle. Suurin huoleni on ollut, että työharjoitteluni on tähän mennessä mennyt vähän liiankin kevyesti, ja olen pelännyt ettei tekemäni työ riitä täyttämään yliopiston tiukkoja kriteereitä. Nyt pääsen kuitenkin tositoimiin tämän asiakkaan kanssa ja pian ensimmäiselle itsenäiselle kotikäynnille. Eiköhän ne kriteeritkin pikkuhiljaa sitä myöten täyty.

17:15

Kotona ja kauhea nälkä. Pääsin maistamaan Kain viimeyön kokkailuja ja kertomaan hänelle onnistuneesta päivästäni. Ehdimme vaihtaa kuulumisia lyhyesti, ennen kuin Kai lähti ajelemaan kohti työpaikkaa ja yövuoroa.

18:15

Valmistauduimme lähtemään Lukan koululle vanhempainvarttiin. 

19:15

Vanhempainvartti vietetty ja lapset iltapalalla. Pieni hetki lueskella blogeja ja päivän uutisotsikoita. Opettaja kertoi, että Luka on edistynyt koulussa huimaa tahtia, hänet on siirretty lukemisessa seuraavaan, eli keskitason taitoryhmään, ja oikeinkirjoituksessa hän on samalla viivalla luokan huippujen kanssa. Matematiikassa Luka pärjää mutta ei loista, minkä osaltaan varmasti selittää matikkasanaston vieraus (olisin voinut itsekin vannoa vielä pari viikkoa sitten että subtract-sanassa on toinenkin s-kirjain...).

20:15

Iltasaduksi Leonille kirjastosta lainattu A braw Scots story for bairns ja Lukalle Harry Potteria suomeksi. Ensimmäinen Potter-kirja onkin ihan lopuillaan ja seuraavana lukulistalla on Charlie and the Chocolate Factory alkuperäiskielellä. Saa nähdä mitä sen tavaamisesta tulee ja kummalla menee enemmän kieli solmuun, Lukalla vai äidillä.

Lopun iltaa nautinkin hiljaisuudesta, omasta seurastani ja Stephen Hawking's Universe -dokkarisarjasta Netflixissä. Mikään ei tuo unta paremmin kuin rauhallisella äänellä selostetut avaruuden pimeydessä kieppuvat galaksit ja tähtikuviot - olen pulassa kun sarja loppuu, mitä sitten minulle iltasaduksi?

Työharjoittelu etenee

Olen ollut työharjoittelussa jo kohta kuukauden. Tässä sekalaisia huomioita ja kuvia lähinnä työmatkan varrelta. Falkirk on vähän vajaan tunnin matkan päässä Stirlingissä, ja bussi huristelee monen pienen suloisen kylän läpi ja halkoo osan matkaa maaseudulla. Mikään ei piristä aamua niin kuin bussin täyttävä lannan tuoksu ja ikkunoiden takana vilistävät lehmät, lampaat ja hevoset (en ole missään muuten ikinä koskaan elämässäni nähnyt niin paljon maatilaneläimiä auton ikkunasta kuin Skotlannissa).  

Tältä näytti bussin ikkunasta yhtenä aamuna kello ysin jälkeen, puolimatkassa työharjoitteluun, kun bussin moottori sanoi pum ja savun haju täytti matkustamon. Saimme onneksi odotella bussissa kunnes seuraava linjuri nappasi meidät kyytiin, enkä edes myöhästynyt.

Tässä kuvassa oikealla ylhäällä on mm. Stirlingin linna, mutta siitä ei sumulta näe varjoakaan.

Ihan toisena aamuna pääsin kokemaan ensimmäistä kertaa oikean elokuvista tutun aamuisen hernerokkasumun, niin tiheän, että sen tunsi ihan pisaroina kasvoilla. Ihme kyllä, sumu hälveni puolessa tunnissa ja loppupäivän paistoi aurinko melkein pilvettömältä taivaalta aina iltaan asti.

Yhtenä iltapäivänä Ochileille oli käynyt sama kuin satumaailma Fantasialle Never Ending Story -tarinassa, tai näytti ainakin kovasti siltä, että Nothing oli ne nielaissut. 

Vielä sääilmiöitä, tässä skotlantilainen syyspäivä: paistaa ja sataa, ja käytössä ovat sekä sateenvarjo, että aurinkolasit. Syksyn värit ovat myös hiipineet kaupunkiin. Parhaimman väriset vaahterat tähän mennessä olen bongannut Tescon parkkipaikalta ja keskustan parkkitalon pihalta, jonka ohi bussi huristaa joka aamu (ei kovin kuvauksellisia kohteita).

Tässä on meidän toimiston keittiön teetaivas - kaikki kaikkien käytössä, firman piikkiin. Makuina perinteisten mustan teen (tuo suuri sininen laatikko taustalla) ja vihreän teen lisäksi vaikkapa mansikka-mango, granaattiomena, ananas-greippi, kamomilla-hunaja, inkivääri ja mitä näitä nyt on.

Ei-natiivi kielitaitoni on käynyt ilmi työharjoittelussa useaan otteeseen. Tutustumiskäynnillä mielenterveystoimistoon istuin odotushuoneessa vartomassa työntekijää, joka ottaisi minut vastaan ja esittelisi paikkoja. Ovenrakoon tuli nainen, joka mumisi s-kirjaimella alkavan sanan. Sen sijaan että olisin reippaasti pyytänyt häntä toistamaan, halusin ymmärtää, että hän kysyi olenko student. Vastasin myöntävästi, ja nainen johdatti minut käytäviä pitkin, niin monesta ovesta läpi että menin laskuista sekaisin ja portaita yläkertaan pieneen vastaanottohuoneeseen. Nainen esitteli itsensä, ja vastasin omalla nimelläni, kuten tapoihin kuuluu. Nainen katsoi kummissaan minua ja sitten papereitaan. "No, your name is Sarah", hän vastasi. Pudistin päätäni ja toistin nimeni selittäen, että olen opiskelija tutustumiskäynnillä. Työntekijä teki rehellisen face palmin ja totesi itsekseen "I brought up the wrong person!" Pyytelin kamalasti anteeksi väärinymmärrystä, ja nainen saattoi minut kaikkien ovien ja käytävien läpi takaisin odotusaulaan, josta oikea ihminen tulikin minut pian noutamaan.

Toisella tutustumiskäynnillä sosiaalitoimistoon kerroin keissistä jonka parissa työskentelin - nuoresta miehestä jolla on vasta diagnosoitu autismin kirjon oireyhtymä ja joka on jättänyt yläasteen kesken pari vuotta takaperin. Työntekijä tuijotti minua suurin piirtein suu auki 'A 70-year-old who's just been diagnosed with an ASD as is still in high school?!' Niin, kyllä seventeen voi minun suustani kuullostaa seventyltä.

Opin myöskin koko ajan uusia skottilaisia ilmauksia. Viimeisimpänä the noo [thö nyy], mikä tarkoittaa 'juuri nyt', ja jota käytetään vaikkapa vastauksena kysymykseen 'milloin olet lähdössä?' (I'm goin' the noo) tai lauseessa 'minulla on se nyt mukana' (I've go' it with me the noo). 

Tämä ihana pieni paikka on Larbertissa. Taimpana junasilta, sitten pieni yksikaistainen kävely/autosilta ja silta, jolla seisoin kuvaa ottamassa, on iso kaksikaistainen autosilta + kävelytie. Harmi etten muistanut ottaa kunnon kameraa kotoa mukaan, vaan joudun tyytymään huonosti valottuneisiin kännykkänäpsyihin.

Toinen paikallinen ilmaus tuli esille kun kuuntelin keskustelua asiakkaan ja työntekijän välillä. Puheenaiheena oli doctor's line, joka oli running out, eli loppumassa. Keskustelussa mainittiin apteekki, puhelinsoitto, ja kirjeen saaminen. Mitä luulet, mitä asiakas oli yrittänyt tehdä?

a) uusia reseptiä

b) uusia sairaslomaa

c) saada lisää lääkkeitä

Vastaus: b) uusia sairaslomaa. Line ei tässä yhteydessä tarkoita puhelinlinjaa, eikä sillä ole tuon taivaallista tekemistä lääkkeiden eikä reseptien kanssa, vaan se tarkoittaa sitä riviä tekstiä, jonka lääkäri raapustaa paperille todeten henkilön työkyvyttömyyden. Ajatella, että jouduin käyttämään ulkomaalaiskorttini ja pyytämään selitystä työkavereilta, sanakirja oli ihan hukassa tämän kanssa.