Paluumuuttoblues

Lupasin jakaa kuvia Suomesta, tässä tulee.

Muita kuvia kamerassa ei oikein olekaan, arki on taas nielaissut kaiken ajan ja voimat tehdä muuta kuin nousta aamulla ja selviytyä päivästä.

Työharjoittelua on jäljellä kolme viikkoa enää - kaikki kolme observaatiota on hyväksytysti takana (huh!), ja nyt keskityn viettämään aikaani jo 70 sivuiseksi venyneen ja vielä keskeneräisen loppuraporttini kanssa. Ja pohdiskelen, että kunhan tästä harjoittelusta selviän, en ihan hetkeen kaipaa junamatkustusta ainakaan työmatkaruuhkassa.

Jännää on kuitenkin se, että niinä harvoina hetkinä kun saan ajatukset irti opiskelusta, päässä pyörii toinen yhtä massiivinen (massiivisempi?) asia - meidän heinäkuussa 2017 häämöttävä muutto takaisin Suomeen.

Opiskelemaanhan me tänne vain lähdimmekin - selviämään pienellä budjetilla, pienessä asunnossa, suorittamaan tutkinnon ja sitten kipin kapin kotiin Lappeenrantaan. Emme ikinä ajatelleet vakavasti, että jäisimme tänne pysyvästi tai edes pidemmäksi aikaa kuin 2,5 vuodeksi. Mutta nyt olemme saaneet kaikki huomata, että kotiin palaaminen saattaa jopa olla hankalampi juttu kuin tänne lähteminen - pääkopassa siis, ei niinkään ne käytännön järjestelyt.

Tunteet heittelee vuoristorataa päivästä toiseen - yhtenä hetkenä suunnittelemme miten maalaamme uudelleen seiniä vanhassa kodissa kun pääsemme Lappeenrantaan, ja seuraavana muistelemme pakkassäätä ja loskakelejä sellaisella inholla että sateinen Skotlanti tuntuu paratiisilta. No ehkä vähän kärjistän, mutta uskon että nämä fiilikset ovat tuttuja useimmille paluumuuttajille. Suomen loma ei helpottanut oloa kyllä yhtään - oi miksei suomalaisilla juna-asemalla voi olla ilmaista wi-fiä - ja miksi matalat tiilitalot näyttävät niin tylsiltä skotlantilaisiin kivitaloihin verrattuna? Ja miksei Skotlannissa saa loimulohta ja jälkiuunileipää lähikaupasta - ja miksei täällä voisi olla järviä joissa voi uida?

Myrskyisä vuosi edessä - toivottavasti siihen mahtuu silti vielä tyventäkin, ja paljon mäkisiä vihreitä skottimaisemia.