Työharjoittelu: mitä jäi käteen

Saatoin nauraa ääneen, kun luokkakaveri postasi ylläolevan kuvan meidän facebookryhmään. Se on hauska, koska se kuvastaa totuutta niin kovin osuvasti.

Kuluneet 15 viikkoa (kuulostaa niin lyhyeltä ajalta) ovat olleet rankimmat tähän mennessä sosiaalityön opinnoissa. Rankimmat Skotlannissa. Rankimmat perhearjen pyörityksessä. Päivästä toiseen jatkuva sade, tuuli, kylmyys ja pimeys ovat iskeneet naamaan kuin märkä rätti autopesulan pyörivät harjat. Arjen aikataulujen, yliopiston vaatimusten, flunssan, mahataudin, väsymyksen, stressin ja riittämättömyydentunteiden keskellä olo on tosiaan ollut kuin linkousohjelman jäljiltä - mehut ovat totaalisen poissa. On ollut pakko opetella armollisuutta itseään kohtaan, priorisoida ja keskittyä olennaiseen. On ollut ihanaa huomata, että kun puolisoista toinen on totaalisen ventti ja 'pakataan laukut ja palataan Suomeen' -pisteessä, toisella on ollut varastossa puhtia motivoida ja kannustaa, muistuttaa niistä hyvistä asioista (joita on paljon) - aina siihen asti, kunnes toisen usko on palannut, ja voidaankin vaihtaa osia.

Suurin kriisi minulle on ollut ymmärtää sosiaalityön realiteetit Skotlannissa. Julkisten menojen leikkaukset ja kiristykset eivät ole enää sanoja uutisissa tai hallituksen julkaisuissa, vaan olen nähnyt mitä ne aiheuttavat kansalaisille ruohonjuuritasolla. Kurkkua kuristaa ymmärtää, miten sidotut sosiaalityöntekijöiden kädet ovat - mutta hyvää tekee tajuta ettei vika ole työntekijöiden arvomaailmassa, vaan päättäjissä (ja heissä ketkä heidät ovat valtaan äänestäneet??) ja syvälle yhteiskuntaan historian saatossa sisäänrakentuneissa asenteissa ja ideologioissa joita ei yhden sukupolven aikana ehditä korjaamaan, vaikka haluttaisiin. Olen etsinyt lohtua lukemalla suomenkielistä kirjallisuutta sosiaalityön haasteista - jostain syystä helpottaa kun muistaa, ettei kaikki ole täydellistä sielläkään.

Sukeltamalla advocacy-työn arkeen ja tutustumalla skotlantilaisen sosiaalityön syövereihin olen oppinut paljon arvostavasta kohtaamisesta, ja miten tärkeää on antaa aikaa luottamuksellisen asiakassuhteen kehittymiselle. Advocacy-työ on mielenkiintoista siinä, että ammattilaisen ja asiakkaan välistä suhdetta kuvataan sanalla kumppanuus (partnership). Toisin kuin sosiaalityöntekijä, joka voi ja jonka kuuluu esittää ammatillinen arvio asiakkaan tilanteesta, advocacy worker on aina asiakkaan asialla, vaikka joskus se voi tarkoittaa sitä, että päätyy ajamaan asiakkaan puolesta asiaa, joka ei oikeastaan olisi hänelle ammatillisesti arvioiden paras vaihtoehto. Etuna tässä kumppanuussuhteessa on valtatasapaino, jota ei voi saavuttaa sosiaalityössä, jossa toinen tekee päätöksiä toisen rahoista, tai palveluista. Tästä erostako johtunee, että sosiaalityöntekijöitä, jotka voimakkaasti puolustavat advocacy-aatetta pidetään ammattikunnan sisällä jopa 'ärsyttävinä' (Lymbery ja Postle, 2015).

Arjen rankkuudesta huolimatta olen nauttinut tästä harjoittelusta. On ollut kiva oppia työkavereilta, ja etenkin puhetaitoni on kehittynyt kohisten. Uskallan jopa vastata jo toimiston puhelimeen, vailla huolta siitä, ettemme ymmärtäisi toisiamme! Olen saanut luotua hyviä asiakassuhteita lyhyessä ajassa, ja tuntuu hyvältä pystyä auttamaan ihmisiä kohti tavoitteitaan, itsenäisempää elämää ja sosiaalista osallisuutta. Olen myös nauttinut bussilla suhaamisesta. £71 kuukausikortilla olen saanut körötellä kolmen kunnan, Stirlingin, Falkirkin ja Clackmannanshiren, alueella mielin määrin. Kuten kartasta näkyy, olen tarttunut moniin tilaisuuksiin ihan vain siitäkin riemusta, että olen päässyt näkemään uusia maisemia ja olen saanut lisätä täplän kartalleni.

Paikat, joissa harjoitteluuni liittyen vierailin.

Paras juttu on ehkä kuitenkin huomata, että vuosi on kulunut. Olen selvinnyt! Me olemme selvinneet perheenä! Edessä on tiukka kevät kurssien suhteen, ja koko kesän vietän seuraavassa ja viimeisessä työharjoittelussa. Vuoden päästä alan kirjoittaa lopputyötä. Ja veikkaan, että tämä seuraavakin vuosi tulee menemään hujauksessa.