Charityajatuksia

Ajattelin jakaa muutaman huomioni ja ajatuksen vapaaehtois- ja hyväntekeväisyystyöstä Skotlannissa. Aika pian sosiaalityön opintojeni alun jälkeen ymmärsin, että nämä muodostavat täällä ihan oman sektorinsa palveluntuotannossa julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin rinnalle. Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta tuutoropettajani kanssa, kun olemme vertailleet suomalaista ja skotlantilaista mallia ja ajatustapaa, miten hyväntekeväisyyteen suhtaudutaan.

Ennen tänne muuttoani hyväntekeväisyydestä tuli minulle mieleen UFFin keltaiset laatikot, Nälkäpäivä-keräys, Elämä lapselle -konsertti ja kävelykaduilla nimiä keräävät Greenpeacen feissarit. Hyvin vähän osasin ajatella keitä sillä kerätyllä avulla oikeasti autetaan, ja jokseenkin oli hankala löytää yhtymäkohtia omasta arjesta ja hyväntekeväisyydestä. Vapaaehtoistyötä taas näin lähinnä telkkarissa, muistan katsoneeni juttuja Helsingistä yksinäisten vanhuksien luona käyvistä, tai Punaisen Ristin kautta Haitille tai Nigeriaan lähtevistä vapaaehtoisista. Jos olisin työ- ja perhe-elämän ohella halunnut tehdä vapaaehtoistyötä, en olisi oikeastaan tiennyt edes minkä tahon puoleen kääntyä. Varmasti tätä Suomessakin tehdään, mutta ainakin entisessä kotikaupungissani varsin matalalla profiililla. 

Ennen Skotlantiin muuttoa olin kuullut, ettei täällä ole kirppareita. Ja olen huomannut tämän todeksi. Mutta minulle unohdettiin kertoa, että kiskurihintaisten, sotkuisten ja hämyisten itsepalvelukirpparien sijaan täällä on pääkaduilla vierivieressä siistejä, hyvin pidettyjä ja ilmeisen elinvoimaisia charityshoppeja. Tähän postaukseen olen kuvannut osan Stirlingin pienen ydinkeskustan charityshopvalikoimasta. Minua viehättää ajatus siitä, että vaikka en saisikaan pennosia taskun pohjalle vanhoista rytkyistäni kirpparilla, voin sen sijaan valita itse haluanko tukea syöpätutkimusta, lapsia joilla on elämää lyhentävä sairaus, ikääntyneitä tai sydän- ja verisuonitautia sairastavia ja kiikuttaa joko kamppeeni sen mukaiseen shoppiin, tai vaihtoehtoisesti suunnatta ostosreissullani tiettyyn liikkeeseen.

Tästä keskustelimme myös tuutoropettajani kanssa. Kerroin, miten minua pohjoismaalaisena on alkanut alkuihmetyksen jälkeen ilahduttaa se, miten näkyvästi hyväntekeväisyys näkyy ihmisten arjessa ja katukuvassa. Keväällä nenäpäivää mietettiin todella näkyvästi (mm. Tesco vaihtoi osan tuotteidensa pakkauksen ulkonäköä) ja huhtikuussa keltaiset Marie Curie narsissipinssit koristivat joka toisen vastaantulijan rintapieltä. Aluksi minua ärsyttivät kolikkopurkkien ravistelijat kauppojen ja ostareiden auloissa, mutta nyt ne mielestäni jo kuuluvat kalustoon - ärsytyksen sijasta tunnen enemmän myötätuntoa vapaaehtoisten työpanoksesta, kun tekevät edustamaansa asiaa näkyväksi.

Lisäksi paikallisten ruokamarkettien tuulikaappien seinillä on kertomuksia ja tietoja paikallisista eri sairauksiin menehtyneistä nuorista, joiden nimissä perustettuihin rahastoihin nämä kaupat ovat sitoutuneet luovuttamaan osan tuotostaan. Sainsburysin aulassa on kori, johon voi ohimennessään jättää elintarvikkeita luovutettavaksi paikalliseen ruokapankkiin. Hyväntekeväisyys on todellakin arkipäiväistä, ja tuntuu siltä että kukin voi osallistua oman mielenkiintonsa ja mahdollisuuksiensa mukaan ja siellä missä haluavat, ilman että siitä tehdään sen kummempaa numeroa. Keräilijätkin hymyilevät ihan yhtä ystävällisesti, olit sitten antanut keräykseen lantin tai et.

Tätä ääneen ihastellessani tuutoropettaja totesi, että paikallisten keskuudessa asia jakaa mielipiteitä. Henkilökohtaisesti hän ei omien sanojensa mukaan ikinä osallistu vapaaehtoisiin keräyksiin, koska hänen mielestään valtion pitäisi taata verovaroin kansalaisille hyvinvointipalvelut. Niin kauan kun kansa auliisti raottaa kukkaroitaan, valtio voi pestä kätensä ja todeta ettei oikeastaan kuulu sille, kuka huolehtii heikoimmassa asemassa olevista. Rahankeräyksen lisäksi täällä nimittäin vapaaehtoistyöllä pyöritetään monia sosiaalipalveluita, eli charityshopit ovat vain jäävuoren huippu. 

Suomalaisen sosiaaliturvan suojassa kasvaneena, en osannut ajatellakaan asiaa tuosta näkökulmasta. Totta kuitenkin on, että täällä jatkuvasti köyhimpien etuuksia ja palveluita leikataan, eikä hyvinvointiyhteiskunnasta ole puhuttu seitsemänkymmentä luvun jälkeen. Tästä huolimatta minun oli hieman puolustettava aktiiviselta ja solidaariselta vaikuttavaa kansaa. Täällä yhdistykset ovat jalkautuneet ja tuovat itseään ja edustamaansa ryhmää esille. Kansalainen joka kulkee täällä silmät auki on tietoisempi syövästä, vammaisuudesta ja köyhyydestä vaikka ne eivät häntä henkilökohtaisesti koskettaisikaan kuin suomalainen, joka voi tuudittautua siihen, että yhteiskunta hoitaa heikoimmassa olevia, joten miksi itse vaivautuisi näkemään vaivaa. Täällä tulee olo, että niilläkin ihmisillä, jotka tarvitsevat lahjoituksia ja yhdistysten tukea, on ihmisarvo ja heidän asiaansa kannattaa ajaa ja pitää esillä.

Olen samaa mieltä opettajan kanssa siinä, että valtion vastuulla on tuottaa palveluita verovaroin. Voiko kuitenkin olla niin, että korkea veroaste ja laajat julkiset palvelut saattavat vieraannuttaa kansalaisen sellaisten ihmisten arjesta, joita ei itse jokapäiväisessä elämässään kohtaa? Yksittäisen kansalaisen on vaikea tietää, mihin hänen veroeuronsa on käytetty. Tuntuu, että helposti napistaan siitä, mihin niitä ei nyt ainakaan haluaisi käytettävän. Mutta osataanko tuntea tyytyväisyyttä siitä, miten paljon hyvää sillä saadaan aikaan? Tässä charity vie voiton. Vaikka lahjoittaisit vain punnan - tiedät mihin se menee.