Maaliskuun menneet

Viimeiset puoli kuukautta olen viettänyt hautautuneena koulutehtäviin - enkä rehellisesti sanottuna ole ehtinyt suomaan ajatustakaan blogille, tai ottamaan edes kameraa kunnolla laukusta. Tässä pikakatsaus maaliskuuhun ja huhtikuun alkuun jonka aikana...

• Sain huippupisteet kriminaalityön esseestä. Olin niin ylpeä, että melkein printtasin opettajan palautteen olkkarin seinälle. Melkein.
• Kävin lasten kanssa katsomassa Zootropoliksen - vähänkö mahtava! Paras Disney-leffakokemus sitten Leijonakuninkaan ja se on paljon sanottu se. Ehkä himppusen syvällinen lapsille, mutta minuun ja sisäiseen maailmanparantajaani se kolahti. 

• Vastapäiselle tontille, sille tyhjälle jonka ympärillä oli vanhat aidat, on alettu rakentaa kahta uutta pienkerrostaloa. Viime viikot olemmekin nauttineet jumps-jumps-jumpsuttavasta paalutuskoneesta ja ihailleet ikkunoista jos jonkinlaista kaivinkonetta ja kauhakuormaajaa. Ja ne aidat ovat edelleen paikoillaan kuten vähän veikkailinkin - sivusta on purettu vain n. 6 metrin pätkä aukkoa varten, josta työmaaliikenne mahtuu nippa nappa kulkemaan.

• Kuten kuvista näkee, puistoilukausi on avattu ja lapset pääsee viimein temuamaan ulos kunnolla. 
• Olemme suunnitelleet pientä yön yli reissua huhtikuulle Stonehaveniin, josta olen kuullut pelkkää hyvää. Muutama viikko vielä odottelua!
• Pääsin läpi suullisesta tentistä, jossa 20 minuutin valmistautumisen perusteella piti osata soveltaa mielenterveystyön teoriaa, lakia ja käytäntöä asiakaskeissiin ja vastailla kysymyksiin noin puolen tunnin ajan. 

• Luka kävi 'tubettamassa' eli laskemassa mäkeä ilmatäytteisellä rinkulalla (onko tälle aktiviteetille suomenkielistä nimeä?) koulukavereitten kanssa. Oli kuulemma hauskaa ja siltä se näytti.
• Lasten koulussa pidettiin taidenäyttely ja pääsimme ihailemaan hämmästyttäviä taidonnäytteitä. Tänä keväänä Lukalla onkin ollut koulussa erilaisia projekteja jotka ovat korvanneet tavalliset luku- ja matikkaläksyt suurilta osin. Egypti-projektiin kuului mm. Sfinksin rakentamista legoista ja omakuvafaaraon piirtämistä, ja koulun täyttäessä 90 vuotta projektina oli piirtää kuva koulusta.
• Minä taas vietin viikon kirjastossa naputtamassa lastensuojelun esseetä, ja aloitin lopputyön (dissertation) suunnitellua toden teolla. Yhtäkkiä takaumat opinnäytetyöprojektista vyöryivät ylitseni... työmäärä innostuttaa ja kauhistuttaa yhtälailla.

Luennot yliopistolta on tältä keväältä lusittu, kuukauden päästä lähden toiseen ja viimeiseen, koko kesän yli aina syyskuun loppuun kestävään työharjoitteluun. Paikka on vielä arvoitus, ja loma jää tänä vuonna vain haaveeksi lyhyttä Suomen pyrähdystä lukuunottamatta. Jotain pientä kivaa kesän ajalle on kuitenkin keksittävä ja tartuttava tilaisuuksiin nauttia Skotlannin luonnosta sen mitä arjen puitteet antavat myöden.

Dunblanen lumikellot

Lumikellot (snowdrops) symboloivat Skotlannissa muutakin kuin kevättä. Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 20 vuotta Dunblanen kouluampumisesta - yhdestä Iso-Britannian historian vakavimmista ampumistapauksista. Tapausta on muisteltu viime viikkoina paikallislehdissä, uutisissa ja televisiossa.  Vuonna 1996 olin seitsemän ja tapauksesta autuaan tietämätön. Itse asiassa en ollut koskaan kuullutkaan siitä, ennen kuin muutin Skotlantiin. Nyt se kuitenkin koskettaa, eikä vähiten siksi että Dunblanen ala-aste, jonka liikuntasalissa 16 viisi-kuusivuotiasta ekaluokkalaista ja heidän opettajansa saivat surmansa, sijaitsee meiltä alle kymmenen kilometrin päässä, ja ampuja, Thomas Hamilton, asui Stirlingissä. 

Kun Luka aloitti reilu vuosi sitten oman koulu-uransa skotlantilaisella ala-asteella, huomasimme muutamia käytäntöjä, jotka tuntuivat vierailta. Koulun pihalla ei esimerkiski voi olla huomaamatta kylttejä, jotka ilmoittavat jatkuvasta videovalvonnasta (CCTV). Lisäksi, vastaanottotilaan johtavaa pääovea lukuun ottamatta, koulun kaikki ulko-ovet ovat aina lukitut. Aamulla vanhemmat odottavat pihalla lasten kanssa, että kellot soivat. Lapset järjestäytyvät luokittain jonoihin ja opettajat noutavat luokkansa ulko-ovelta. Jos lapsi on myöhässä, tai jos vanhempi tuo kesken päivän unohtuneen lounaslaukun, tai jos lapsi lähtee kesken päivän vaikka hammaslääkäriin, kaikki kulku käy vastaanoton kautta, eikä lukitusta ovesta pääse sitä pidemmälle kouluun ilman ilmoittautumista. Vanhemmat pääsevätkin näkemään lapsensa koulun sisäpuolelta vain vanhempainilloissa, tai kun pidetään assembly, pieni tilaisuus jossa lapset esittelevät oppimisensa tuloksia. 

Turvallisuuteen panostaminen tuntui liioittelulta, ennen kuin tutustuin Dunblaneen ja ymmärsin miten paikallishistoria on muokannut nykykäytäntöjä. Hamilton oli aseistautunut iskussa neljällä laillisella käsiaseella, ja hänellä oli mukanaan panoksia tarpeeksi ampuakseen jokaisen koulun 700 oppilaasta. Tämä isku tapahtui ennen Columbinea ja muita sitä seuranneita, joten koulun ja viranomaisten valmius ennaltaehkäistä ja reagoida tällaiseen yllättävään ja hirviömäiseen tekoon oli oikeastaan olematon. BBC:n dokumentissa iskussa kuolleen Sophien isä Mick North kommentoi, että on oikeastaan ihme, että yksikään liikuntasalissa olleen luokan kahdestakymmenestä kahdeksasta oppilaista selvisi hengissä.  

Mutta virheistä opittiin. Iskujen jälkeen uhrien vanhemmat ja huolestuneet kansalaiset kyseenalaistivat ja haastoivat maan aselait. Maaliskuussa kukkivien lumikellojen mukaan nimettyyn kansalaisadressiin kerättiin 750 000 nimeä, ja vuotta myöhemmin parlamentti sääti lain, jolla käsiaseet kiellettiin Iso-Britanniassa. Ei sillä saada takaisin menetettyjä lapsia, mutta tähän mennessä Dunblane on jäänyt maan viimeiseksi kouluampumiseksi.

Kolikon molemmat puolet

Kukkivat puut ja ihana kevät - ja tällaisia kuvia on ihana ottaa ja laittaa blogiin. Jo jonkin aikaa olen kuitenkin pohtinut, voisinko yhden postauksen verran jakaa myös niitä juttuja, joita yleensä visusti rajataan kivoista valokuvista pois. Kuten vaikka alapuolella, meidän rappukäytävän kulmaus ulko-oven vieressä.

Olemme asuneet tässä kämpässä nyt reilun vuoden. Meillä meni ehkä pari kuukautta huomata, ettei täällä muuten siivota rappukäytäviä - kun ei ole talonyhtiötä, ei ole ketään joka maksaisi siivouksesta, eikä kukaan asukkaista katso asiakseen uhrata omaa aikaansa tai imuriaan yhteiseksi hyväksi. Nyt vuoden päivät ihmeteltyämme kokolattiamatolle kasaantuvaa kuraa, koiran karvaa, hiekkaa, etanoita ja lehtiä, muistelemme kaiholla kiiltäviä ja vahattuja Lappeenrannan kodin käytäviä ja lasiovea, jonka ikkunat pestiin ainakin kerran viikossa. Enkä halua yhtään enempää tutkia tai ajatella ketkä noita seittejä väsäävät kaikkiin nurkkiin - "älkää koskeko mihinkään" on tuttu mantra jota hoen lapsille kun käytävässä liikumme.

Eikä tarvitse sen kummemmin miettiä miksei täällä lapset leiki talojen pihoillakaan. 

Okei, vedetään henkeä. Kukkia.

Seuraava paikka joka samanaikaisesti meitä kiehtoo ja ihmetyttää, on tontti asuintaloamme vastapäätä. Siitä on selvästi purettu jotain. Mutta täällä tyyliin tuntuu kuuluvan, että se mitä ei ole ihan pakko purkaa, jätetään paikoilleen. Kuten vaikka tämä tiilinen ympärysmuuri ja portit. Monesti näkeekin taloja, joissa kiviaidat ovat selvästi aivan eri vuosikertaa kuin talo itsessään - voisin melkein veikata, että kun tämäkin tontti joskus otetaan taas uuteen käyttöön, ainakin osa näistä aidoista saa jäädä paikoilleen. Tavallaan ihan kiva, verratuna suomalaiseen "kaikki vanha pois ja uutta tilalle" -tyyliin.

Nämäkin kaksi alla olevaa kuvaa ovat meidän naapurustosta. Olisikohan nämä vihreät ikivanhoilla ruosteisilla munalukoilla suljetut kopit vanhoja autotalleja? Juuri koskaan täällä ei kukaan käy, kesällä sammaleisesta maasta kasvaa pitkää heinää. Ihan vähän kiinnostaisi päästä kurkkaamaan sisälle tai kuulla, milloin ja mitä tarkotusta varten nämä on rakennettu - ja ovatko ne vielä käytössä.

Yleensä keskiviikon "binipäivä" eli aamu, jolloin kierrätys- ja roskalaatikot raijataan kadunlaitaan tyhjennystä odottamaan toimii täällä yllättävän kivasti. Paitsi tässä yhdessä kerrostalossa, jossa on ollut binipäivä ainakin tämän viimeisen vuoden verran - laatikot on täytetty väärin, saateella ne täyttyvät vedellä ja kovalla tuulella pyörivät pitkin katuja singoten sisältönsä pitkin maita ja mantuja. Kesällä haju on vähintäänkin mielenkiintoinen. Edes binimiehet eivät tohdi näihin koskea - mutta... ketkäs sitten? Vastausta odotellessa.

Lumikelloja.

Itseasiassa, ihan vasta tänne muuttaneina vähän nyrpistelimme nenää kun näimme roskia pitkin poikin kadunvarsien pensaikkoja ajatellen ihmisten olevan piittaamattomia. Ja sitten tuli se ensimmäinen talvimyrsky ja katsoimme ihmeissämme kun roskalaatikko viiletti ikkunan ohitse katua pitkin sellaista kyytiä, ettei meitä enää yhtään ihmetyttänyt mistä roskat olivat ilmestyneet. Ja tänä keväänä ymmärsimme myös sen, mistä muovin riekaleet ovat joutuneet joen varren puiden oksille - talvitulvistapa tietenkin.

Broom-pensaat kukassa.

Ja tämä. Kuva on epäselvä, mutta niin on todellisuuskin. Neljän rivitalon välillä on tyhjää asvaltoitua tonttia hyvän kokoisen parkkipaikan verran. Mutta reilun vuoden verran paikka on ollut aidattuna näillä korkeilla metalliaidoilla, joita skotit vaikuttavat rakastavan ja virittelevän milloin mihinkin. Tämä giffi tiivistää aika hyvin meidän ajatukset tästä, kuten aika monesta muustakin tässä postauksessa mainitusta seikasta:

Arjen siipaleita

Tänään jaksoin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon siirtää kuvia koneelle. Essee ja arki ovat vieneet taas voimat - mutta tuntuu tylsältä nillittää niistä, koska enhän koskaan olettanutkaan että kokopäiväopiskelu, vanhemmuus ja puolison yötyö olisi helppo yhdistelmä. Joten tällä kertaa sekalaisia kuvia sekalaisista hetkistä.

Ystävänpäivän aamuna paistoi ihanasti aurinko.

Isoveikkaa jalkapallotreeneistä odottamassa.

Lintueläin leikki piilosta yliopiston tekolammikon kaislikossa.

Ostin Sharpiet - ilman niitä ei kuulemma voi tulla sosiaalityöntekijäksi - ja onhan ne nyt aika ihanat muutekin.

Aurinko sulatti lumia Ochileilta kun minä istuin kolmatta päivää koulun kirjastossa napunapunaputtamassa krimityön esseetä. Huomasin että vietän liikaa aikaa koululla, kun kahvilan myyjätäti oppi muistamaan minut ja tilaukseni ulkoa, vaikka käytän mielestäni suht vaihtelevasi eri kahviloita.

Satoi, kun lähdin tiistai-iltana vapaaehtoistyöhöni - pubi-illalliselle nuortenryhmän kanssa (kaikki ovat täysi-ikäisiä). Tuntuu niin etuoikeutetulta, kun saa tällaisessakin olla mukana, ja huomaa että ryhmä alkaa lämmetä minulle, uudelle tulokkaalle.

Kotiin päin kävellessä yhtenä päivänä satoi - ja paistoi. Olin jo ehtinyt unohtaa, että melkein jokapäiväiset sateenkaaret ovat se varmin kevään merkki Skotlannissa.

'Dalin aamupesu' - eli pikainen sisäkuvaustreeni auringonvalossa.

Potkulautailukausi avattu ja talvitakit unohtuneet kaapin perälle. No, vaikka varmasti vielä lunta ainakin hetkellisesti näemmekin, pakko sanoa: Kevät, valo, hurraa!

Lasten loma

Aika on taas lennähtänyt. Huomasin sen siitä, että lapsilla on loma - ja vastahan oli vuoden vaihde. Mutta täällä on jo kevät - ainakin jos pajuilta kysytään. Yliopistolla näin jo lumikelloja (snowdrops), ihania pieniä valkoisia kukkia, jotka tunkevat kylmästä maasta ja läikittävät viheralueita kuin pienet lumilämpäreet.

Lapsilla on lomaviikko - minulla ja Kailla ei. Loman sijaan opiskeluarki on imaissut minut ihan täysin. Kurssit ovat nyt täydessä vauhdissa ja tahti on kova. Viime keväänä kävimme kolme kurssia peräkkäin. Tänä keväänä teemme myös kolme kurssia - mutta yhtä aikaa. Päässä pyörivät kriminologia, lastensuojelu ja vammaistyö yhtä kyytiä. Kaikkien kurssien lopputehtävät (yksi esitelmä, kaksi esseetä ja yksi suullinen tentti (!)) on suoritettava huhtikuun alkuun mennessä - eli tosiaan kiirettä riittää. 

Olemme tämän viikon yrittäneet tasapainoilla työ/opiskeluarjen ja lasten loman välillä. Ei kaikkien lomien tarvitse olla menemistä sinne ja tänne - tällä kertaa se ei olisi mahdollista vaikka haluaisimmekin. Joskus kirjastossa ja kahvilassa kaakaolla käynti riittää. Seuraava loma, huhtikuun spring break, siintää jo horisontissa.

Nyt revimme riemua pienistä asioista. Kuten vaikka tuosta hienosta sinisestä matkamukista johon viimein investoin (ja säästän noin punnan päivässä teetä yliopistolla lipittäessäni) ja kauniista uudesta muistikirjasta, johon olen innostuneena alkanut luonnostelemaan ajatuksiani lopputyöstäni. Sen deadline on vuoden päästä huhtikuussa, mutta meillä alkoi jo nyt (kaikkien muiden kurssien lisäksi) sitä aihevalintaa ja tiedonkeruuta käsittelevä opintojakso. Sormia jo syyhyttää - tykkäsin tehdä edellistä opinnäytetyötä, ja vaikka tällä kertaa teen sen yksin, englanniksi ja korkeammalla akateemisella tasolla, odotan mielenkiinnolla miten työ tulee etenemään.

Byrokratiaa ja Calton Hill

Sainkin vetää ekan kohteen bucket-listaltani yli pikemmin kuin uskoinkaan. Oikeastaan tämä postaus on jatkoa kärvistelyllemme skottilaisen byrokratian kiemuroissa, mutta kun kutsu kävi NI-numerohaastatteluun Edinburghiin, päätin lyödä kaksi kärpästä kerralla.

Viimeksi siis marraskuussa kerroin miten olimme hakeneet child benefitiä ja tax creditejä. Child benefit -hakemuksen käsittely kesti vähintään puolitoista kuukautta siitä, kun viimein olimme saaneet paperit täytettyä parhaan taitomme mukaan. Ilmeni, etteivät suomalaiset alkuperäiset syntymätodistukset kelvanneetkaan, vaan meidän piti lisäselvityspyynnön jälkeen lähettää lasten passit Hänen Majesteettinsa Tulot ja Tullit -toimistoon (HMRC). Vähän jänskätti niitä lähetellä normipostissa, etenkin kuin googletuksen tuloksena saimme tietää, että postin hukatessa asiakirjat asiakas saattaa peräti olla oikeutettu ilmaisiin postimerkkeihin vahingonkorvauksena. Matka Lontooseen kadonneita passeja uusimaan ei houkuttanut. Mutta syteen tai saveen, maassa maan tavalla ja niin edelleen.

Pian sen jälkeen kun lapsilisäasia oli saatu pois päiväjärjestyksestä, tax credit -toimistolta tuli (ei enää niin yllätyksenä) lisäselvityspyyntö. Meidän piti täytellä parikymmentäsivuinen hakemus, jossa kysyttiin kaikki samat asiat kuin siinä alkuperäisessäkin tax credit -hakemuksessa, optiolla "jos aiemmin ilmoittamamme tiedot ovat muuttuneet, tässä tilaisuus päivittää niitä". Ja liitteeksi tuli laittaa taas ne lasten alkuperäiset syntymätodistukset sekä koko perheen passit. Olivathan ne lastenkin passit juuri ehtineet edellisellä viikolla palata (normipostissa) takaisin meille. 

Arthur's Seat bongattu, jei.

Ja viimein sitten viime viikolla minulle saapui kutsu NI-numerohaastatteluun - Edinburghiin tottakai. Onneksi työkkäri, eli Jobcentreplussa sijaitsee ihan päärautatieaseman naapurissa. Haastatteluun meni peräti 10-15 minuuttia, passista otettiin kopio ja virkailija täytti puolestani hakemuksen (jonka olisin kyllä osannut täyttää itsekin, kiitos vain??) samalla tarkistellen henkilötietoni ja kysyen mihin tarvitsen veronumeroa (minkä hän kyllä selvästi jo tiesi jostain tietokoneensa syövereistä). Time well spent. 

Sieltä selvittyäni nappasin aamukahviksi latten Mäkkärissä ja suuntasin kulman taakse Calton Hillille. Täällä on pari päivää taas riehunut myrsky (Gertrude? Henry? Ei näissä pysy laskuissa), ja vaikka aurinko pilkahtelikin sumuverhon takaa, sääolosuhteet olivat vähintäänkin mielenkiintoiset. Pariin otteeseen puuska tarttui minuun kukkulan laella siten, etten oikeasti meinannut pystyssä pysyä - vaikka jo vuoden kokemuksella olen Skotlannin tuiskuissa karaistunut.

Olin ottanut kameralle jalan mukaan optimistisena jos jonku suojaisen paikan löytäisin ja voisin kunnolla sitä vähän testailla, mutta kun en tosiaan meinannut itsekään pystyssä pysyä, ajatus oli tuhoon tuomittu. Sadetta ripsotteli siihen tahtiin että linssiä oli suht mahdoton siltä suojata, joten näistäkin kuvista puolet on kännykkäräpsyjä. Mutta hei, nyt tiedän paikan ja ehkä saan jonain ei-myrkyisänä päivänä vähemmän byrokraattisen syyn kavuta sinne uudelleen.