Dunnottar Castle ja Woods

Stonehavenin eteläpuolella sijaitsee Dunnottarin linnasaari, jota lähdimme tutkimaan minilomamme toisena päivänä. Sää oli mitä parhain tuulesta huolimatta, ja puolen tunnin kävely polkua pitkin satamasta linnalle rantakallioiden kupeessa taittui mukavasti maisemissa, joista minulle tulivat jostain syystä ihan mieleen Enid Blytonin seikkailukirjat.

Sotamuistomerkki

Auringonpaiste ja mielettömät maisemat nostivat Dunnottarin linnan heti kuvitteellisen 'lempi linnani Skotlannissa' -listan kärkeen. £7 pääsymaksu ei paljoa kirvellyt, sen verran monenlaisia näkymiä ja sokkeloita löytyi tutkittavaksi.

Turisteja oli liikenteessä jonkin verran sekä polulla Stonehavenista linnalle sekä itse linnalla, ja kesällä varmaan tätäkin enemmän. Kiva kohde kuitenkin, ja vaikka me ajauduimme tänne vähän sattuman kautta, voin helposti kuvitella Dunnottarin 'must see' -kohteeksi monelle innokkaalle Skotlannin kävijälle. 

Linnan ja Stonehavenin keskustan lisäksi ehdimme käydä tutustumassa Dunnottar Woods -metsäalueeseen kylän laidalla. Luonto ei vielä ollut kukkeimmillaan, mutta oli ihanaa päästä pitkästä aikaa ihan rehelliseen metsään. Noin 3-4 kilometrin helppokulkuinen metsäpolku kulki ympäri eräänlaisen paljaaksi hakatun harjun, ja tällekin reitille mahtui monenlaista maisemaa ja koiranulkoiluttajaa.

The Shell Housie - rakennettu alueella 1800-luvun alussa asuneen Ladyn lasten viihdykkeeksi.

Koimme esimerkiksi hyvin voimakkaan 'vain Skotlannissa' hetken, kun äkkiarvaamatta metsän keskeltä paljastui suuri, merkitsemätön ja vaatimattoman näköinen linnan muuria muistuttava rakennelma. Harmaassa säässä paikka oli vähän aavemainen, mutta pakkohan meidän oli lähteä salaperäistä muuria kiertämään jotta selviäisi mikä ihmeen rakennelma oli kyseessä. Muurit kohosivat hiljaisina ja hylätyn oloisina, ja alla näkyvän kulman ohi kuljettuamme huomasimme, että kiviseinän yläreunaa kiersi piikkilanka pitäen kutsumattomat vieraat loitolla. Kiinnostuksemme yltyi  - mikä ihmeen paikka tämä on?? 

Ja pari kulmaa vielä kierrettyämme salaisuus ratkesi - muurien taakse kätkeytyi puutarha!

Stonehaven

Pääsimme viettämään Kain kanssa viikonloppua ihan kahdelleen, kun kerrankin oli innokkaat lastenkaitsijat maisemissa. Lapset saivat laatuaikaa isovanhempien kanssa, ja me pääsimme pitkästä aikaa pienelle road tripille ja uusiin maisemiin. Kohteeksi valikoitui Stonehaven Jasminin myyntipuheen perusteella, täytyihän meidän nyt käydä katsastamassa 'maailman sympaattisin merenrantakylä' Aberdeenin eteläpuolella - etenkin kun itä-Skotlanti on muuten jäänyt meille vielä ihan vieraaksi.  

Ja kuten näkyy, olihan se sympaattinen!

Matkalla kävimme kuitenkin ensin ohimennen kurkkaamassa tulevan työharjoittelupaikkani Perthissä. Onhan sinne matkaa autollakin, ja toistaiseksi vain mietin millaista reittiä junarata nousee ylös kaupunkiin, jonne ainakin autolla kiivetessä korvat menevät lukkoon. Se jää minulle myöhemmin koettavaksi, kunhan harjoittelu muutaman viikon päästä alkaa.

Mutta asiaan - Stonehaven. Eipä olla yhtä valmistelematonta reissua Skoltannissa tähän mennessä tehty. Olimme varanneet etukäteen yöksi huoneen Guest Housesta, ja pikaisesti googlanneet, että kylästä löytyy vankilamuseo ja linna. Päätimme jättää linnan toiselle päivälle, ja vietimme ensimmäisen, vuoroin aurinkoisen, pilvisen, tuulisen, räntäisen, rakeisen ja taas aurinkoisen päivän tutkaillen pientä satamaa, museota ja kylän keskustaa. 

Paikallishistorialle omistettu Toll Booth -museo kylän satamassa oli liikuttavin museo jossa olemme koskaan käyneet. Siellä olivat sulassa sovussa muinaiset maaperän kivinäytteet, kuningatar Elizabethin II kruunajaisvuoden peltiset keksirasiat, puiset viikatteet ja vanhanajan maatalous välineet, kameroita 1900-luvun alusta aina 1990-luvulle asti, ja hylly, josta saattoi vapaaehtoista lahjoitussummaa vastaan lunastaa itselleen vaikka käytetyn Rush Hour -dvd:n tai 80-luvun Harlekiini-kirjan (vastustin kiusausta). Ja tietysti koko ajan soivat skotlantilaiset kansanmusiikin helmet LP-soittimesta soitettuina.

Tuumasimme pari asiaa yhden iltapäivän Stonehavenissa pyörittyämme:

• merenrantakylässä on huhtikuussa kylmä!! Kiitos Kaitsun järkeilyn, varustauduin tuulenpitävällä talvitakilla, eikä muuten missään kohden tullut sen kanssa hiki. Merituuli olikin yllättävä napakka, etenkin siihen nähden että edellisenä päivänä Stirlingissä oli ollut vallan t-paitakeli.
• meille uuden itä-skotlannin murteen ymmärtäminen ei ollutkaan ihan helppo nakki.
• skonsseja voi maustaa millä vain! Tällä kertaa maistoin omena-kaneli täytteisiä. Nams!
• skotlantilaisten kylien peruskonsepti alkaa olla meille tuttu - aina löytyy pääkatu (high street) pikku liikkeineen ja ravintoloineen, pari kirkkoa, katujen varsille molemmin puolin ja kaikin päin parkkeeratut autot, toistensa kopioilta näyttävät vieri viereen rakennetut harmaat kivitalot ja vähintään yksi marketti, oli se sitten Tesco tai Co-op. Tavallaan kiva - uudetkin paikat tuntuvat tutuilta. Ja tavallaan kuitenkin haluamme vielä uskoa, että Skotlannilla olisi meille muutakin näytettävää.

Ja niinhän sillä tietenkin on! Kun astuu sivuun pääkaduilta, voi vaikka löytää malliesimerkin siitä, kuinka mitään ei täällä pureta turhaan. Miksi sitä nyt hyvää talonrunkoa turhaan purkamaan, kun puut mahtuvat ihan hyvin kasvamaan sen sisällä!

Aurinkoa ja arkirealismia

Tällä viikolla olemme nauttineet paitsi lasten isovanhempien harvinaisesta vierailusta, aivan mielettömistä keleistä. Pilvettömästä taivaasta ja lämmöstä, joka houkuttelee jättämään takin kotiin. Kyllä näillä säillä kelpaa kotikulmia esitellä. Sain kevään viimeisen koulutyön palautuspäivälle lisäaikaa, kun selitin kuinka tärkeää pojille on nähdä sukua Suomesta (rivien välissä, etten todellakaan aio lusia tätä viikkoa koulun kirjastossa), ja hyvä niin.

Yliopistolta tuli tieto kesän harjoittelupaikasta: lähden tutustumaan kunnalliseen lapsi- ja perhetyöhön Perthiin. Siinäpä minulle täysin uusi tuttavuus - niin perhetyö, kuin Perthkin (ja vaatimaton 60 km yhdensuuntainen työmatka). Juna- ja bussiaikatauluja silmäiltyäni totesin jälleen karun todellisuuden: kun minun ja Kain työajat sovitetaan yhteen, tulemme näkemään toisiamme (vapaapäivät poislukien) noin tunnin vuorokaudessa toukokuun puolesta välistä syyskuun loppuun, puoli tuntia aamulla ja puoli tuntia illalla. Arjen aikataulutus ja tuleva työmäärä jännittää, mutta mantrana hoen: Selvisimme ykkösharjoittelusta - selviämme tästäkin. Ja sitten olenkin jo lopputyötä vaille valmis sosiaalityöntekijä!

Bo'ness Railway

Tänään lähdetiin sateesta huolimatta tsekkaamaan Bo'nessissa sijaitseva rautatienähtävyys, josta olin tähän mennessä kuullut vain, että se on kiva kohde ja kannattaa käydä tutustumassa.

Bo'ness (tai pidemmin Borrowstounness - alkuperäinen nimi jota kukaan ei käytä) on pikkuinen kylä Forth-joen suulla eli meren lahdessa (Firth of Forth) matkalla meiltä Edinburghiin päin. Teollisuus pitää Bo'nessia pystyssä, sieltä löytyy Skotlannin ainoa öljynjalostamo ja joukko muita Homer Simpsonin työpaikkaa ulkoisesti muistuttavia voimalaitoksia. Meitä kuitenkin kiinnosti tällä kertaa vain rautatiemuseo, jonka totesimme koostuvan kahdesta osuudesta - ratapihan museosta ja höyryjuna-ajelusta.

Juna puksutteli (ihan oikeasti tällä kertaa) hii-ii-taasti ylös meren rannasta ihanien vihreiden rinteiden ja parin solisevan vesiputouksen ohitse ylös niittyjen keskelle, jossa pikkuiset uudet kevätkaritsat kirmailivat. On helppo uskoa että tällä radanpätkällä on kuvattu monen monta leffaa, joissa vanhoja junia ja asemia vilahtelee, kuten vaikka Colin Firthin ja Nicole Kidmanin Railway Man. Alarinteessä vauhti kiihtyi niin että vähän jo hirvitti kun juna kiisi kapeaa korkeaa siltaa pitkin virran yli ja sitten olimmekin jo pääteasemalla.

 

Noin puolen tunnin puksuttelun jälkeen juna pysähtyi seisokkeelle keskelle maaseutua, ja matkustajat tyhjentyivät laiturille seuraamaan kuinka vanha veturi ensin irrotettiin junan edestä, ja sitten ajettiin vähän matkan päähän ja raiteiden vaihdon ja peruuttamisen jälkeen siirrettiin junan taakse paluumatkaa varten.

Bo'nessiin palattuamme löysimme sattumalta aivan liikuttavan sympaattisen teehuoneen, jossa haukkasimme lounasta. Pojat alunperin kinusivat burgereita, mutta vähän yllättäen söivät lautasensa tyhjäksi kotoisan oloisesti valmistetuista lämpimistä juustoleivistä. Ihana paikka - suosittelen!

Junamuseolla oli junia, vaunuja ja nähtävää ja kokeiltavaa - ja onneksi sisätiloissa, koska välittömästi tässä ylläolevan kuvan näpsäistyäni taivas aukesi kunnolla. Asemahallissa oli postivaunu, tavaravaunuja, monen monta veturia ja niin hieno matkustajavaunu, että saatoin kuvitella Hercule Poirotin siemailemaan iltapäiväteetä pitsireunaisten pöytälamppujen ja kukallisten nojatuolien ääreen.

Hauskinta oli bongailla käytöstä poistuneita kylttejä - Stirling, Glasgow, Inverness - hei, me ollaan käyty tuolla! - ja miettiä miten paljon junaskenekin on ehtinyt muuttua viimeisen sadan vuoden aikana.

Taas yksi kohde vedetty yli Skotlanti-bucketlistaltani.