Aurinkoa ja arkirealismia

Tällä viikolla olemme nauttineet paitsi lasten isovanhempien harvinaisesta vierailusta, aivan mielettömistä keleistä. Pilvettömästä taivaasta ja lämmöstä, joka houkuttelee jättämään takin kotiin. Kyllä näillä säillä kelpaa kotikulmia esitellä. Sain kevään viimeisen koulutyön palautuspäivälle lisäaikaa, kun selitin kuinka tärkeää pojille on nähdä sukua Suomesta (rivien välissä, etten todellakaan aio lusia tätä viikkoa koulun kirjastossa), ja hyvä niin.

Yliopistolta tuli tieto kesän harjoittelupaikasta: lähden tutustumaan kunnalliseen lapsi- ja perhetyöhön Perthiin. Siinäpä minulle täysin uusi tuttavuus - niin perhetyö, kuin Perthkin (ja vaatimaton 60 km yhdensuuntainen työmatka). Juna- ja bussiaikatauluja silmäiltyäni totesin jälleen karun todellisuuden: kun minun ja Kain työajat sovitetaan yhteen, tulemme näkemään toisiamme (vapaapäivät poislukien) noin tunnin vuorokaudessa toukokuun puolesta välistä syyskuun loppuun, puoli tuntia aamulla ja puoli tuntia illalla. Arjen aikataulutus ja tuleva työmäärä jännittää, mutta mantrana hoen: Selvisimme ykkösharjoittelusta - selviämme tästäkin. Ja sitten olenkin jo lopputyötä vaille valmis sosiaalityöntekijä!

Bo'ness Railway

Tänään lähdetiin sateesta huolimatta tsekkaamaan Bo'nessissa sijaitseva rautatienähtävyys, josta olin tähän mennessä kuullut vain, että se on kiva kohde ja kannattaa käydä tutustumassa.

Bo'ness (tai pidemmin Borrowstounness - alkuperäinen nimi jota kukaan ei käytä) on pikkuinen kylä Forth-joen suulla eli meren lahdessa (Firth of Forth) matkalla meiltä Edinburghiin päin. Teollisuus pitää Bo'nessia pystyssä, sieltä löytyy Skotlannin ainoa öljynjalostamo ja joukko muita Homer Simpsonin työpaikkaa ulkoisesti muistuttavia voimalaitoksia. Meitä kuitenkin kiinnosti tällä kertaa vain rautatiemuseo, jonka totesimme koostuvan kahdesta osuudesta - ratapihan museosta ja höyryjuna-ajelusta.

Juna puksutteli (ihan oikeasti tällä kertaa) hii-ii-taasti ylös meren rannasta ihanien vihreiden rinteiden ja parin solisevan vesiputouksen ohitse ylös niittyjen keskelle, jossa pikkuiset uudet kevätkaritsat kirmailivat. On helppo uskoa että tällä radanpätkällä on kuvattu monen monta leffaa, joissa vanhoja junia ja asemia vilahtelee, kuten vaikka Colin Firthin ja Nicole Kidmanin Railway Man. Alarinteessä vauhti kiihtyi niin että vähän jo hirvitti kun juna kiisi kapeaa korkeaa siltaa pitkin virran yli ja sitten olimmekin jo pääteasemalla.

 

Noin puolen tunnin puksuttelun jälkeen juna pysähtyi seisokkeelle keskelle maaseutua, ja matkustajat tyhjentyivät laiturille seuraamaan kuinka vanha veturi ensin irrotettiin junan edestä, ja sitten ajettiin vähän matkan päähän ja raiteiden vaihdon ja peruuttamisen jälkeen siirrettiin junan taakse paluumatkaa varten.

Bo'nessiin palattuamme löysimme sattumalta aivan liikuttavan sympaattisen teehuoneen, jossa haukkasimme lounasta. Pojat alunperin kinusivat burgereita, mutta vähän yllättäen söivät lautasensa tyhjäksi kotoisan oloisesti valmistetuista lämpimistä juustoleivistä. Ihana paikka - suosittelen!

Junamuseolla oli junia, vaunuja ja nähtävää ja kokeiltavaa - ja onneksi sisätiloissa, koska välittömästi tässä ylläolevan kuvan näpsäistyäni taivas aukesi kunnolla. Asemahallissa oli postivaunu, tavaravaunuja, monen monta veturia ja niin hieno matkustajavaunu, että saatoin kuvitella Hercule Poirotin siemailemaan iltapäiväteetä pitsireunaisten pöytälamppujen ja kukallisten nojatuolien ääreen.

Hauskinta oli bongailla käytöstä poistuneita kylttejä - Stirling, Glasgow, Inverness - hei, me ollaan käyty tuolla! - ja miettiä miten paljon junaskenekin on ehtinyt muuttua viimeisen sadan vuoden aikana.

Taas yksi kohde vedetty yli Skotlanti-bucketlistaltani.

Maaliskuun menneet

Viimeiset puoli kuukautta olen viettänyt hautautuneena koulutehtäviin - enkä rehellisesti sanottuna ole ehtinyt suomaan ajatustakaan blogille, tai ottamaan edes kameraa kunnolla laukusta. Tässä pikakatsaus maaliskuuhun ja huhtikuun alkuun jonka aikana...

• Sain huippupisteet kriminaalityön esseestä. Olin niin ylpeä, että melkein printtasin opettajan palautteen olkkarin seinälle. Melkein.
• Kävin lasten kanssa katsomassa Zootropoliksen - vähänkö mahtava! Paras Disney-leffakokemus sitten Leijonakuninkaan ja se on paljon sanottu se. Ehkä himppusen syvällinen lapsille, mutta minuun ja sisäiseen maailmanparantajaani se kolahti. 

• Vastapäiselle tontille, sille tyhjälle jonka ympärillä oli vanhat aidat, on alettu rakentaa kahta uutta pienkerrostaloa. Viime viikot olemmekin nauttineet jumps-jumps-jumpsuttavasta paalutuskoneesta ja ihailleet ikkunoista jos jonkinlaista kaivinkonetta ja kauhakuormaajaa. Ja ne aidat ovat edelleen paikoillaan kuten vähän veikkailinkin - sivusta on purettu vain n. 6 metrin pätkä aukkoa varten, josta työmaaliikenne mahtuu nippa nappa kulkemaan.

• Kuten kuvista näkee, puistoilukausi on avattu ja lapset pääsee viimein temuamaan ulos kunnolla. 
• Olemme suunnitelleet pientä yön yli reissua huhtikuulle Stonehaveniin, josta olen kuullut pelkkää hyvää. Muutama viikko vielä odottelua!
• Pääsin läpi suullisesta tentistä, jossa 20 minuutin valmistautumisen perusteella piti osata soveltaa mielenterveystyön teoriaa, lakia ja käytäntöä asiakaskeissiin ja vastailla kysymyksiin noin puolen tunnin ajan. 

• Luka kävi 'tubettamassa' eli laskemassa mäkeä ilmatäytteisellä rinkulalla (onko tälle aktiviteetille suomenkielistä nimeä?) koulukavereitten kanssa. Oli kuulemma hauskaa ja siltä se näytti.
• Lasten koulussa pidettiin taidenäyttely ja pääsimme ihailemaan hämmästyttäviä taidonnäytteitä. Tänä keväänä Lukalla onkin ollut koulussa erilaisia projekteja jotka ovat korvanneet tavalliset luku- ja matikkaläksyt suurilta osin. Egypti-projektiin kuului mm. Sfinksin rakentamista legoista ja omakuvafaaraon piirtämistä, ja koulun täyttäessä 90 vuotta projektina oli piirtää kuva koulusta.
• Minä taas vietin viikon kirjastossa naputtamassa lastensuojelun esseetä, ja aloitin lopputyön (dissertation) suunnitellua toden teolla. Yhtäkkiä takaumat opinnäytetyöprojektista vyöryivät ylitseni... työmäärä innostuttaa ja kauhistuttaa yhtälailla.

Luennot yliopistolta on tältä keväältä lusittu, kuukauden päästä lähden toiseen ja viimeiseen, koko kesän yli aina syyskuun loppuun kestävään työharjoitteluun. Paikka on vielä arvoitus, ja loma jää tänä vuonna vain haaveeksi lyhyttä Suomen pyrähdystä lukuunottamatta. Jotain pientä kivaa kesän ajalle on kuitenkin keksittävä ja tartuttava tilaisuuksiin nauttia Skotlannin luonnosta sen mitä arjen puitteet antavat myöden.

Dunblanen lumikellot

Lumikellot (snowdrops) symboloivat Skotlannissa muutakin kuin kevättä. Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 20 vuotta Dunblanen kouluampumisesta - yhdestä Iso-Britannian historian vakavimmista ampumistapauksista. Tapausta on muisteltu viime viikkoina paikallislehdissä, uutisissa ja televisiossa.  Vuonna 1996 olin seitsemän ja tapauksesta autuaan tietämätön. Itse asiassa en ollut koskaan kuullutkaan siitä, ennen kuin muutin Skotlantiin. Nyt se kuitenkin koskettaa, eikä vähiten siksi että Dunblanen ala-aste, jonka liikuntasalissa 16 viisi-kuusivuotiasta ekaluokkalaista ja heidän opettajansa saivat surmansa, sijaitsee meiltä alle kymmenen kilometrin päässä, ja ampuja, Thomas Hamilton, asui Stirlingissä. 

Kun Luka aloitti reilu vuosi sitten oman koulu-uransa skotlantilaisella ala-asteella, huomasimme muutamia käytäntöjä, jotka tuntuivat vierailta. Koulun pihalla ei esimerkiski voi olla huomaamatta kylttejä, jotka ilmoittavat jatkuvasta videovalvonnasta (CCTV). Lisäksi, vastaanottotilaan johtavaa pääovea lukuun ottamatta, koulun kaikki ulko-ovet ovat aina lukitut. Aamulla vanhemmat odottavat pihalla lasten kanssa, että kellot soivat. Lapset järjestäytyvät luokittain jonoihin ja opettajat noutavat luokkansa ulko-ovelta. Jos lapsi on myöhässä, tai jos vanhempi tuo kesken päivän unohtuneen lounaslaukun, tai jos lapsi lähtee kesken päivän vaikka hammaslääkäriin, kaikki kulku käy vastaanoton kautta, eikä lukitusta ovesta pääse sitä pidemmälle kouluun ilman ilmoittautumista. Vanhemmat pääsevätkin näkemään lapsensa koulun sisäpuolelta vain vanhempainilloissa, tai kun pidetään assembly, pieni tilaisuus jossa lapset esittelevät oppimisensa tuloksia. 

Turvallisuuteen panostaminen tuntui liioittelulta, ennen kuin tutustuin Dunblaneen ja ymmärsin miten paikallishistoria on muokannut nykykäytäntöjä. Hamilton oli aseistautunut iskussa neljällä laillisella käsiaseella, ja hänellä oli mukanaan panoksia tarpeeksi ampuakseen jokaisen koulun 700 oppilaasta. Tämä isku tapahtui ennen Columbinea ja muita sitä seuranneita, joten koulun ja viranomaisten valmius ennaltaehkäistä ja reagoida tällaiseen yllättävään ja hirviömäiseen tekoon oli oikeastaan olematon. BBC:n dokumentissa iskussa kuolleen Sophien isä Mick North kommentoi, että on oikeastaan ihme, että yksikään liikuntasalissa olleen luokan kahdestakymmenestä kahdeksasta oppilaista selvisi hengissä.  

Mutta virheistä opittiin. Iskujen jälkeen uhrien vanhemmat ja huolestuneet kansalaiset kyseenalaistivat ja haastoivat maan aselait. Maaliskuussa kukkivien lumikellojen mukaan nimettyyn kansalaisadressiin kerättiin 750 000 nimeä, ja vuotta myöhemmin parlamentti sääti lain, jolla käsiaseet kiellettiin Iso-Britanniassa. Ei sillä saada takaisin menetettyjä lapsia, mutta tähän mennessä Dunblane on jäänyt maan viimeiseksi kouluampumiseksi.

Kolikon molemmat puolet

Kukkivat puut ja ihana kevät - ja tällaisia kuvia on ihana ottaa ja laittaa blogiin. Jo jonkin aikaa olen kuitenkin pohtinut, voisinko yhden postauksen verran jakaa myös niitä juttuja, joita yleensä visusti rajataan kivoista valokuvista pois. Kuten vaikka alapuolella, meidän rappukäytävän kulmaus ulko-oven vieressä.

Olemme asuneet tässä kämpässä nyt reilun vuoden. Meillä meni ehkä pari kuukautta huomata, ettei täällä muuten siivota rappukäytäviä - kun ei ole talonyhtiötä, ei ole ketään joka maksaisi siivouksesta, eikä kukaan asukkaista katso asiakseen uhrata omaa aikaansa tai imuriaan yhteiseksi hyväksi. Nyt vuoden päivät ihmeteltyämme kokolattiamatolle kasaantuvaa kuraa, koiran karvaa, hiekkaa, etanoita ja lehtiä, muistelemme kaiholla kiiltäviä ja vahattuja Lappeenrannan kodin käytäviä ja lasiovea, jonka ikkunat pestiin ainakin kerran viikossa. Enkä halua yhtään enempää tutkia tai ajatella ketkä noita seittejä väsäävät kaikkiin nurkkiin - "älkää koskeko mihinkään" on tuttu mantra jota hoen lapsille kun käytävässä liikumme.

Eikä tarvitse sen kummemmin miettiä miksei täällä lapset leiki talojen pihoillakaan. 

Okei, vedetään henkeä. Kukkia.

Seuraava paikka joka samanaikaisesti meitä kiehtoo ja ihmetyttää, on tontti asuintaloamme vastapäätä. Siitä on selvästi purettu jotain. Mutta täällä tyyliin tuntuu kuuluvan, että se mitä ei ole ihan pakko purkaa, jätetään paikoilleen. Kuten vaikka tämä tiilinen ympärysmuuri ja portit. Monesti näkeekin taloja, joissa kiviaidat ovat selvästi aivan eri vuosikertaa kuin talo itsessään - voisin melkein veikata, että kun tämäkin tontti joskus otetaan taas uuteen käyttöön, ainakin osa näistä aidoista saa jäädä paikoilleen. Tavallaan ihan kiva, verratuna suomalaiseen "kaikki vanha pois ja uutta tilalle" -tyyliin.

Nämäkin kaksi alla olevaa kuvaa ovat meidän naapurustosta. Olisikohan nämä vihreät ikivanhoilla ruosteisilla munalukoilla suljetut kopit vanhoja autotalleja? Juuri koskaan täällä ei kukaan käy, kesällä sammaleisesta maasta kasvaa pitkää heinää. Ihan vähän kiinnostaisi päästä kurkkaamaan sisälle tai kuulla, milloin ja mitä tarkotusta varten nämä on rakennettu - ja ovatko ne vielä käytössä.

Yleensä keskiviikon "binipäivä" eli aamu, jolloin kierrätys- ja roskalaatikot raijataan kadunlaitaan tyhjennystä odottamaan toimii täällä yllättävän kivasti. Paitsi tässä yhdessä kerrostalossa, jossa on ollut binipäivä ainakin tämän viimeisen vuoden verran - laatikot on täytetty väärin, saateella ne täyttyvät vedellä ja kovalla tuulella pyörivät pitkin katuja singoten sisältönsä pitkin maita ja mantuja. Kesällä haju on vähintäänkin mielenkiintoinen. Edes binimiehet eivät tohdi näihin koskea - mutta... ketkäs sitten? Vastausta odotellessa.

Lumikelloja.

Itseasiassa, ihan vasta tänne muuttaneina vähän nyrpistelimme nenää kun näimme roskia pitkin poikin kadunvarsien pensaikkoja ajatellen ihmisten olevan piittaamattomia. Ja sitten tuli se ensimmäinen talvimyrsky ja katsoimme ihmeissämme kun roskalaatikko viiletti ikkunan ohitse katua pitkin sellaista kyytiä, ettei meitä enää yhtään ihmetyttänyt mistä roskat olivat ilmestyneet. Ja tänä keväänä ymmärsimme myös sen, mistä muovin riekaleet ovat joutuneet joen varren puiden oksille - talvitulvistapa tietenkin.

Broom-pensaat kukassa.

Ja tämä. Kuva on epäselvä, mutta niin on todellisuuskin. Neljän rivitalon välillä on tyhjää asvaltoitua tonttia hyvän kokoisen parkkipaikan verran. Mutta reilun vuoden verran paikka on ollut aidattuna näillä korkeilla metalliaidoilla, joita skotit vaikuttavat rakastavan ja virittelevän milloin mihinkin. Tämä giffi tiivistää aika hyvin meidän ajatukset tästä, kuten aika monesta muustakin tässä postauksessa mainitusta seikasta: