Kotimatka maisemareittiä

Päätimme ajaa kotiin Invernessistä eri reittiä kuin tulimme. A82 on pienempi tie, mutta sillä oli huomattavasti vähemmän raskasta liikennettä (näimmeköhän yhtään rekkaa koko matkalla?) ja ajosää osui kohdilleen. Olimme suunnitelleet välietapeiksi farm shopin ja Inverlochy Castlen lähellä Fort Williamia, mutta sen enempää taustatyötä tekemättä kaikki matkan uskomattomat maisemat tulivat meille täytenä yllätyksenä. 

Kuten Suidhe Viewpoint jolle pysähdyimme ihan sattumalta. Lunta, vuoria, sininen taivas! Paikkaa pääsee tiirailemaan Google Mapsissa, mutta ei se vaan näytä yhtään samalta ilman lunta. Ihan täydellisenä hetkenä osuttiin paikalle.

Pääsin tassuttelemaan lumelle, jei!

Matkan jatkuessa lumimaisemat katosivat yhtä pian kuin olivat ilmestyneetkin kun laskeuduimme kohti Fort Williamia, mutta ei tässä peilityynen Loch Oichin satumetsämäisessä rannassakaan ollut mitään valittamista.

Seuraavaksi pysähdyimme lyhyesti räpsimään parit kuvat Loch Lochyllä, joka on kolmas puikulan muotoinen järvi suorassa linjassa Invernessin ja Fort Williamin välillä. Ehkä joku maantieteilijä osaisi selittää miten nämä toisiinsa yhteydessä olevat kapeat ja syvät järvet ovat juuri tähän korkeiden vuorien välille muodostuneet, me sitä vain ihmettelimme.

Aurinko laski vuorien taakse sillä välin kun kävimme lounastamassa farm shopilla. Söin kolmatta kertaa tässä joulukuussa karpalo & brie-juusto -leivän. Onko se vain sesonkiruoka, vai enkö ole sitä aiemmin listoilta huomannut? Herkkua!

Farmshopin parkkikselta näkymä Skotlannin korkeimmalle vuorelle, Ben Nevisille.

Hupenevasta päivänvalosta ja kasaantuvista pilvistä huolimatta suuntasimme vielä päivän viimeiselle kohteellemme, Inverlochyn linnalle. Linna on pahasti raunioina ja sijaitsee syrjässä vähän kaikesta. Se muistutti meitä Lochranzan linnasta muotonsa ja kuntonsa puolesta, eikä täälläkään kerätty pääsymaksua. Kuvista ei hämäryyden takia tullut kummoisia, joten säästän teidät niiltä näitä kahta allaolevaa lukuunottamatta.

Lochy-joki, jonka suulla loogisesti siis Inverlochyn linna

Suurin yllätys maisemien suhteen ehkä kuitenkin meille oli loppumatka Fort Williamista Crianlarichiin, kun tie mutkitteli karussa puuttomassa tundramaisessa laaksossa vuorien ympäröimänä - miten voikin luonto vaihtua yhdessä maassa näin vinhaa tahtia.

Miten siistiä, että tämä tie tosiaan on ainoa reitti tällä matkalla, eikä mikään turistien maisemareitti. Tai on se sitäkin, matkalla oli useampia pysähdyspaikkoja joissa oli busseja ja matkailijoita kuvailemassa maisemia yhtä ihastuneina kuin me katselimme niitä auton ikkunoiden läpi. Harmitti, kun päivänvalo loppui. Mutta tätä seutua on pakko nähdä lisää - Fort William, tavataan vielä!

Piipahdus Black Islella

"Teidän täytyy käydä katsomassa delfiinejä!" hehkutti kollegani työharjoittelupaikassa, kun kerroin aikeistamme mennä Invernessiin. Hän kertoi käyneensä itse katsomassa miten Moray Firthin merenlahdessa pullonokkadelfiinit tulevat ruokailemaan ihan rannan tuntumaan nousuveden aikaan. 

Joulupäivänä, jolloin kaikki paikat olivat kiinni, meillä oli loistava sää ja tilaisuus ottaa suunnaksi Chanonry Point, jonka olin nopealla googlaamisella todennut varteenottavaksi delfiinien bongauspaikaksi - vaikka olinkin skeptinen siitä millä todennäköisyydellä yhtään eväselkää näkisimme keskellä talvea.

Näköalapaikka sijaitsee Black Isle -nimisellä niemellä Invernessin pohjoispuolella Fortrosen kylässä, noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Fortrose näytti läpiajon perusteella yhdestä idyllisimmistä kylistä joita olen tähän mennessä Skotlannissa nähnyt, tosin ehkä suositumpi vanhemman ja esim. golfista ja lawn bowlsista nauttivan väen keskuudessa kuin nuorten tai lapsiperheiden.

Majakan luona luki 'yksityisalue', joten ihailimme sitä vain etäältä. Aamuauringossa sai hienoja kuvia, mutta pauhaavassa aallokossa oli täysin mahdotonta erottaa yhtään mitään lokkia suurempaa tai horisontissa näkyvää rahtialusta pienempää.

Paluumatkalla pysähdyimme naapurikylässä Avochissa, jonka pienessä satamassa oli kutsuva parkkipaikka ja tyyni ranta. Avoch Dolphin Trips luki yhden satamassa kelluvan veneen kyljessä - todistusaineistoa, että kyllä niitä jossain täällä on, jos tietää mistä ja milloin etsiä. Aurinko paistoi silmiin, näin jotain vedessä vähän matkan päässä laiturilta: kaksi lokkia ja tuon ylläolevassa kuvassa näkyvän pallon muotoisen ponttoonin tai mikä lie. Ja ihan hetken ajan pinnalla käväisi pitkän muotoinen tumma hahmo, ja sitten se hävisi, eikä ilmestynyt uudelleen. Ehkä näin, ehkä en, mysteeriksi jäi.

Vinkiksi seuraaville kävijöille: joulukuu ei ole paras mahdollinen ajankohta visiitille, ehkei joulupäivä ainakaan jos mielii vaikka veneellä lähteä delfiinejä bongailemaan. Maisemille silti täysi kymppi!

Paluumatkalla kun ajoimme kuusien peittämien korkeiden mäkien lomasta kohti merenlahden ylittävää Kessock Bridgeä ja alapuolella avautuvaa Invernessiä koin hassun mutta voimakkaan déjà vun - ihan kuin olisimme ajaneet vitostietä Kuopioon.

Loch Ness: Urquhart ja Foyersin putoukset

Invernessiin asti ei vain voi matkustaa ilman että käy tsekkaamassa puolen tunnin automatkan päässä olevan Loch Nessin, jos aikaa suinkin liikenee. Meillä oli lomamme aikana tilaisuus käydä tällä pitkän puikulan muotoisella järvellä jopa kahdesti. 

Jasmin julkaisi juuri ennen matkaamme osuvasti oman reissukertomuksensa Loch Nessiltä, mikä auttoi meitä oman käyntimme suunnitellussa, ja osasimme varautua siihen ettei järveen saa lähituntumaa ilman Urquhartin linnalla käyntiä. Valitsimmekin linnan ensimmäiseksi kohteeksemme, ja toisena päivänä kävimme järven vastarannalla Foyersien vesiputouksella, jota Tripadvisorissa mielenkiintoiseksi (ja ilmaiseksi) kohteeksi mainostettiin.

Urquhartissa kävimme jouluaattona. Säätiedotus oli luvannut poutaa, mutta jo hotellilta lähdettäessä vettä tuli taivaan täydeltä. Järveä kiertävä tie tulvi paikoitellen ja vieressä kohoavilta vuorilta korkealta pulppuavat sadevesivirrat purskuttivat vettä suoraan ajoradalle monissa kohdissa. Ensimmäinen kuva on otettu tien varren levikkeeltä, kun taivas pieneksi hetkeksi selkeni, ennen kuin alkoi uusi sade ja sumupilvet vyöryivät päälle - kapean järven vastarantaakaan ei näkynyt ja ajoimme sateessa ensin ohi linnan parkkipaikasta. Käännyttyämme takaisin ja löydettyämme perille istuimme kaatosateen pieksämässä autossa vartin verran pohtimassa onko linnan ja järven näkeminen pääsymaksun (noin £22 kahdelta aikuiselta ja kahdelta lapselta) ja läpimäräksi kastumisen arvoista. 'Kun nyt tänne asti on tultu' -argumentti voitti, ja ihmeellisesti sade taukosi juuri kun astuimme autosta valmiina vetämään huput päähän ja vetoketjut leukaan asti säätä uhmaamaan. Todeksi eletty skotlantilainen sanonta, 'if you don't like the weather, just wait 15 minutes'. 

Ja olihan se ripsottelevasta sateesta ja hinnasta huolimatta ihan kiva linnanraunio. Suosittelen kyllä, että jos pääsynmaksun maksaa, kannattaa visiitti aloittaa 8 minuutin elokuvalla jota näytetään säännöllisin väliajoin lipunmyyntipisteen alakerrassa ennen kuin lähtee tutustuman raunioihin omin päin - etenkin jos ei jaksa (tai esim. mukana olevien lasten vuoksi pysty) keskittyä opastettuun kierrokseen, mikä kuuluu pääsymaksun hintaan. Ajankohdasta ja säästä johtuen linnalla ei ollut kummoista tungosta ja saimme tutkia ja kierrellä ihan oman mielemme mukaan.

Toisena päivänä kurvasimme saaren eteläpuolelle kohti Foyersin kylässä kohisevaa vesiputousta. Tie sinne muistutti kovasti meille Isle of Arranilla tutuksi tulleita yhden auton mentäviä kapeita ja kiemuraisia teitä, joiden varsilta löytyy säännöllisen epäsäännöllisesti ohituspaikkoja (passing place). Tällä kertaa sää oli kuitenkin loistava ja järveä oli kiva ihastella nousevan auringon valossa (aurinko nousi klo 9, kuvat otettu noin kello 11 aikaan - eikä se paljon korkeammalle tuosta koko päivänä noussutkaan). Tältä puolen järveä löytyi myös pysähdyspaikka jossa kävelypolku vei ihan rantaan asti, missä aallot loiskuttivat kivisiä penkkoja. Tämän reissun jälkeen ymmärrän entistä paremmin miksei Skotlannissa järvissä uiminen ole sellainen maan tapa kuin Suomessa - lochit ovat kylmiä, syviä ja virtaavia, ja niiden rannat ovat jyrkkiä, kivisiä ja kallioisia - hiekkarantaa tai edes matalaa mutapohjaa saa kyllä etsimällä etsiä. 

Foyers sijaitsee korkealla järven eteläpuolella, ja vaikka sieltä näkyy Loch Nessistä siipale, ei se ole paras paikka järven bongailuun, vaikka maisemat muuten ovatkin hienot. Foyersin putouksilla on oma pieni parkkipaikka, jonka luota jyrkkä polku ja rappuset vievät alas näköalapaikoille. Mäntymaisema oli ihanan kotoisan oloinen, ja jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisimme voineet kiertää pidemmänkin luontoreitin. Nyt kuitenkin menimme suorinta reittiä putouksille ja takaisin.

Nämä kuvat eivät tee oikeutta 62 metriä korkealle putoukselle, joka kohisi vinhaa kyytiä alas kallioseinämää. Jostain syystä olin kuitenkin odottanut siltä enemmän, kun kerran kaikki näkemämme joet tulvivat ja sadetta oli riittänyt koko viikon. Esim. Wikipediassa olevan kuvan mukaan putouksessa voisi olla vettä paljon enemmänkin (ainakin kesällä). Ehkä putous ei meissä aiheuttanut valtaisaa vau-efektiä, mutta tämä oli kiva pieni kohde käydä katsomassa, ihan vain jo ympäröivien maisemienkin vuoksi - ja on helppo ymmärtää että seutu on inspiroinut paikallisia taiteilijoita, kuten Robert Burnsia, jonka putouksesta kertovan runon säkeitä on esillä kivitauluissa polun varressa.

'Among the heathy hills and ragged woods 

The roaring Fyers pours his mossy floods...'

Happy Hogmanay

Vaikka tämä oli meidän toinen uusi vuosi Skotlannissa, vasta tällä kerralla pääsimme mukaan paikalliseen juhlatunnelmaan. Viime vuonna kaupungin juhla ja ilotulitukset peruttiin kovan tuulen vuoksi, ja me nukuimme pois muuttoväsymystä vuoden vaihtumisesta sen kummemmin välittämättä.

Tänä vuonna sää suosi - vain vuorokautta aiemmin laantunut Frank-myrsky oli jättänyt jälkeensä vain märän maan ja valtaisat lammikot. King's Parkissa pyörivät lapsille suunnatut hilavitkuttimet, eikä sää ollut säikäyttänyt kansalaisia. Kaupungin facebook-sivuilla oli kehoitttu vetämään tilaisuutta varten kumpparit (Wellingtons, eli tuttavallisemmin wellies) jalkaan, ja monet meidän ohella olivat vinkkiä noudattaneet - nilkkoja myöten mudassa seisoessamme olimme tästä ihan tyytyväisiä.

Lavalla esiintyi kuoro, laulaen vuoden suosituimpia hittejä ja tietysti päättäen esityksen Auld Lang Syne -veisuun, joka minulle on tähän asti tullut tutuksi lapsuudessa partiosta, jossa sitä laulettiin suomalaisilla sanoilla jokaisen kokouksen päättyessä jäähyväisten hetkellä ("Tää ystävyys ei raukene.."). Nyt vasta kuitenkin opin, että ympäri maailman uutena vuotena lauletun veisun alkuperäiset sanat ovat skotlannin kansallisrunoilijan Robert Burnsin käsialaa - ei siis ihme että se etenkin täällä kuuluu tärkeänä osana Hogmanayn, eli uuden vuoden aaton viettoa.

Katselimme kun linnan kupeesta lähetettiin raketteja kello yhdeksän aikaan, jonka jälkeen siirryimme kotiin ja laitoimme pojat nukkumaan. Kilistimme kuohuvaa ja napostelimme skotlantilaisilla nakeilla ja ruohosipulilla maustetulla dipillä, jonka olimme joskus aiemmin sattumalta havainneet maistuvan aivan suomalaiselta uuden vuoden perinneherkulta eli perunasalaatilta - tosin ilman perunaa. Vastapäisessä asunnossa oli menossa pirskeet - kuulimme olkkariimme kun juhlakansa laski sekunteja puoleen yöhön ja kun uusi satsi raketteja lähetettiin ilmoille linnalta. Tervetuloa 2016!  

Näin sain pitkästä aikaa luukun auki. Vuosi meni, mutta viimein pääsen hihkaisemaan BINGO!