Hyvästit Skotlannille

Viimeisiä päiviä viedään, laukkuja pakkaillaan ja kaappeja pyyhitään. Viimeinen kuukausi on hujahtanut ohitse käytännön juttuja järjestellessä. Voisi melkein sanoa, että kolmen vuoden takainen muutto tänne on vielä niin tuoreessa muistissa, että monet asiat menevät rutiinilla. Ja kuitenkin monta asiaa on ehtinyt muuttua tänä aikana alkaen muuttoamme helpottavasta Finnairin nykyään lentämästä suorasta Edinburgh - Helsinki reitistä aina rajoituksiin joita suomalaisen subjektiivisen kokopäivähoito-oikeuteen on tehty tällä välin. 

Olemme yrittäneet ottaa ajastamme Skotlannissa kaiken irti - vietimme hauskan family fun dayn Kain nyt entisellä työpaikalla, emmekä antaneet sateen pilata valmistujaispäivääni yliopistolla. Olemme tavanneet täällä saamiamme ystäviä, vaihtaneet yhteystietoja ja vakuuttaneet sekä lapsia että itseämme siitä että kyllä tänne vielä palataan, käymään ainakin. Tällä hetkellä siivous ja pakkaus vie kuitenkin huomiomme - pian nähdään kuinka Suomeen kotoutuminen taittuu, mutta etukäteen sitä ei ole nyt aikaa pohdiskella. Lapsia sekä innostuttaa että jännittää - harmittaa erota hyvistä kavereista, mutta sukulaisten luokse ja omaan vanhaan kotiin on meillä kaikilla jo ikävä.

Tässä kuvia viime sunnuntailta, jolloin kävimme piknikillä lempimetsässäni Dollarin ihanassa vihreässä laaksossa. Tämä oli minulle kolmas, eikä viimeinen kerta kun siellä piipahdan, siitä olen varma.

Onnea Kanada 150 vuotta?

Kanadan matkasta alkaa olla jo aikaa, mutta en voi olla palaamatta aiheeseen, juhlittiinhan maassa eilen 150 vuotispäivää. Tai ketkä juhlivat, ketkä eivät. Suurin osa opintomatkalla tapaamistamme luennoitsijoista ja ammattilaisista kuuluivat alkuperäisväestöihin. Järjestään jokainen kohtaamamme albertalainen Blackfoot, Cree ja Métis -kansojen edustaja totesi meille, ettei heillä ole mitään syytä juhlia päivää, joka merkitsee heidän kansoilleen puoltatoista vuosisataa kolonialismia ja sortoa. 

Heidän näkökulmansa kuunteleminen kiteyttää hyvin tavan, jolla tämä matka oli meille ainoalaatuinen tilaisuus päästä oppimaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden välisestä monimutkaisesta suhteesta, kyseenalaistamaan meidän eurosentrisen maailmankuvamme ja saamaan ensikäden meille kaikille pääasiassa uudesta aiheesta. Tähän postaukseen olen koonnut pääpointteja, jotka jäivät mieleeni tapaamiemme heimojen vanhimpien (elders) opetuksista.

Kanadassa on yli 400 eri alkuperäiskansaa (First Nations). Eräs meille puhunut luennoitsija kuvaili, miten hänen identiteettinsä on muuttunut 70-luvun lopun lapsuudesta tähän päivään. Ensin hän oli intiaani (indian), sitten native, vähän myöhemmin aboriginal ja nykyään kaikista poliittisesti korrektein termi on indigenous.  Käytännössä aboriginal-sanaa käytetään kattokäsitteenä, jonka alle kuuluvat kolme alaryhmää, First Nations, Métis (kansa joiden alkuperä voidaa jäljittää ensimmäisten eurooppalaisten uudisasukkaiden ja alkuperäiskansalaisten jälkeläisiin) ja inuiitit. Kohtaamamme alkuperäiskansojen jäsenet olivat ylpeitä sukujuuristaan, ja kuvailivat kokevansa olevansa ensisijaisesti omien kansojensa edustajia (esim. Blackfoot tai Cree), ennemmin kuin "kanadalaisia".

Kolonialismi Kanadan alkuperäisväestöjen näkökulmasta kiteytyi meille erään luennoitsijan sanoissa:

It's not about 'evil white man'. It is not about religion or even politics. It is about individuals who misuse power to oppress other people. As human beings we are more alike than we are different.

Vapaasti kääntäen, heidän tarkoituksenaan ei ole yrittää syyllistää uudisasukkaita tai näiden jälkeläisiä, vaan kiinnittää huomiota niihin monenlaisiin tapoihin joilla vallan väärinkäyttö on johtanut alkuperäisasukkaiden maiden ja oikeuksien riistämiseen - ja jonka jäljet näkyvät yhteiskunnassa edelleen suhteettoman suurina työttömyys-, perheväkivalta-, itsemurha- ja päihdeonglematilastoina alkuperäisväestöjen keskuudessa.

Käytännössä kolonisaatio tarkoitti alkuperäisväestöjen sijoittamista reservaatteihin ja laajamittaista yritystä sulauttaa alkuperäisväestö uudisasukkaisiin sijoittamalla lapset sisäoppilaitoksiin, joiden tarkoituksena oli saada 'intiaanius pois intiaaneista'. Toisin sanoen kristinuskon varjolla heitä kiellettiin noudattamasta omia perinteisiä tapojaan ja uskomuksiaan. 1900-luvun alussa monissa kouluissa 30-60% sisäoppilaitosten lapsista kuoli mm. tuberkuloosiin, ja useat heistä haudattiin merkitsemättömiin joukkohautoihin. Aikuisuuden kynnyksellä kouluista takaisin reservaatteihin palatessaan lapset olivat traumatisoituneita paitsi alkuperäisten perhesuhteiden katkeamisesta, myös kouluaikana kokemastaan henkisestä, uskonnollisesta, seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta.

Viimeinen koululaitos suljettiin 1996. Sitä ennen yli sadan vuoden ajan alkuperäisväestöjen lapset olivat altistuneet samankaltaiselle kohtalolle, minkä vuoksi maassa puhutaan koululaitosjärjestlemän aiheutaneesta ylisukupolvisesta traumasta. Historiasta kumpuavat epätasa-arvoiset elämän lähtökohdat näkyvät monella tavalla tämän päivän kanadalaisessa yhteiskunnassa mm. alkuperäiskansoihin kuuluvien suhteettoman suurena osuutena lastensuojelun asiakkuudessa (69% huostaanotetuista lapsista edustaa alkuperäisväestöjä) ja vankiloissa.

Sekä huojentavaa, että hämmentävää minusta oli huomata matkan aikana myös se, etteivät monet kanadalaiset itsekään vaikuta olevan tietoisia oman maansa historiasta - maata voisi sanoa vaivaavan postcolonial amnesia - kollektiivinen haluttomuus tai kyvyttömyys tiedostaa tapoja joilla alkuperäisväestöjä on kohdeltu aikojen saatossa, ja edelleen tänä päivänä. Tämä tuli ilmi mm. muutamissa museoissa ja luonnonsuojelualueilla joilla vierailimme. Alkuperäiskansoihin viitattiin epämääräisesti - jos ollenkaan - mikä meistä tuntui epäreilulta. Kuten eräs luennoitsija meitä muistutti, he eivät koskaan olleet kadoksissa, joten ajatus siitä että valkoiset 'löysivät' Amerikan on yhtä absurdi kuin jos joku sanoisi löytäneensä maastoauton kaupan parkkipaikalta ja ottaisi sen omakseen, ihan vain koska alkuperäinen omistajaa ei nyt sattunut olemaan paikalla ta kykenevä puolustamaan omaisuuttaan. 

Kanadan hallitus on pari vuotta sitten pyytänyt virallisesti anteeksi alkuperäiskansojen kurjaa kohtelua ja koululaitossysteemin aiheuttamia traumoja. Nyt maassa puhutaankin paljon siitä että kansat ovat matkalla kohti tottuutta ja sovittelua (truth and reconciliation). Hallitus satsaa alkuperäiskansojen koulutukseen - mutta työsarkaa on paljon. Kävimme alkuperäiskansojen lapsille (3-7v) suunnatussa oppilaitoksessa, jossa johtajatar kertoi meille vetävänsä säännöllisesti esittelykierroksia kandalaisille opettajille. Uusissa opetussunnitelmissa alkuperäiskansojen kohtalo viimeinkin tunnustetaan ja opettajien oletetaan kertovan oppilaille maan historiasta totuudenmukaisesti. Johtajatar kuitenkin kertoi, että hänen kaksituntisen infopläjäyksensä jälkeen, johon sisältyy historiaa, traumatietoutta ja lasten ja perheiden nykytilanteiden kuvaamista, monet opettajat ovat itkun partaalla. Heillä ei ole ollut tietoa oman maansa historiasta tai nykytilasta, eivätkä he ole varmoja, onko heillä valmiuksia kertoa asioista totuudenmukaisesti omille oppilailleen. 

Vaikka tästä kaikesta minulle jäi paljon ajattelun aihetta ja muistutus siitä että kaikilla tarinoilla on kaksi puolta (kuten Kanadan juhlavuoden juhlinnalla), kaikkein hienoimmat muistot opintomatkalta liittyvät niihin muutamiin rituaaleihin, joihin saimme kunnian osallistua eri heimojen vanhimpien vetäminä. Koimme olevamme todella etuoikeutettuja, sillä edes paikalliset ei-alkuperäisväestöihin kuuluvat eivät yleensä saa mahdollisuutta osallistua vastaaviin tilaisuuksiin. 

Rituaaleja joihin osallistuimme yhdisti niiden korostaminen mahdollisuutena kokea henkilökohtainen hengellinen (spiritual), eikä niinkään uskonnollinen (religious) elämys. Näissä perinteiseissä ja ikivanhoissa rituaaleissa oli monia elementtejä, jotka ovat keskeisiä monissa vanhoissa sekä nykyaikaisissa terapioissa, kuten huomion kiinnittäminen omaan hengitykseen ja itsensä maadoitukseen (grounding). Lisäksi rituaaleissa istuttiin aina ympyrässä, jonka meille selitettiin symboloivan yhteisöllisyyttä, toinen toisemme kunnioittamista ja vastuun ottamista itsestä ja muista.

Tutuimmaksi rituaaliksi meille tuli smudge, jonka saimme tehdä neljä eri kertaa kahden viikon aikana. Käytännössä kyseessä on yksinkertainen keskittymis- ja puhdistautumisharjoitus joka usein suoritetaan ennen muita rituaaleja. Rituaalissa ison simpukan kuoren päällä poltetaan kuivattua salviaa (sage), josta nousee miellyttävän tuoksuinen savukiehkura. Simpukan kuori kiertää ringissä, ja jokainen vuorotellen ikään kuin puhdistaa kätensä savussa ja pyyhkäisee savua päänsä yli ennen kuin antaa kuoren seuraavalle.

Maailman eri kulttuureja tarkastelemalla voi huomata, että vastaavia savurituaaleja on tehty vuosituhansia ympäri maailman (esimerkkinä hindutemppeleiden tai ortodoksikirkkojen suitsukkeet). Moderni tiede on todennut monien yrttien savun olevan antibakteerista. Koska itse mieluiten luen tiedot kirjoista ja luotan tieteelliseen maailmankuvaan, minulle oli hieno oivallus ymmärtää tämän rituaalin kautta, että ihmisillä eri puolilla maailmaa on ollut samankaltaista käytännön tuomaa tietoa, joka - vaikkain suullista perimätietoa - voi olla aivan yhtä validia kuin ns. tutkittu tieto. Suomalaisille vastaavaa perimätietoa voi nähdä esimerkiksi saunakulttuurissa - minä ainakin olen vihtonut saunassa ihan vain koska 'niin on tapana', osaamatta ajatella että tapa liittyy koivunlehdistä vihtoessa irtoavaan eteeriseen öljyyn ja sen hoitavaan vaikutukseen. Kummallista kyllä, minun piti matkustaa Kanadaan skotlantilaisen opiskelijaryhmän kanssa ja istua hikimajassa Mohawk-heimon vanhimman kanssa oppiakseni tämän seikan suomalaisesta kulttuurista.

Hikimaja

Hikimaja (sweat lodge) olikin kokemus ihan omassa luokassaan. Suomalaisena osasin odottaa kyseessä olevan eräänlainen sauna, ja niinhän se olikin. Kyseessä oli puolikaareksi taivutettujen pajunvarsien varaan viritetty kupolimainen vilteillä peitetty teltta, jonka keskellä oli kuoppa. Rituaalin alussa kuoppaan kannettiin avotulella kuumennettuja punaisena hohtavia kiviä, joiden päälle ripoteltiin samanlaisia yrttejä mitä smudgessa käytetään. Kiville heitettiin vettä, ja kivistä irtosi pehmeä ja tuoksuva löyly. Hikimajassa, toisin kuin saunassa, tarkoituksena on peseytymisen sijaan henkinen puhdistautuminen. Sinne mentiin erityiset hikoiluvaatteet päällä (naisilla pitkät mekot, miehillä sortsit), ja sisällä istuttiin vilteillä lattialla naiset toisella ja miehet toisella seinustalla. Rituaali koostui neljästä n. 20 minuutin kierroksesta, joiden aikana majan ovi suljettiin, ja meidän istuessa säkkipimeässä ja kuumassa majassa, rituaalia vetäneet vanhimmat soittivat peurannahkaisia rumpuja ja lauloivat perinteisiä lauluja. Kierrosten välillä majan ovi avattiin, raitis ilma pääsi sisään ja halutessaan voi käydä ottamassa vesihörpyn.

Kokemusta ei voi sanoin kuvailla - se täytyy itse kokea. Itse nautin siitä suunnattomasti - ehkä se oli osittain suomalaisen saunaikävää, tai ehkä olin tietämättäni kaivannut mahdollisuutta istua hiljaa omien ajatusteni kanssa, lämpimässä ja pimeässä, kuunnellen rytmikkäitä rumpuja ja ihokarvat nostattavaa laulua. Ajantaju hävisi tänä aikana aivan täysin - kello tiesi kertoa, että lopulta kun saimme vaihdettua kuivaa päälle ja lähdimme hiukset savulta edelleen tuoksuvina takaisin kaupunkiin aika oli saapumisestamme kulunut yli neljä tuntia. Jos jotain haluan muistissani säilyttää Kanadan matkalta, niin se on juuri tuo hikimajanjälkeinen tunne, kun olo oli kuin pitkän urheilisuorituksen jäljiltä - rentoutunut ja rauhallinen. Samalla olimme vähän surullisia, tietäessämme että tämänkin hienon rituaalin harjoittaminen oli pitkän aikaa Kanadan alkuperäisväestöille kiellettyä.

Lake District

Alle kuukauden päästä ollaan Suomen kamaralla. Epätodelliselta tuntuu. Muuttovalmistelut ovat käynnissä - tavaroita pakkaillaan, sähkösopimuksia ja nettiliittymiä puretaan ja avataan, kissaa rokotetaan... Mutta on tässä vielä vähän ehditty nauttia Iso-Britanniasta, tässä kuvia sateiselta yhden yön pikavisiitiltä Englannin puolelle, missä piipahdimme Lake Districtillä Grasmeren kylässä. Kyllä oli vihreää ja idyllistä! Turisteja myös tosi paljon, vaikka olimme toukokuun puolella liikenteessä. Paljon jäi sinnekin nähtävää mitä emme säästä ja aikataulusta johtuen kyenneet tsekkaamaan. Tänne kyllä palaisi vielä mielellään toistekin paikkoja tutkailemaan. 

Isle of Skye

Kun päivitin omaa Skotlanti bucket listiäni jutuilla joita haluan kokea ja nähdä vielä ennen Suomeen paluuta, ensimmäisenä listalla oli 'käy saarella', ja vähän alempana samalla listalla oli Eilean Donan linna. Yhdistimme kaksi, kun lähdimme yhden yön minireissulle Isle of Skyelle. Mikä sää, mitkä maisemat!

Skotlanti on ihanan kompakti matkailumaa omalla autolla liikkuessa ja jopa näin vähän tiukemmalla aikataululla. Lähdimme yhdeksän aikaan kotoa, ja yhden maissa olimme allanäkyvissä maisemissa, Dornien kylässä, Eilean Donan linnalla. Linnana se oli ihan mukiinmenevä - sisältä löytyi kalustettuja huoneita, ystävällistä opastavaa henkilökuntaa ja hauskasti henkilökuntaa esittävillä patsailla elävöitetty keittiö. Itse kyllä nautin vielä sitä enemmän linnan ulkonäöstä etenkin näin auringon paisteessa ja ihmettelin miten hienoa on päästä näkemään tämäkin paikka, joka monissa Skotlannin inspiroimissa tauluissa, kuvissa ja elokuvissa vilahtaa.

Linnalta matka jatkui siltaa pitkin saarelle ja Kyleakinin kylään. Skyen saari on mielettömän suosittu matkailukohde, minkä huomasimme hotellia varatessamme. Vaikka olimme olleet asian suhteen suht ajoissa liikkeellä, kyseinen hotelli oli ainoa saaren hotelli jossa oli vapaata.

Ja mikäs muu kylän laitamilta löytyi pienen kävelymatkan päästä, kuin toinen linna. Päätimme kuitenkin ettemme riskeeraa kuivia kenkiämme, joten Casteal Maol, jonka rauniot yllä olevassa kuvassa näkyvät, jäi nousuveden vuoksi saavuttamattomaksi tällä kertaa. 

Seuraavana päivänä suunnistimme Fairy Poolseille, joita meille oli yksi sun toinen suositellut must see -kohteeksi Isle of Skyellä, ja kyllä näissä maisemissa kelpasi poikien kirmata ja minun harjoitella taas liikkuvan veden kuvausta.

Sää oli kyllä mitä parhain koko reissun - kotiin palatessamme paikallinen sääasema osasi kertoa, että aikavälillä 1.4. - 12.5.2017 Stirlingissä on satanut 5,6 mm - vertailun vuoksi, viime vuonna vastaava sademäärä oli 84,8 milliä. Emme valita, nautitaan tästä.

Kanada tour: sosiaalityöstä Calgaryssa

Tähän postaukseen olen yrittänyt tiivistää pääpointteja siitä, mitä opimme sosiaalityöstä Kanadassa. Tässä kohtaa on muistettava että Albertan osavaltio on kaksi kertaa Suomen kokoinen ja Calgaryssa yksistään asuu 1.2 miljoonaa ihmistä. Itsestäänselvää on siis se, että kahdessa viikossa näimme vain pienen viipaleen siitä miltä sosiaalityö siellä näyttää. 

Aiheen mahdotonta laajuutta karsiaksemme keskityimme pääasiassa tutustumaan yhteisölliseen sosiaalityöhön (community social work) sekä etnisten vähemmistöjen kanssa tehtävään työhön. 

Yhteisösosiaalityöstä

Yhteisö, vapaaehtoistyö ja yhteisöjen kanssa tehtävä sosiaalityö ovat iso juttu Calgaryssa. Osaltaan tämä kertoo kanadalaisesta mentaliteetista yleisesti, mutta yhteisöajattelu Calgaryssa sai valtaisan boostin muutamia vuosia sitten, kun kaupungin halki virtaava Bow-joki tulvi yli äyräidensä kesällä 2013 ja 100 000 asukasta evakuoitiin. Monet menettivät jos ei koko kotiaan niin suuren osan irtaimistostaan, ja naapuriapua tarvittiin pihojen siistimiseen ja välttämättömien huonekalujen ja muiden tavaroiden uudelleen hankkimiseen tai kunnostamiseen.

Vaikka tulva meni menojaan, yhteisöhenki on säilynyt. Kuulimme että yli 75% calgarylaisista osallistuu vapaa-ajallaan vapaaehtoistoimintaan, eikä meitä tämän jälkeen enää yllättänyt kuulla, että myös Kanadan hallitus on ottanut tavoitteekseen vähentää köyhyyttä kohdentamalla rahoitusta ja palveluita ihmisten sosiaalisen osallisuuden parantamiseksi ja yhteisöjen ja naapurustojen voimauttamiseksi.

Vaikka yhteisökehitystyöhön (community development) satsaamisen voidaan myös kriittisesti ajateltuna sanoa palvelevan valtion kassaa, kun vastuuta palveluista ja hyvinvoinnista siirretään kansalaisille ja yhteisöille, olin silti aidosti vaikuttunut ja inspiroitunutkin jopa siitä tarmokkuudesta jolla paikalliset sosiaalityöntekijät meille kertoivat naapurustoihin suuntautuvasta perustehtävästään, joka koostuu pitkälti neljästä peruspilarista: assessment, engagement, collaboration ja transformation.

Työ alkaa yhteisön tarpeiden kartoittamisella, mihin tarvitaan avointa vuoropuhelua kansalaisten kanssa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa yleistä ja avointa keskustelutilaisuutta, tai asukkaista voidaan muodostaa tietylle kohderyhmälle suunnattu focus group. Sosiaalityöntekijöiden rooli tilaisuuksien ja ryhmien alullepanemisessa ja käytännöntoteutuksessa on olennainen.

Kun tarpeet on kartoitettu, sosiaalityöntekijä tukee yhteisöä kohti näitä tavoitteita - joskus tuki voi olla taloudellista, mutta usein se on myös paljon muuta, esim. yhteyden ottamista eri tahoihin, asukkaiden asioiden ajamista (advocacy), tilojen etsimistä ja muita käytännön järjestelyjä ja olemista linkkinä kansalaisten ja eri palvelutuottajien tai viranomaisten välillä. Tavoitteena on, kuten sosiaalityössä aina, tehdä oma rooli tarpeettomaksi voimauttamalla ja jakamalla tietoa sekä yhteisön jäsenille, että yhteistyötahoille. Onnistuneen hankkeen jälkeen naapurit tuntevat paremmin toisiaan ja omaa naapurustoaan, uusia tuttavuussuhteita on luotu ja voimavaroja kartutettu.

Kuulostaako liian hyvältä? Sosiaalityöntekijät muistuttivat, että luottamussuhteen luominen naapurustoihin voi viedä pitkän ajan ja vaatii aktiivista kompensaatiota niille, jotka antavat aikaansa ja osaamistaan yhteisön hyväksi. Ehkä tästä syystä useimmat yhteisötapahtumat joista näimme kuvia olivat grilli-iltoja, kahvihetkiä ja nyyttäreitä - hyvä ruoka houkuttelee paikalle, palkitsee ja yhdistää meitä kaikkia.

Drop-in centre Calgaryssa on yksi Pohjois-Amerikan suurimmista asunnottomien yösijoista tarjoten paikan 1200 yöpyjälle joka yö. Keskus avattiin alunperin väliaikaismajoitukseksi ihmisille jotka jäivät jumiin Calgaryn lentokentälle 9/11-iskujen jälkeen.

Maahanmuuttajatyöstä

Minulle opintomatkan mielenkiintoisin päivä oli ehdottomasti se, jona pääsimme kuulemaan maahanmuuttajien, tai uusien kanadalaisten (new Canadians) tai tulokkaiden (newcomers) kuten Kanadassa heitä kutsutaan, kanssa tehtävästä työstä. Jo tuo terminologia kertoo paljon paikallisten asenteista - päätavoitteina on integroida tulokkaat yhteiskunnan aktiivisiksi jäseniksi, ja antaa heille mahdollisuus saavuttaa potentiaalinsa.

Yhdistys jonka toimintaan tutustuimme on Kanadan neljänneksi suurin alansa toimija, ja tarjoaa 35 vuoden kokemuksella kotoutumispalveluita ja koulutusta 200 ammattilaisen ja 1500 vapaaehtoisen voimin, jotka puhuvat yli 60 kieltä. Yksi heidän hankkeistaan tuottaa kulttuuritulkkausta (cultural brokerage) lastensuojelun asiakkaille ja ammattilaisille. Projektissa on kulttuuritulkkeja 11 eri maasta, ja heidän tehtävänään on ei ainoastaan tulkata kieltä, vaan toimia eräänlaisena siltana asiakasperheiden ja sosiaalityöntekijöiden välillä. He astuvat kuvaan jos sosiaalityöntekijän on hankala päästä puheyhteyteen uuden asiakasperheen kanssa kieli- ja kulttuurimuurin vuoksi.

Kulttuuritulkki käyttää ammattitaitoaan avatakseen keskustelun, antaen tietoa kanadalaisesta lastensuojelujärjestelmästä ja laista, ja siitä millaisia odotuksia vanhemmuudelle siellä asetetaan. Lisäksi kulttuuritulkit tuntevat paikallisen palvelujärjestelmän ja kulttuurille olennaiset yhteisöt, joiden pariin he voivat ohjata asiakkaita. Vastaavasti, kulttuuritulkit osaavat selittää asiakkaiden kulttuuritaustaan liittyviä eroja ja asenteita ammattilaisille, mikä auttaa luottamuksen ja avoimen vuoropuhelun aikaansaamisessa. Kouluttamalla ammattilaisia kuten sosiaali-, terveys- ja turvallisuusalan henkilökuntaa yhdistys edistää kulttuuritietoista palvelua (culturally sensitive and responsive practice).

Kulttuuritulkkaushankkeen alullepanijana ja rahoittajana on Calgaryn kunnallinen lastensuojelu, jossa ammattialiset itse huomasivat joitakin vuosia sitten, ettei heillä välttämättä ole tietotaitoa ja kulttuurista kompetenssia palvella kaikkia maahanmuuttajaperheitä parhaalla mahdollisella tavalla. Hanke pyörii nyt neljättä vuotta ja tulokset ovat positiivisia - vain 3% kulttuuritulkkien päättyneistä asiakastapauksista palaa takaisin asiakkuuteen myöhemmin.

Mielenkiintoista oli kuulla myös tavasta, jolla Kanadassa otetaan vastaan pakolaisia. Kuten esimerkiksi Suomessa, myös Kanadassa hallitus ottaa vastaan ja sponsoroi, eli kattaa pakolaisten vastaanotosta aiheutuvat kulut. Noin puolet maahan saapuvista pakolaisista on kuitenkin yksityisesti sponsoroituja (privately sponsored), mikä tarkoittaa että esimerkiksi seurakunta, yhdistys (kuten tämä missä vierailimme) tai jopa yksityisistä perheistä koostuva ryhmä voi itsenäisesti koota varoja ja sitoutua sponsoroimaan, eli kattamaan pakolaisperheen vastaanotosta koituvat kulut. Ehkä tämä on jälleen esimerkki kanadalaisesta vieraanvaraisuudesta, tai ihan vain erilaisesta tavasta kohdella lähimmäisiämme.

Seuraavassa postauksessa otan ehkä vähän kriittisemmän näkökannan Kanadaan kun pohdiskelen mitä minulle jäi käteen kolmannesta opintomatkamme pääteemasta, eli Kanadan alkuperäiskansoista ja heihin liittyvistä sosiaalityöhön ja yhteiskuntaan liittyvistä teemoista.