Tämä ei ole näkymä Ring-elokuvasta vaan meidän olkkarin seinä. Kuvittele tähän harmailla ja luonnollisilla sävyillä maalattu tytön kuva (no kehystetty printti se vain on, mutta minusta niin kaunis).
Tähän on tultu, meillä eletään pahvilaatikkoelämää ja seinät huokailevat tyhjyyttään. Viime viikonloppuna kävin heittämässä ensimmäisen varsinaisen muuttokuorman vanhempieni luokse - evakkoon lähtivät tyttötaulun ja peilin lisäksi olkkarin matto ja sivupöydät, sekalaisia tekstiilejä (lähinnä äitin ompelemia lastenvaatteita ja kestovaippoja, päiväpeitto ja muuta mitä nyt ei vaan voi myydä tai hävittää koska äiti on ne meille tehnyt) ja pari banaanilaatikollista muistoja.
Jos jotain tästä muuttohässäkästä olemme oppineet, se on se että tavara on vain juuri sitä. Tavaraa. Se on loppujen lopuksi se ja sama minkä pöydän pintaan lapset piirtävät kuvia aamupalarahkalla tai millä sohvalla kääriydytään illalla vilttiin ja tuijotetaan The Officea. Mutta sitten on niitä tiettyjä juttuja joilla on arvo itsessään - mielikuvina, muistoina ja tunteina. Me ei millään voida ottaa mukaan lasten ensimmäisiä päiväkodissa väkertämiä makaronitaideteoksia, mun ylioppilaslakkia tai isoisän raamattua. Ne on pakko säilyttää, koska niitä ei vain voi hävittää.
Onneksi meillä on pari turvapaikkaa jonne tärkeimmät saadaan talteen. Saa nähdä muistetaanko me enää parin vuoden päästä mitä juttuja sitä tässä vaiheessa piti niin tärkeinä.
Hei hei, balettityttö!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
On ilo kuulla sinusta!