Työharjoittelusta opittua

Tämä kirjoitus on muhinut jo pitkään, mutta nyt alkaa (vihdoin) olla aika hyvästellä työharjoittelu ja vetää yhteen mitä siitä jäi käteen. Päällimmäinen fiilis on huojennus. Selvisin siitä! Muistan nimittäin yhä viime syksyn harmauden ja arjen kiireen ekan työharjoittelun aikana - ja sen hetkittäisen olon, että jos tästä selvitään niin se on ihme.

Aiemmasta karaistuneena odotin tätä toista ja puolet pidempää harjoittelua kauhunsekaisin fiiliksin. Ja olihan se rankkaa - joinain aamuna ihan vain sängystä ylös nouseminen ja junaan raahautuminen oli voitto sinänsä. Kesäisestä ajankohdasta oli kuitenkin se hyöty, että lapset pääsivät viettämään pitkän loman Suomessa. Sain paahtaa harjoittelussa vähän vähemmän huonolla omatunnolla - oli ihan ok että kävin kotona vain nukkumassa ja lataamassa akkuja, ilman huolta siitä että olisi pitänyt viihdyttää pieniä lomalaisia.

Yksi juttu mitä ei harjoittelun loputtua todellakaan jää ikävä: aikaiset aamut juna-asemalla ja kotimatkat seisoen täpötäydessä junassa. Mutta aina oli sentään aikaa aamukahville. Jännintä taisi kuitenkin olla kun kotimatkalla juna pysähtyi keskelle peltoja tunniksi (kuva yllä), kun edessä olleesta tavarajunasta oli pudonnut vaunu kiskoilta.

***

Seuraavaksi kuitenkin vähän siitä, mitä tämä kesä opetti paitsi lastensuojelusta ja sosiaalityöstä, myös skottienglannista ja paikallisista ihmisistä, työelämästä ja yhteiskunnasta.

Skottienglanti

Opin esimerkiksi, että paikannimet Sauchie ja Scone lausutaan sockey ja skyyn, ja Auchterarder on kylä Stirlingissä eikä jossain päin Saksaa vaikka niin ehkä voisi kuvitella. Skottienglanti on tarttunut onnistuneesti meihin kaikkiin - parhaiten Lukaan joka kavereiden kanssa jutellessaan sujuvasti jättää monet t- ja tt- äänteet paikallistyyliin ääntämättä (Sco'ish ja bu'er vaikkapa). Kaikki ovat oppineet lisäämään s-äänteen you-sanaan kun sitä käytetään tarkoittamaan montaa ihmistä (See youse later!), ja vastaamaan myöntävästi nasevalla aye-myönnöllä jo aiemmin opitun ye:n lisäksi.

Lisäksi olemme oppineet käyttämään sanoja uudella tavalla. Tea ei esimerkiksi tarkoita ainoastaan kuumaa juomaa, vaan myös iltaruokaa. Skotlanti saattaa olla yksi harvoja maita joissa kysymykseen 'What's your favourite tea?' voi saada vastaukseksi 'Pizza!'. Aiemmin meille oli jo käynyt selväksi että pudding on yleisnimi kaikelle jälkiruualle jäätelöstä kiisseeliin, mutta nyt olemme oppineet myös sen että juice tarkoittaa limpparia ja biscuit on käypä sana esim. Twix-patukasta.

Kuinkahan paljon lapsilla onkaan lopulta poisoppimista, ennen kuin kieli vastaa sitä mitä Suomen ala-asteella enkuntunneilla opetellaan? Minut on ainakin opetettu aikanaan esimerkiksi lausumaan h-kirjain aitch, mutta täällä olemme oppineet lisäämää eteen selkeän h-äänteen, eli sanomaan haitch.  

Työharjoittelupäivä lehmiä bongaamassa. Pääsin myös käymään asiakkaiden kanssa kahdessa linnassa - vain Skotlannissa!

Lahjoja ei saisi ottaa vastaan töissä, mutta miten tästä olisi voinut kieltäytyä?

Työkulttuuri

Toimistoympäristössä merkittävin ero Suomeen (tai ainakin entiseen työpaikkaani Suomessa) oli se, miten pomon hyväksyntä täytyy saada pienimpäänkin lippulappuun, päätökseen ja aikataulumuutokseen. Minun oli vaikea tottua siihen, että pitää kysyä lupa, jos haluaa lähteä liukuvan työajan puitteissa puolituntia etukäteen töistä, tai jos haluaa nostaa asiakastyötä varten toimiston kassasta kympin käteistä - ja tämä ei siis koskenut vain minua harjoittelijan roolissa, vaan ihan jokaista työntekijää. Toki varmasti näissä on tiimi-, toimisto- ja työnantajakohtaisia eroja, mutta väitän että täällä pomon ja alaisen välinen valtasuhde ei ole niin tasa-arvoinen kuin Suomessa.

Ja toimistoista puheenolen, täällä rakastetaan pöytäkirjoja (minutes) ja niitä otetaan jokaikisessä palaverissa. Pienimmissäkin kokouksissa noudatetaan tiukkaa ohjelmaa, johon tottuminen myös vaati opettelua - Suomessa vastaavaa pönötystä olen kokenut vain talonyhtiön vuosikokouksissa.

Lisäksi olemme oppineet Kain kanssa paljon paikallisesta työmoraalista. Suomalainen suoraselkäisyys ei enää tunnukaan kliseeltä, kun on nähnyt täällä miten eri aloilla ihmiset tekevät mielellään tasan tarkkaan sen mistä heille maksetaan, ja ihmistä joka tekee mitään sen yli (esim. huolehtii yleisestä siisteydestä työpaikalla) pidetään vähän hölmönä, kun alistuu moiseen.

Sosiaalityöstä ja sen eroista Suomessa ja Skotlannissa sain niin monta ahaa-elämystä, että niistä kirjoitan ihan oman postauksen joku kaunis päivä kun harjoitteluraportit ja tehtävät on palautettu. Sain nimittäin yllättävän kutsun käydä yliopistollani kertomassa aiheesta sosiaalityön undergraduate opiskelijoille lokakuussa - himppusen hirvittää kun en mitään vastaavaa ole ikinä tehnyt, mutta palaan asiaan luennosta selvittyäni.

Kuinka monta hehkulamppuvitsiä voi kertoa sosiaalityöstä? No ainakin nämä kaksi - osuvia molemmat.

Yhteiskunta

Tämän kesän aikana meille on selvinnyt mitä se oikeasti tarkoittaa, kun sanotaan että Britannia on luokkayhteiskunta. Kyllähän Suomessakin puhutaan keskituloisista ja pienituloisista, mutta jokseenkin näillä on tilastotieteeseen kalskahtava merkitys - eivätkä sanat oikeastaan kuvaa ihmisiä vaan taloudellista tilannetta. Täällä on kuitenkin oppinut miten paljon sisältöä, ennakko-oletuksia ja asenteita kätkevät sisälleen esimerkiksi termit middle class, working class, ja posh - jolle ehkä paras arkisuomennos olisi pyrkyri, tai henkilö joka on olevinaan/haluaisi olla paremmassa luokassa kuin mihin on syntynyt tai johon tulojen ja aseman puolesta kuuluisi. Posh on oikeastaan aika loukkaava termi eivätkä monetkaan haluaisi tunnustaa olevansa sellaisia. Tämä on yksi syy miksi olemme mieluusti ottaneet käyttöön paikallismurteen, sillä sitä käyttämällä puhuu "oikealla tavalla väärin" - eli samalla tavalla kuin tavan kansalaiset. Liian oikeaoppinen englanti on nimittäin yksi varmimpia tapoja jolla posh-leiman saa otsaansa.

Luokkajaon huomaa paitsi tarkkailemalla eroja eri asuinalueiden välillä, myös ihmisten ostoskäyttäytymisestä (henkilökohtaisesti välttelen Waitrosea ja jopa Marks & Spencerin ruokapuotia joihin en koe olevani opiskelijabudjetillani ja vapaapäivinä suosimassani farkut ja huppari -tyylissäni tarpeeksi middle class tai edes posh). Myös lasten kouluissa on eroja. Tavallaan on helppo liputtaa koulupukujen puolesta jos niiden ajatuksena on asettaa lapset keskenään tasa-arvoiseen asemaan kun kaikki ovat pukeutuneet samoin. Mutta tosiasia on se, että etenkin yläkouluikäisillä sillä on jo väliä onko koulukengät hankittu halvalla Primarkista, vai laatumerkkiä Debenhamilta - vaikka kyseessä olisi ulkoisesti varsin samannäköiset mustat kävelykengät. Koulupuvun väri, koulun vaakuna ja se kuuluuko asuun solmio ja bleiseri vai pelkkä kaulus- ja collegepaita kertoo myös perheen sosiaalisesta statuksesta - tietyillä kouluilla on yksinkertaisesti parempi maine ja hienompi historia kuin toisilla.

Enpä muista koskaan ottaneeni syksyä vastaan näin kiitollisena kuin tänä vuonna. Nyt nimittäin huomaa että kesä on jo ohi, vaikka olemmekin saaneet nauttia vielä n. +18C lämmöstä näille päiville asti. Luonnon värit ovat alkaneet salakavalasti haalistua, siellä täällä näkyy kellertäviä lehtiä ja aamuisin saattaa herätä sankkaan sumuun.

Harjoittelun jälkeen aion vetää vähän happea. Ja valmistautua viimeiseen koitokoseen näissä opinnoissa - opinnäytteeseen.

Still kickin'

Työharjoittelu on tänään puolessa välissä. Välivaiheen raportti alkaa olla palautuskunnossa, ensimmäinen observaatio takana ja työkaverit ovat alkaneet tottua siihen ettei tästä suomalaisesta saa irti kunnollistsa small talkia. Kaikki hyvin siis. Rankkaa on, ei voi kieltää, ja (ensimmäistä kertaa varmaan ikinä) odotan syyskuun loppua niin kovasti! 

Matkalla kotikäynnille.

Työn arki tuntuu tältä.

Olo on todella ristiriitainen - ihan vain selviytyäkseni arjesta hoen mielessäni yksi vuosi enää, vuoden päästä olen valmistunut, yksi vuosi enää Skotlannissa. Ja sitten katson työmatkalla haikeana junan ikkunasta näkyviä mielettömiä smaragdinvihreitä kukkuloita, lammaslaitumia ja sinisenä horisontissa siintäviä vuoria ja mietin - viimeinen vuosi menossa, miten ikinä ehdimme tai jaksamme nähdä kaikkea sitä mitä Skotlannilla olisi meille vielä tarjottavaa. 

Tämän kesän sää kiteytyy tässä - viikon sadetta seuraa viikon pilvinen kausi. Eipä harmita istua toimistossa.

Paitsi kun työn arki on myös tätä...

... ja tätä ...

... ja  silloin kun se aurinko sitten viimein pilkahtaa.

Mutta hei, yhtenä päivänä huomasin pukeutuneeni sävy sävyyn Irn Bru -tölkin kanssa. Huumoria revittävä sieltä mistä sitä löytyy.

Rankka päivä

Koulukaveri tekstasi eilen iltapäivällä minulle kysyen olenko kotona viettämässä lukupäivää (studyday). Vastasin, että en, vaan vietän 'itketään työkavereiden edessä, lähdetään ajoissa kotiin ja myöhästytään silti bussista ja junasta' -päivää. Se kuvaa aika hyvin eilistä perjantaita joka oli aikamoista tunnemylläkkää. En ainoastaan herännyt aamulla yllättäviin, hämmentäviin ja surullisiin Brexit-uutisiin, vaan pääsin heti aamusta myös työharjoittelussa iloitsemaan arabian kielen tulkin kanssa työskentelystä - en ollut edes tajunnut miten olin kaivannut sitä aiemmasta työstäni Suomessa. Hetken aikaa minulla oli olo että jes, tämän homman minä osaan. Ja sitten iltapäivällä taas pääsin näkemään jotain muuta mikä lastensuojelussa on lähes arkipäivää, ja minun olisi pitänyt olla siihen valmistautunut, mutta kyllä se ekaa kertaa omalle kohdalle osuessa kosketti. Onneksi asiakkaiden edessä pystyin ottamaan koolisti - jotain kredittiä siis minullekin, vaikka työkavereilta sainkin myötätuntoisia untuvikko-opiskelijalle suunnattuja katseita jälkikäteen kyyneliä pyyhkiessäni.

Viime viikon ainoa pilkahdus aurinkoa

Illan  vietinkin uutissivustoja lukiessa ja Skotannin suomalaisten Facebook-ryhmän keskusteluja seuratessa. Myönnän että yllätyin Brexit-äänestyksen tuloksesta, mutta syytän siitä EU-myönteistä kuplaa jossa elämme täällä Skotlannissa. Stirlingissä 67.7% kannatti EU:ssa pysymistä, ja samaa mieltä olivat kaikki Skotlannin vaalipiirit. Kollegat työpaikalla vaikuttivat olevan yhtä hämmentyneitä. Siinä missä he harmittelivat punnan kurssin sukellusta, meille UK:n EU-ero sanelee ehtoja sille kuinka helppoa tai vaikeaa (mahdotonta?) meidän olisi tänne jäädä (tai palata) jos niin haluaisimme. 

Mutta tätä enemmän suren maan jakautumista - kyllä-ääniä antoivat selvästi enemmän kasvukeskukset ja yliopistokaupungit, siinä missä erokampanja kukoisti alueilla jotka viime vuosikymmeninä ovat kärsineet teollisuuden alasajosta, työttömyydestä ja sitä seuranneesta taloudellisesta ja sosiaalisesta ahdingosta. Suren erkaantumista EU:n yhteinäisyydestä, ja työväenluokan ahdinkoa etenkin Englannin puolella, eroäänet heijastavat tyytymättömyyttä päättäjiin, huolta tulevaisuudesta ja tarvetta pitää kynsin hampain kiinni niukoista resursseista kun työpaikat ovat lähteneet ja naapurustot kurjistuneet. Ymmärrän, ettei ole helppoa ajatella EU:ta solidaarisuuden tyyssijana kun olo on kuin nurkkaan ahdistetulla ja tyhjästä on mahdoton jakaa toisille - kuten vaikka maahanmuuttoon, mikä oli yksi tämänkin äänestyksen pääteemoista. 

Mutta oli mulla muutakin kuin doom ja gloom asiaa - kuvia viime sunnuntailta. Täällä vietettiin isän päivää, ja me lähdettiin sen kunniaksi tsekkaamaan Kain työpaikkaa Dunfermlinessa ensimmäistä kertaa koko perheen voimin. Matkalla piipahdimme kuitenkin Devilla-metsässä, joka mäntyineen ja suolampineen olikin yllättävän suomalaistyyppinen (miinus hyttyset!). Ihan sopiva juhannusmaisema meille.

Pojat tietää että puusta ja kivestä saa tehtyä kirveen - ainakin Minecraftissä.

Ehkä skottilaisin maisema ikinä - kiviaita, lehmiä, kivihiilivoimala, joki, kaupunki ja kumpuileva horisontti.

Perillä Dunfermlinessa kävimme Pittencrieff puistossa lounalla. Puistosta löytyi kahvilan lisäksi mielenkiintoisia rakennelmia, puhallinsoitin orkesteri, iso leikkipaikka lapsille ja oranssi Pittencrieff House. Harmaa päivä sai arvoisensa kaatosateisen päätöksen, joten iso osa puistosta jäi tutkimatta - hyvä syy tulla tutkailemaan toisen kerran.

Työharjoittelun pyörteissä

Arvasin kyllä että aika ja energia valokuvaamiseen ja bloggaamiseen käy vähiin kun viettää viikossa 13 tuntia julkisessa liikenteessä ja 35 tuntia työharjoittelussa. Kun kerroin arjen aikatauluistani työpaikalla, kollegat kommentoivat minun ja Kain olevan kuin 'passing ships in the night' - vaihdamme kotiovella läpsystä vanhemmuusvuoroa ja perheen yhteinen aika on kortilla. Mutta yksi kuukausi on jo takana - kolme vielä edessä. Tässä pieniä huomioitani Perthistä ja lastensuojelusta tähän mennessä.

• Eihän se juna + bussilippu sitten järjestynytkään niin näppärästi kuin nettisivut antoivat ymmärtää. Mutta nyt on matkakortit käytössä ja matka taittuu. Puolen tunnin juna matka suuntaansa sujuu aika kivuttomasti - olen ehtinyt lukea jo kolme hömppäkirjaa, mihin ikinä ollut aiemmin mukamas aikaa kun matka yliopistolle vei 15 minuuttia ja vietin enemmän aikaa kotona iltaisin.

Sumuinen syys kesäaamu Skotlannissa.

• Tähän mennessä olen huomannut, että perthiläisillä on ainakin hyvä huumorintaju - siihen törmää keskustassa kulkiessa ja ympärilleen katsellessa erityisesti kauppojen nimissä (kuten lasten kenkäkauppa This Little Piggy) ja mainoskylteissä. Esimerkiksi juna-aseman lähellä ravintolan edessä on kyltti jossa muistutetaan, että You can always catch the next train! ja kuulotestejä mainostavan terveysklinikan edessä on kuva hillolla ja herneillä (jam and peas) täyteystä leivästä, kuvateksinä I said I wanted ham and cheese!

• Työharjoittelussa olen oppinut jos en muuta niin ainakin liudan uusia lyhenteitä, joita täällä rakastetaan. Tällä hetkellä olen ECS osastolla laatimassa IAR:ta SCRA:n pyynnöstä. Olen ollut LAC, CPCC, ITM ja ASN palavereissa, tehnyt yhteistyötä SCO:n ja CLW:n kanssa ja kirjannut asiakastietoja CCM:ään. Olen saanut koulutusta OARS ja MANDELA menetelmiin, käynyt tutustumiskäynnillä COPECC:ssa ja CIAM:ssa, ja pyrkinyt käyttämää työssäni AOP:tä, ja GOPR:ia ja GIRFEC:iä. Montakohan vielä tulee vastaan lisää ennen kuin loppu häämöttää?

• Työmatkoilla olen pannut merkille paikallisen tyylin kulkea julkisesti työvaatteissa. Enkä nyt tarkoita heitä jotka ovat työssä parhaillaan - poliiseja, rakennusmiehiä tai postin kantajia. Vaan työmatkalaisia. Vielä ennen tänne muuttoa luulin että vain Nurse Jackie kulkee New Yorkin metrossa sairaanhoitajan asussa, mutta se onkin täällä arkipäivää. Ainakaan siellä päin Suomea mistä me ollaan kotoisin sairaanhoitajat, kauppojen myyjät ja siivoojat eivät useinkaan kulje töihin työvaatteissa, toisin kuin täällä. Pohdin, erotellaanko Suomessa helpommin 'työminä' ja 'arkiminä', ja halutaanko enemmän suojella omaa yksityisyyttä - eikä haluta välttämättä kaikkien näkevän että sairaanhoitajakin käy töitten jälkeen kotimatkalla kaupassa, ja että kaupan kassakin kulkee bussilla töihin. 

• Vähän samaa mietin kun vien Lukaa jalkapallotunneille yläkoululle. Pukutilat löytyy, mutta Luka on ainoa joka vaihtaa urheiluvaatteet päälle ennen tuntia ja taas pois tunnin jälkeen. Muut lapset saapuvat paikalle valmiina jalkapallovermeissä ja kävelevät samoilla futiskengillä ulkona ja sisällä liikuntasalissa.

• Nämä ihanat aurinkoset kuvat ovat tiistailta - kun vietin 'opiskelupäivää' kotona kun Kailla oli vapaata, ja nappasimmekin pojat autoon heti koulun jälkeen ja lähdimme puistoon. Iltaruuaksi oli voileipiä, viinirypäleitä, täytettyjä oliiveja, hummusta ja joitain ihania kaupan lihapalleroita piknik viltillä nautittuina, juomana mehua ja Leonin sanoin 'imppua' (Irn Bru). Sain rusketusrajat varpaisiin - hyvä päivä!

Onnea on ...

... baltialais-slaavilaisesta marketista löytynyt puolalainen ruisleipä,

... auringonpaiste, lämpö ja kukkivat puut,

... kesän ekat ulkojäätelöt,

... ja viikonlopuksi hiljentynyt raksa meidän olkkarin ikkunan alla.

Ja hetken aikaa voin palautua ekasta kiireisestä työharjoitteluviikosta, jonka aikana olen päässyt istumaan palavereissa, koulutuksessa, kotikäynneillä ja valvomaan lasten ja vanhempien välisiä tapaamisia. Olen yrittänyt tarttua uuden tiedon hyökyaallosta tärkeimpiin murusiin ja koota mielessäni kuvaa työn käytännöstä ja prosessesista - vaikka aika lailla kaaokselta se vielä näyttää. Olen turhautunut lastensuojelulain kiemuroissa ja syönyt illalliseksi lämpimän kotiruuan sijaan juna-aseman kiskalta ostamani annospussillisen sipsejä odottaen tunnin ajan seuraavaa junaa kun tavanomainen vuoroni oli peruttu. Olen myös huomannut että Perth on kaunis kaupunki, tiimiläiset ovat mukavia ja toimiston vilskeestä päätellen harjoittelu tulee vilahtamaan ohi todella nopeasti. Kun vain muistaa välillä ottaa happea ja nauttia kesästä.

Perth-panikointia

Perthin yllättävän komea vanha juna-asema

Tulin kertomaan ensivisiitistäni Perthiin, tulevaan harjoittelupaikkaani. Harjoittelunohjaaja vaikutti mukavalta (niinhän ne aina alkuhaastatteluissa, ennen kuin arki koittaa ja totuus paljastuu?), toimistotilat ahtailta (kaksi ihmistä ei mahdu rinnakkain käytävälle ja jokaisessa pienessä huoneessa oli 2-3 työpistettä), ja työ kiireiseltä, kriisien sävyttämältä ja paperityön täytteiseltä (perus sossumeininkiä siis). Minulle ei oltu varattu omaa työpistettä, mutta sitä kuulemma oli ajatuksen tasolla suunniteltu (kiitos).

Mutta katsokaa miten kuvauksellinen pikkulammas tarttui linssiin Aberfoylessa, jossa kävimme katsastamassa kevään uudet karitsat ja villamyymälän tarjonnan.

Perthin junan ikkunasta näpsäisty

Matka Perthiin taittui junalla nopeasti, ja edellisenä päivänä satanut lumi (huhtikuun lopussa?!) sai vuoret näyttämään kivoilta. Bussijärjestelyt kaupungissa sen sijaan ovat vähintäänkin mielenkiintoiset. Juna-asemalta on 10 min reipas kävely bussipysäkille useamman ison risteyksen poikki ja keskustan halki. Lähemmäs asemaa jos haluaisi, pitäisi vaihtaa bussia. Vaikuttaa merkityksettömältä pikkuseikalta, mutta yhdistettynä 10 min kävelyyn kotoa juna-asemalle, 30 min junamatkaan ja 20 min bussimatkaan jokainen ylimääräinen pätkä tuntuu turhauttavalta. Liikaa kohtia minun makuuni, joissa matka voi tyssätä tai viivästyä.

Lisää lampaita!

Kivaa on sentään se, että plusbus toiminnolla ainakin teoriassa minun pitäisi pystyä saamaan kausilippu, jolla sekä ajelen junamatkat että Perthin päässä bussilla niin paljon kuin sielu sietää. Lähden selvittämään tämän tiedon todenperäisyyttä lippukassalta ensi viikolla. Ja vielä kivempaahan on tietysti se, että sosiaalityön valvova viranomainen SSSC maksaa minulle harjoitteluaikaiset matkustamiset - eihän siihen kulukaan kesän aikana kuin £1300.

Yritän ottaa chillisti - niin kuin tämä pikkuinen. 

Kieltämättä jännittää - lastensuojelutyö on täällä enemmän laki- ja proseduuripainottaista kuin Suomessa. Siinä missä Suomen sossu saa käyttää harkintavaltaa ja lähtökohtana ovat ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen (vaikka proseduurit ovat kyllä sielläkin päässä lisääntymään päin), Skotlannissa pykälät sanelevat tarkkaan milloin perheiden tilanteisiin puututaan ja miten puututaan. Iso osa työstä koostuu kirjallisten raporttien ja arvioiden laatimisesta, joita laaditaan ei asiakasta vaan oikeusjärjestelmää silmälläpitäen. Skotlannissahan on maailmassa uniikki käytäntö, ns. 'lastenasiain tuomioistuin' (Children's Hearing System) - mikä on aikanaan suunniteltu työkaluksi perhetyöhön. Yhden pöydän ääreen kerääntyvät vanhemmat, lapset, sosiaalityöntekijä, terkkari, poliisi ja riippumattomien aikuisten paneeli, jotka yhdessä pähkäilevät mikä olisi perheen tilanteessa parasta. Tähän systeemiin pääsen varmasti tutustumaan tässä harjoitteussa - aluksi sivusta seuraajana, ja ehkä lopulta myös sosiaalityöntekijän roolissa. Jaiks!

Keep calm and look at this wee black lamb!

Viikon päästä harjoittelu alkaa - leuka rintaan ja kyllä siitä selvitään. Mielessä pyörivät opiskelijakollegoiden kertomukset heidän harjoitteluistaan lakisääteisissä sossuntöissä, joita kuuntelemalla minulle on tullut olo että ykkösharjoitteluni advocacytyössä oli kuin lastenleikkiä - vaikka sekin väsytti, välillä turhautti ja stressasi. Mutta olenhan minä nyt melkein vuoden kokeneempi, tietävämpi ja taitavampi. Näin on ainakin pakko itselleen uskotella.

Ja jos ei muu auta, voin palata katselemaan näitä rentoja lampaita ja ammentaa niistä mielenrauhaa.