sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Arjen siipaleita

Tänään jaksoin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon siirtää kuvia koneelle. Essee ja arki ovat vieneet taas voimat - mutta tuntuu tylsältä nillittää niistä, koska enhän koskaan olettanutkaan että kokopäiväopiskelu, vanhemmuus ja puolison yötyö olisi helppo yhdistelmä. Joten tällä kertaa sekalaisia kuvia sekalaisista hetkistä.



Ystävänpäivän aamuna paistoi ihanasti aurinko.




Isoveikkaa jalkapallotreeneistä odottamassa.





Lintueläin leikki piilosta yliopiston tekolammikon kaislikossa.




Ostin Sharpiet - ilman niitä ei kuulemma voi tulla sosiaalityöntekijäksi - ja onhan ne nyt aika ihanat muutekin.



Aurinko sulatti lumia Ochileilta kun minä istuin kolmatta päivää koulun kirjastossa napunapunaputtamassa krimityön esseetä. Huomasin että vietän liikaa aikaa koululla, kun kahvilan myyjätäti oppi muistamaan minut ja tilaukseni ulkoa, vaikka käytän mielestäni suht vaihtelevasi eri kahviloita.




Satoi, kun lähdin tiistai-iltana vapaaehtoistyöhöni - pubi-illalliselle nuortenryhmän kanssa (kaikki ovat täysi-ikäisiä). Tuntuu niin etuoikeutetulta, kun saa tällaisessakin olla mukana, ja huomaa että ryhmä alkaa lämmetä minulle, uudelle tulokkaalle.




Kotiin päin kävellessä yhtenä päivänä satoi - ja paistoi. Olin jo ehtinyt unohtaa, että melkein jokapäiväiset sateenkaaret ovat se varmin kevään merkki Skotlannissa.





'Dalin aamupesu' - eli pikainen sisäkuvaustreeni auringonvalossa.






Potkulautailukausi avattu ja talvitakit unohtuneet kaapin perälle. No, vaikka varmasti vielä lunta ainakin hetkellisesti näemmekin, pakko sanoa: Kevät, valo, hurraa!

perjantai 12. helmikuuta 2016

Lasten loma

Aika on taas lennähtänyt. Huomasin sen siitä, että lapsilla on loma - ja vastahan oli vuoden vaihde. Mutta täällä on jo kevät - ainakin jos pajuilta kysytään. Yliopistolla näin jo lumikelloja (snowdrops), ihania pieniä valkoisia kukkia, jotka tunkevat kylmästä maasta ja läikittävät viheralueita kuin pienet lumilämpäreet.


Lapsilla on lomaviikko - minulla ja Kailla ei. Loman sijaan opiskeluarki on imaissut minut ihan täysin. Kurssit ovat nyt täydessä vauhdissa ja tahti on kova. Viime keväänä kävimme kolme kurssia peräkkäin. Tänä keväänä teemme myös kolme kurssia - mutta yhtä aikaa. Päässä pyörivät kriminologia, lastensuojelu ja vammaistyö yhtä kyytiä. Kaikkien kurssien lopputehtävät (yksi esitelmä, kaksi esseetä ja yksi suullinen tentti (!)) on suoritettava huhtikuun alkuun mennessä - eli tosiaan kiirettä riittää. 



Olemme tämän viikon yrittäneet tasapainoilla työ/opiskeluarjen ja lasten loman välillä. Ei kaikkien lomien tarvitse olla menemistä sinne ja tänne - tällä kertaa se ei olisi mahdollista vaikka haluaisimmekin. Joskus kirjastossa ja kahvilassa kaakaolla käynti riittää. Seuraava loma, huhtikuun spring break, siintää jo horisontissa.


Nyt revimme riemua pienistä asioista. Kuten vaikka tuosta hienosta sinisestä matkamukista johon viimein investoin (ja säästän noin punnan päivässä teetä yliopistolla lipittäessäni) ja kauniista uudesta muistikirjasta, johon olen innostuneena alkanut luonnostelemaan ajatuksiani lopputyöstäni. Sen deadline on vuoden päästä huhtikuussa, mutta meillä alkoi jo nyt (kaikkien muiden kurssien lisäksi) sitä aihevalintaa ja tiedonkeruuta käsittelevä opintojakso. Sormia jo syyhyttää - tykkäsin tehdä edellistä opinnäytetyötä, ja vaikka tällä kertaa teen sen yksin, englanniksi ja korkeammalla akateemisella tasolla, odotan mielenkiinnolla miten työ tulee etenemään.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Byrokratiaa ja Calton Hill

Sainkin vetää ekan kohteen bucket-listaltani yli pikemmin kuin uskoinkaan. Oikeastaan tämä postaus on jatkoa kärvistelyllemme skottilaisen byrokratian kiemuroissa, mutta kun kutsu kävi NI-numerohaastatteluun Edinburghiin, päätin lyödä kaksi kärpästä kerralla.


Viimeksi siis marraskuussa kerroin miten olimme hakeneet child benefitiä ja tax creditejä. Child benefit -hakemuksen käsittely kesti vähintään puolitoista kuukautta siitä, kun viimein olimme saaneet paperit täytettyä parhaan taitomme mukaan. Ilmeni, etteivät suomalaiset alkuperäiset syntymätodistukset kelvanneetkaan, vaan meidän piti lisäselvityspyynnön jälkeen lähettää lasten passit Hänen Majesteettinsa Tulot ja Tullit -toimistoon (HMRC). Vähän jänskätti niitä lähetellä normipostissa, etenkin kuin googletuksen tuloksena saimme tietää, että postin hukatessa asiakirjat asiakas saattaa peräti olla oikeutettu ilmaisiin postimerkkeihin vahingonkorvauksena. Matka Lontooseen kadonneita passeja uusimaan ei houkuttanut. Mutta syteen tai saveen, maassa maan tavalla ja niin edelleen.



Pian sen jälkeen kun lapsilisäasia oli saatu pois päiväjärjestyksestä, tax credit -toimistolta tuli (ei enää niin yllätyksenä) lisäselvityspyyntö. Meidän piti täytellä parikymmentäsivuinen hakemus, jossa kysyttiin kaikki samat asiat kuin siinä alkuperäisessäkin tax credit -hakemuksessa, optiolla "jos aiemmin ilmoittamamme tiedot ovat muuttuneet, tässä tilaisuus päivittää niitä". Ja liitteeksi tuli laittaa taas ne lasten alkuperäiset syntymätodistukset sekä koko perheen passit. Olivathan ne lastenkin passit juuri ehtineet edellisellä viikolla palata (normipostissa) takaisin meille. 

Arthur's Seat bongattu, jei.
Ja viimein sitten viime viikolla minulle saapui kutsu NI-numerohaastatteluun - Edinburghiin tottakai. Onneksi työkkäri, eli Jobcentreplussa sijaitsee ihan päärautatieaseman naapurissa. Haastatteluun meni peräti 10-15 minuuttia, passista otettiin kopio ja virkailija täytti puolestani hakemuksen (jonka olisin kyllä osannut täyttää itsekin, kiitos vain??) samalla tarkistellen henkilötietoni ja kysyen mihin tarvitsen veronumeroa (minkä hän kyllä selvästi jo tiesi jostain tietokoneensa syövereistä). Time well spent


Sieltä selvittyäni nappasin aamukahviksi latten Mäkkärissä ja suuntasin kulman taakse Calton Hillille. Täällä on pari päivää taas riehunut myrsky (Gertrude? Henry? Ei näissä pysy laskuissa), ja vaikka aurinko pilkahtelikin sumuverhon takaa, sääolosuhteet olivat vähintäänkin mielenkiintoiset. Pariin otteeseen puuska tarttui minuun kukkulan laella siten, etten oikeasti meinannut pystyssä pysyä - vaikka jo vuoden kokemuksella olen Skotlannin tuiskuissa karaistunut.


Olin ottanut kameralle jalan mukaan optimistisena jos jonku suojaisen paikan löytäisin ja voisin kunnolla sitä vähän testailla, mutta kun en tosiaan meinannut itsekään pystyssä pysyä, ajatus oli tuhoon tuomittu. Sadetta ripsotteli siihen tahtiin että linssiä oli suht mahdoton siltä suojata, joten näistäkin kuvista puolet on kännykkäräpsyjä. Mutta hei, nyt tiedän paikan ja ehkä saan jonain ei-myrkyisänä päivänä vähemmän byrokraattisen syyn kavuta sinne uudelleen.