tiistai 15. maaliskuuta 2016

Dunblanen lumikellot

Lumikellot (snowdrops) symboloivat Skotlannissa muutakin kuin kevättä. Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 20 vuotta Dunblanen kouluampumisesta - yhdestä Iso-Britannian historian vakavimmista ampumistapauksista. Tapausta on muisteltu viime viikkoina paikallislehdissä, uutisissa ja televisiossa.  Vuonna 1996 olin seitsemän ja tapauksesta autuaan tietämätön. Itse asiassa en ollut koskaan kuullutkaan siitä, ennen kuin muutin Skotlantiin. Nyt se kuitenkin koskettaa, eikä vähiten siksi että Dunblanen ala-aste, jonka liikuntasalissa 16 viisi-kuusivuotiasta ekaluokkalaista ja heidän opettajansa saivat surmansa, sijaitsee meiltä alle kymmenen kilometrin päässä, ja ampuja, Thomas Hamilton, asui Stirlingissä. 





Kun Luka aloitti reilu vuosi sitten oman koulu-uransa skotlantilaisella ala-asteella, huomasimme muutamia käytäntöjä, jotka tuntuivat vierailta. Koulun pihalla ei esimerkiski voi olla huomaamatta kylttejä, jotka ilmoittavat jatkuvasta videovalvonnasta (CCTV). Lisäksi, vastaanottotilaan johtavaa pääovea lukuun ottamatta, koulun kaikki ulko-ovet ovat aina lukitut. Aamulla vanhemmat odottavat pihalla lasten kanssa, että kellot soivat. Lapset järjestäytyvät luokittain jonoihin ja opettajat noutavat luokkansa ulko-ovelta. Jos lapsi on myöhässä, tai jos vanhempi tuo kesken päivän unohtuneen lounaslaukun, tai jos lapsi lähtee kesken päivän vaikka hammaslääkäriin, kaikki kulku käy vastaanoton kautta, eikä lukitusta ovesta pääse sitä pidemmälle kouluun ilman ilmoittautumista. Vanhemmat pääsevätkin näkemään lapsensa koulun sisäpuolelta vain vanhempainilloissa, tai kun pidetään assembly, pieni tilaisuus jossa lapset esittelevät oppimisensa tuloksia. 







Turvallisuuteen panostaminen tuntui liioittelulta, ennen kuin tutustuin Dunblaneen ja ymmärsin miten paikallishistoria on muokannut nykykäytäntöjä. Hamilton oli aseistautunut iskussa neljällä laillisella käsiaseella, ja hänellä oli mukanaan panoksia tarpeeksi ampuakseen jokaisen koulun 700 oppilaasta. Tämä isku tapahtui ennen Columbinea ja muita sitä seuranneita, joten koulun ja viranomaisten valmius ennaltaehkäistä ja reagoida tällaiseen yllättävään ja hirviömäiseen tekoon oli oikeastaan olematon. BBC:n dokumentissa iskussa kuolleen Sophien isä Mick North kommentoi, että on oikeastaan ihme, että yksikään liikuntasalissa olleen luokan kahdestakymmenestä kahdeksasta oppilaista selvisi hengissä.  





Mutta virheistä opittiin. Iskujen jälkeen uhrien vanhemmat ja huolestuneet kansalaiset kyseenalaistivat ja haastoivat maan aselait. Maaliskuussa kukkivien lumikellojen mukaan nimettyyn kansalaisadressiin kerättiin 750 000 nimeä, ja vuotta myöhemmin parlamentti sääti lain, jolla käsiaseet kiellettiin Iso-Britanniassa. Ei sillä saada takaisin menetettyjä lapsia, mutta tähän mennessä Dunblane on jäänyt maan viimeiseksi kouluampumiseksi.


lauantai 5. maaliskuuta 2016

Kolikon molemmat puolet



Kukkivat puut ja ihana kevät - ja tällaisia kuvia on ihana ottaa ja laittaa blogiin. Jo jonkin aikaa olen kuitenkin pohtinut, voisinko yhden postauksen verran jakaa myös niitä juttuja, joita yleensä visusti rajataan kivoista valokuvista pois. Kuten vaikka alapuolella, meidän rappukäytävän kulmaus ulko-oven vieressä.




Olemme asuneet tässä kämpässä nyt reilun vuoden. Meillä meni ehkä pari kuukautta huomata, ettei täällä muuten siivota rappukäytäviä - kun ei ole talonyhtiötä, ei ole ketään joka maksaisi siivouksesta, eikä kukaan asukkaista katso asiakseen uhrata omaa aikaansa tai imuriaan yhteiseksi hyväksi. Nyt vuoden päivät ihmeteltyämme kokolattiamatolle kasaantuvaa kuraa, koiran karvaa, hiekkaa, etanoita ja lehtiä, muistelemme kaiholla kiiltäviä ja vahattuja Lappeenrannan kodin käytäviä ja lasiovea, jonka ikkunat pestiin ainakin kerran viikossa. Enkä halua yhtään enempää tutkia tai ajatella ketkä noita seittejä väsäävät kaikkiin nurkkiin - "älkää koskeko mihinkään" on tuttu mantra jota hoen lapsille kun käytävässä liikumme.



Eikä tarvitse sen kummemmin miettiä miksei täällä lapset leiki talojen pihoillakaan. 


Okei, vedetään henkeä. Kukkia.





Seuraava paikka joka samanaikaisesti meitä kiehtoo ja ihmetyttää, on tontti asuintaloamme vastapäätä. Siitä on selvästi purettu jotain. Mutta täällä tyyliin tuntuu kuuluvan, että se mitä ei ole ihan pakko purkaa, jätetään paikoilleen. Kuten vaikka tämä tiilinen ympärysmuuri ja portit. Monesti näkeekin taloja, joissa kiviaidat ovat selvästi aivan eri vuosikertaa kuin talo itsessään - voisin melkein veikata, että kun tämäkin tontti joskus otetaan taas uuteen käyttöön, ainakin osa näistä aidoista saa jäädä paikoilleen. Tavallaan ihan kiva, verratuna suomalaiseen "kaikki vanha pois ja uutta tilalle" -tyyliin.










Nämäkin kaksi alla olevaa kuvaa ovat meidän naapurustosta. Olisikohan nämä vihreät ikivanhoilla ruosteisilla munalukoilla suljetut kopit vanhoja autotalleja? Juuri koskaan täällä ei kukaan käy, kesällä sammaleisesta maasta kasvaa pitkää heinää. Ihan vähän kiinnostaisi päästä kurkkaamaan sisälle tai kuulla, milloin ja mitä tarkotusta varten nämä on rakennettu - ja ovatko ne vielä käytössä.





Yleensä keskiviikon "binipäivä" eli aamu, jolloin kierrätys- ja roskalaatikot raijataan kadunlaitaan tyhjennystä odottamaan toimii täällä yllättävän kivasti. Paitsi tässä yhdessä kerrostalossa, jossa on ollut binipäivä ainakin tämän viimeisen vuoden verran - laatikot on täytetty väärin, saateella ne täyttyvät vedellä ja kovalla tuulella pyörivät pitkin katuja singoten sisältönsä pitkin maita ja mantuja. Kesällä haju on vähintäänkin mielenkiintoinen. Edes binimiehet eivät tohdi näihin koskea - mutta... ketkäs sitten? Vastausta odotellessa.





Lumikelloja.


Itseasiassa, ihan vasta tänne muuttaneina vähän nyrpistelimme nenää kun näimme roskia pitkin poikin kadunvarsien pensaikkoja ajatellen ihmisten olevan piittaamattomia. Ja sitten tuli se ensimmäinen talvimyrsky ja katsoimme ihmeissämme kun roskalaatikko viiletti ikkunan ohitse katua pitkin sellaista kyytiä, ettei meitä enää yhtään ihmetyttänyt mistä roskat olivat ilmestyneet. Ja tänä keväänä ymmärsimme myös sen, mistä muovin riekaleet ovat joutuneet joen varren puiden oksille - talvitulvistapa tietenkin.






Broom-pensaat kukassa.





Ja tämä. Kuva on epäselvä, mutta niin on todellisuuskin. Neljän rivitalon välillä on tyhjää asvaltoitua tonttia hyvän kokoisen parkkipaikan verran. Mutta reilun vuoden verran paikka on ollut aidattuna näillä korkeilla metalliaidoilla, joita skotit vaikuttavat rakastavan ja virittelevän milloin mihinkin. Tämä giffi tiivistää aika hyvin meidän ajatukset tästä, kuten aika monesta muustakin tässä postauksessa mainitusta seikasta: