Miksi en haluaisi tehdä sosiaalityötä Skotlannissa

Vaikka lähdimme alunperin Skotlantiin vain opintojeni ajaksi, etenkin alkuvaiheessa leikittelimme ajatuksella että mitäpä jos jäisimme asumaan tänne vähän pidemmäksikin aikaa. Mutta opiskeltuani sosiaalityötä kaksi vuotta, oltuani kahdessa työharjoittelussa ja seurattuamme maan tapoja ja politiikkaa meidän on helppo hyvillä mielin sanoa, että alkuperäinen suunnitelma pitää. Palaamme Suomeen.

Päätös on yhteinen, mutta omaan mielipiteeseeni vaikuttaa suuresti kahden vuoden aikana muodostunut käsitykseni skotlantilaisen sosiaalityön arjesta. Olen yliopistossa oppinut paljon, saanut paljon kokemuksia, oivalluksia ja antoisia keskusteluja, ja ollut yleisesti ottaen tyytyväinen kurssin antiin. Koen sosiaalityön yhtä paljon ja enemmänkin kutsumusammatikseni, kuin ennen tänne lähtöä. Mutta olen myös huomannut monta seikkaa, joiden vuoksi olen ihan tyytyväinen siitä, että saan palata Suomeen etsimään oman alan töitä, vaikkei sosiaalityö toki sielläkään ole ruusuilla tanssimista.

Tässä postauksessa kuitenkin vähän pohdintaa siitä, miksi en ainakaan juuri nyt haluaisi hakea sosiaalialan työtä Skotlannista.

Työn puitteet

Karkeasti voisi sanoa, että Skotlannissa tehdään sosiaalityötä kolmenlaisille työnantajille - on kunnat ja niiden sosiaalitoimistot joissa tehdään lakisääteistä sosiaalityötä, on yksityisen ja kolmannen sektorin toimijat, joiden palvelut joko täydentävät lakisääteistä palvelukenttää (esim. advocacy, josta olen aiemmin kirjoittanut täällä), tai joilta kunnat ostavat ulkoistettuja palveluita - oli se sitten lastensuojelun palvelutarpeen arviointi tai vaikka laitoshoitopalvelu - ja kolmantena vaihtoehtona sosiaalityön vuokratyöfirmat (agency) joita kunnat käyttävät täydentämään vakituista työvoimaa.

Näistä mielenkiitoisimmalta minusta kuulostaa kolmannen sektorin toiminta, mutta nämä työpaikat ovat kiven alla, etenkin jos ei ole valmiiksi luonut suhteita esim. opiskeluaikana työharjoittelujen kautta. Useimmiten vastavalmistuneet sosiaalityöntekijät vaikuttavat hakeutuvan sinne missä sekä pula tekijöistä, että henkilöstön vaihtuvuus on suuri - eli kunnalliseen lastensuojeluun. Viime kesän harjoittelu avasi silmäni lakisääteisen lastensuojelutyön kiemuroille. Arvostan suuresti heitä ketkä sitä tekevät, sillä työn puitteet ovat haastavat. Asiakasmäärät ovat huimia, kiire on valtaisa, ja stressi jatkuvaa. Olen tavannut täällä lastensuojelun ammattilaisia 10-12 vuoden työkokemuksella, mutta useimmiten ala näyttäytyy uusien työntekijöiden sisääntuloväylänä, josta vuoden - parin kuluttua hakeudutaan muihin hommiin.

Jotain kertoo ehkäpä se, että tiimissä jossa olin harjoittelussa oli paikka seitsemälle sosiaalityöntekijälle. Näistä seitsemästä neljä oli vastavalmistuneita alle vuoden työkokemuksella, ja viides uunituore vastavalmistunut palkattiin harjoitteluni aikana, kun kokeneempi työntekijä lähti toisiin - vähemmän kiireisiin ja stressaaviin - tehtäviin. Olen miettinyt miltä tuntuisi astua osaksi tämän kaltaista tiimiä jossa seitsemästä tiimiläisestä viisi vasta opettelee työn arkea. Työ tekijäänsä opettaa, totta, mutta hiljainen tieto ja käytännön osaaminen joita uudet työntekijät oppisivat kokeneilta ammattilaisilta on mielestäni korvaamaton osa uusien työntekijöiden sisäänajoa, koska koulun penkiltähän kukaan ei oikeasti ole 'valmis' muuta kuin paperilla.

Entäs sitten vuokratyö? Vuokrafirmojen kautta palkka voi olla parempi kuin kunnalla, ja työ vaihtelevampaa. Siinä on omat hyvät puolensa - ei ehdi leipääntyä, voi saada kokemusta eri asiakasryhmistä, paikoista ja toimistoista. Toisaalta vuokratyöfirmojen sosiaalityöntekjöiltä vaaditaan ihan omanlaisiaan taitoja, kykyä 'hit the ground running', eli tarttua tehtävään kuin tehtävään kiireen ja resurssipulan vaivaamissa toimistoissa joiden omaa väkeä paikataan vuokratyöläisillä.

Olen lukenut ammattilaisten kommentteja puolesta ja vastaan - toisaalta vuokratyöläiset kokevat että vakituiset joskus katsovat heitä nenänvartta pitkin, eikä heitä ole aikaa perehdyttää jokaisen uuden toimiston järjestelmiin ja työtapoihin - toisaalta vuokratyöläisillä ajatellaan olevan kykyä tehdä nopeita päätöksiä ja nähdä asiakkaan tilanne objektiivisemmasta näkökulmasta kuin mahdollisesti saman perheen ongelmien kanssa pitkään painiskelleella vakityöntekijällä. Pohdiskelen kuitenkin, kuinka vuokratyöläiset voivat tehdä ihmissuhdetyötä ja pitkäjänteistä muutostyötä jos työn luonteeseen kuuluu väliaikaisuus? Kuinka asiakkaat voivat luoda luottamussuhteen työntekijään, jos ei ole takeita siitä kuka seuraavalla kotikäynnillä oven takana kolkuttaa?

En ehtinyt opintojeni aikana saamaan kovin kattavaa kuvaa aikuissosiaalityön arjesta Skotlannissa, mutta tarpeeksi opin kuitenkin sanoakseni että sekin on kovin kaukana suomalaisesta mallista. Ammattilaisilla on työvälineinään nippu arviointikriteerejä ja rasti ruutuun -tyyppisiä lomakkeita, ja olematon määrä harkintavaltaa (mistä olen aiemmin kirjoittanut täällä). Vaikka pidän siitä, että Skotlannissa sosiaalityöntekijät sekä aikuissosiaalityössä että lastensuojelussa tekevät pääasiassa kotikäyntejä sen sijaan että perheiden kanssa istuttaisiin sossun toimistossa, tämä positiivinen ero suomalaiseen sosiaalityöhön ei riitä kumoamaan sitä tosiasiaa etten ole hakeutunut tälle alalle ollakseni pelkkä portinvartija, mikä sosiaalityön rooli täällä joissain tilanteissa vaikuttaa olevan. Ja vaikka personalisation ja sen mukanaan tuomat palvelutarpeen arvionnit ja kriteeriportaikot ovat Suomeenkin yhä enenevissä määrin rantautuneet, ei meininki ole sentään ihan vielä samalla tasolla kuin täällä.

Talouskuri

Suuren luokan leikkaukset julkisiin menoihin Iso-Britanniassa sanellaan pitkältin Englannin päässä Westminsterissä, mutta niin ne vain purevat täällä Skotlannissakin. Maan lehtiä seuraamalla saa nopeasti kuvan siitä, missä jamassa julkinen terveydenhuolto on (kaaoksessa), ketkä kärsivät eniten kun sosiaalietuuksia leikataan (pienituloisimmat) ja mikä on sosiaalityön rooli (lasten huostaanotto, jos sekään). Talouskurin alkuperä liittyy paitsi kymmenen vuoden takaiseen maailmanlaajuiseen pankkikriisiin, myös maan pitkään konservatiiviseen ja talousliberaaliseen poliittiseen historiaan, jossa sosiaalityötä ja julkisia palveluita ylipäätään ei ole pidetty kummoisessakaan arvossa. Nykyisen talouskurin kiemurat ulottuvat syvälle kansalaisten arkeen ja vaikuttavat sosiaalityöhön kahdella tavalla - toisaalta perheet ovat entistä suuremmassa ahdingossa, matalan kynnyksen palveluita leikataan ja yhä useampi joutuu kääntymään sosiaalityön puoleen. Asiakasmäärät kasvavat, mutta samaan aikaan julkinen sektori vähentää työntekijöitä, jäädyttää palkkoja ja odottaa että ammattilaiset tuottavat enemmän palveluita vähemmillä resursseilla. Pääpiirteissään sama tapahtuu Suomessa, mutta Iso-Britanniassa, missä sosiaaliturva ei ole ikinä ollutkaan universaalia, eikä palveluverkosto yhtä kattava, leikkaukset ovat tuntuvia. Sosiaalityön arjessa kuntien pienenevät budjetit näkyvät siinä, että vaikka sosiaalityöntekijällä on lakisääteinen velvollisuus laatia kattava palvelutarpeen arvio, kunnilla ei ole vastaavaa velvollisuutta järjestää tarvittavia palveluita, eikä yleensä myöskään varaa ostaa niitä ulkopuolelta. Kärjistetysti ja pahimmillaan sosiaalityötekijän tehtäväksi jää kertoa asiakkaalle, että ymmärtää tarpeen, mutta ei voi siihen vastata.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että skotlantilaiset sosiaalityöntekijät ovat rautaisia ammattilaisia - eihän näissä puitteissa työn tekemisestä muuten tulisi mitään. Riittävällä hakemisella, erilaisiin kolmannen sektorin työpaikkoihin tutustumalla, verkostoitumalla ja varmaankin ihan vain sattumalla täältäkin varmasti voisin löytää antoisan, kiinnostavan ja hyvän työpaikan. Mutta valitettavasti etenkin kunnallisen puolen realiteetit ovat johdattaneet minut lopputulokseen, etten välttämättä haluaisi hakea ensimmäistä työpaikkaani pätevänä sosiaalityöntekijänä Skotlannista.

Kuvien lähde: Social Work Tutor

Brexit

Viimeisin tekijä minkä vuoksi minua ei harmita karistaa Skotlannin tomuja kengistäni on Iso-Britannian päätös EU-erosta. Vaikka se ei liity suoranaisesti sosiaalityöhön, eikä edes sosiaalipolitiikkaan, se liittyy paljon siihen millaista täällä on jatkossa asua EU-kansalaisena, työntekijänä, ja perheenä. Ja kukaanhan ei vielä tiedä, millaiseksi todellisuus muodostuu neuvottelujen edetessä. Vaikka me emme ole kohdanneet täällä suoranaista muukalaisvihaa, puhumme edelleen reippaasti suomea myös kodin ulkopuolella ilman että olisimme kuulleet kotiin paluuseen kehottavia kommentteja, ja olemme kokeneet olomme tervetulleiksi Stirlingiin, tulevaisuus tuntuu epävarmalta.

Lähdimme hyvillä mielin Suomesta tänne - ja nyt tuntuu, että yhtä hyvillä mielin palaamme ensi kesänä kotiin. 

Perth-panikointia

Perthin yllättävän komea vanha juna-asema

Tulin kertomaan ensivisiitistäni Perthiin, tulevaan harjoittelupaikkaani. Harjoittelunohjaaja vaikutti mukavalta (niinhän ne aina alkuhaastatteluissa, ennen kuin arki koittaa ja totuus paljastuu?), toimistotilat ahtailta (kaksi ihmistä ei mahdu rinnakkain käytävälle ja jokaisessa pienessä huoneessa oli 2-3 työpistettä), ja työ kiireiseltä, kriisien sävyttämältä ja paperityön täytteiseltä (perus sossumeininkiä siis). Minulle ei oltu varattu omaa työpistettä, mutta sitä kuulemma oli ajatuksen tasolla suunniteltu (kiitos).

Mutta katsokaa miten kuvauksellinen pikkulammas tarttui linssiin Aberfoylessa, jossa kävimme katsastamassa kevään uudet karitsat ja villamyymälän tarjonnan.

Perthin junan ikkunasta näpsäisty

Matka Perthiin taittui junalla nopeasti, ja edellisenä päivänä satanut lumi (huhtikuun lopussa?!) sai vuoret näyttämään kivoilta. Bussijärjestelyt kaupungissa sen sijaan ovat vähintäänkin mielenkiintoiset. Juna-asemalta on 10 min reipas kävely bussipysäkille useamman ison risteyksen poikki ja keskustan halki. Lähemmäs asemaa jos haluaisi, pitäisi vaihtaa bussia. Vaikuttaa merkityksettömältä pikkuseikalta, mutta yhdistettynä 10 min kävelyyn kotoa juna-asemalle, 30 min junamatkaan ja 20 min bussimatkaan jokainen ylimääräinen pätkä tuntuu turhauttavalta. Liikaa kohtia minun makuuni, joissa matka voi tyssätä tai viivästyä.

Lisää lampaita!

Kivaa on sentään se, että plusbus toiminnolla ainakin teoriassa minun pitäisi pystyä saamaan kausilippu, jolla sekä ajelen junamatkat että Perthin päässä bussilla niin paljon kuin sielu sietää. Lähden selvittämään tämän tiedon todenperäisyyttä lippukassalta ensi viikolla. Ja vielä kivempaahan on tietysti se, että sosiaalityön valvova viranomainen SSSC maksaa minulle harjoitteluaikaiset matkustamiset - eihän siihen kulukaan kesän aikana kuin £1300.

Yritän ottaa chillisti - niin kuin tämä pikkuinen. 

Kieltämättä jännittää - lastensuojelutyö on täällä enemmän laki- ja proseduuripainottaista kuin Suomessa. Siinä missä Suomen sossu saa käyttää harkintavaltaa ja lähtökohtana ovat ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen (vaikka proseduurit ovat kyllä sielläkin päässä lisääntymään päin), Skotlannissa pykälät sanelevat tarkkaan milloin perheiden tilanteisiin puututaan ja miten puututaan. Iso osa työstä koostuu kirjallisten raporttien ja arvioiden laatimisesta, joita laaditaan ei asiakasta vaan oikeusjärjestelmää silmälläpitäen. Skotlannissahan on maailmassa uniikki käytäntö, ns. 'lastenasiain tuomioistuin' (Children's Hearing System) - mikä on aikanaan suunniteltu työkaluksi perhetyöhön. Yhden pöydän ääreen kerääntyvät vanhemmat, lapset, sosiaalityöntekijä, terkkari, poliisi ja riippumattomien aikuisten paneeli, jotka yhdessä pähkäilevät mikä olisi perheen tilanteessa parasta. Tähän systeemiin pääsen varmasti tutustumaan tässä harjoitteussa - aluksi sivusta seuraajana, ja ehkä lopulta myös sosiaalityöntekijän roolissa. Jaiks!

Keep calm and look at this wee black lamb!

Viikon päästä harjoittelu alkaa - leuka rintaan ja kyllä siitä selvitään. Mielessä pyörivät opiskelijakollegoiden kertomukset heidän harjoitteluistaan lakisääteisissä sossuntöissä, joita kuuntelemalla minulle on tullut olo että ykkösharjoitteluni advocacytyössä oli kuin lastenleikkiä - vaikka sekin väsytti, välillä turhautti ja stressasi. Mutta olenhan minä nyt melkein vuoden kokeneempi, tietävämpi ja taitavampi. Näin on ainakin pakko itselleen uskotella.

Ja jos ei muu auta, voin palata katselemaan näitä rentoja lampaita ja ammentaa niistä mielenrauhaa.

Mihin advocacya tarvitaan?

Opiskelussa ja oppimisessa parasta ja koukuttavinta minusta on se, kuinka ensin uudet asiat ja käsitteet tuntuvat irrallisilta ja hankalilta ("miksi tätä opetetaan, eihän tämä liity aiheeseen mitenkään?" saatan miettiä) - ja sitten yks kaks (yleensä ihan randomissa tilanteessa, esim. ruuhkabussissa istuessa, kylvyssä lilluessa tai kauppakasseja kantaessa) kaksi yksinäistä ajatusta kohtaavat toisensa jossain aivojen syövereissä ja seuraa ihmeellinen ahaa-elämys - 'Niin tää liittyy siis siihen!'. Saan sellaisista mielettömät kiksit, kun tuntuu että silmät aukeaa ja lähinnä ihmettelee, miksei tätä tajunnut aiemmin, ja mikä siinä nyt muka oli niin vaikeaa. Hassuinta on se, että kun jonkun asian on äkkiä ymmärtänyt, siitä haluaisi kertoa kamalasti jollekulle ja jakaa sen riemun, mutta selittäminen onkin vaikeampaa. Mietipä vaikka, miten selittäisit toiselle kuinka kävellään? Olet opetellut sen joskus, ja se on ollut hankalaa. Mutta kun sen on oppinut, sen kuvaileminen ja selittäminen onkin paljon hankalampaa.

Näiden sosiaalityön opintojen aikana olen kokenut jo monta ahaa-elämystä, aiemmin olen kirjoittaut mm. hyväntekeväisyydestä, lapsiköyhyyttä edistävästä sosiaalipolitiikasta ja sosiaalityön eroista Suomessa ja Skotlannissa. Seuraavana listalle voikin lisätä sorron vastaisen sosiaalityön (anti-oppressive practice). Tämä käsite kuuluu kaikkien kurssiemme kulmakiviin ja sisällytetty mm. brittiläisiin sosiaalityön eettisiin ohjeisiin (Code of Ethics) ja Skotlantilaisiin sosiaalityön käytännesääntöihin (Codes of Practice). 

Suomeksi googlesta ei kummoisia tuloksia sorron vastaisella työllä löydy, ja ihmettelin koko termiä alunpitäen. Mitä sortoa vastustetaan? Kuka sortaa - ja ketä? Mieleeni tulivat vain yläasteen hissan tunnilta sortovuodet ja hämmentyneenä pohdin josko nyt vähän terminologialla liioitellaan ja yritetään pelotella sosiaalityöntekijöitä käyttäytymään. 

Voisin kirjoittaa aiheesta pitkästikin, mutta keskityn nyt sen sijaan siihen ahaa-elämykseen. Muistin taas, että termi 'hyvinvointivaltio' on heitetty täällä romukoppaan 70-luvulla. Sen jälkeen konservatiivihallitusten 'köyhät kyykkyyn' -politiikka ja siihen liittyvät sosiaalietujen ja -palveluiden leikkaukset ovat hyvin tehokkaasti ajaneet vuosien kuluessa pienituloiset ahtaasta tilanteesta vielä ahtaammalle. Ahaa: tämä on se sorto, mitä vastaan sosiaalityöntekijöiden tulee asettua. Silloin, kun päättäjien ja muiden viranomaisten ainoa viesti yhteiskunnan marginalisoituneille kuuluu olevan 'katso peiliin', kun henkilö miettii mikseivät rahat riitä elämiseen ja ongelmat kasaantuvat, on sosiaalityöntekijöiden asetuttava asiakkaan puolelle. Yksi työkalu tähän on advocacy.

Advocacyn juuret ovat vammaistyössä ja sen periaatteet linkittyvät vammaisten perusoikeuksia ajaviin ideologioihin kuten normalisaatioon ja inkluusioon. Käytännössä advocacy antaa äänen ihmisille, joiden on hankala ilmaista mielipiteensä viranomaisten tai hoitohenkilökunnan kanssa asioidessaan, kuten tilanteissa, joissa ammattilaisella on päätösvalta. Sillä tavoitellaan ihmisoikeuksien, kuten itsemääräämisoikeuden toteutumista tilanteissa, joissa vamma tai sairaus vaikuttaa henkilön kommunikaatiokykyyn, ymmärrykseen tai päätöksentekoon.

Yksinkertaisuudessaan advocacy tarkoittaa asiakkaan asian ajamista - mikä on tuttua suomalaisillekin sosiaalialan ammattilaisille, kun järjestetään hoitokontakteja ja muita käytännön asioita osana perustehtävää. Skotlannissa aikuissosiaalityö on kuitenkin keskittynyt hoivatarpeiden arvioimiseen ja palveluiden koordinointiin, eikä niinkään raha-asioihin ja toimeentulon turvaamiseen kuten Suomessa. Aikuisilla, joilla ei ole merkittäviä hoivatarpeita (kuten esim. kotisairaanhoito tai henkilökohtainen apu) ei ole oikeutta sosiaalityöhön. Palvelutarpeita arvioivat sosiaalialan ammattilaiset on valjastettu osaksi byrokratiajärjestelmää joka määrittää kuka saa tavata sosiaalityöntekijän ja kuka ei (työskentele siinä sitten 'sorron vastaisesta' näkökulmasta).

Hoivapainotteisen aikuissosiaalityön ohella tärkeimmät sosiaalityön asiakasryhmät Skotlannissa ovat lapset ja haavoittuvaiset (vulnerable) aikuiset. Skotlannissa on edistyksellinen aikuistensuojelulaki, mikä velvoittaa viranomaiset puuttumaan tilanteisiin joissa henkilö on alttiina esim. taloudelliselle, emotionaaliselle tai fyysiselle hyväksikäytölle heikentyneen terveyden tai ymmärryksen vuoksi. Myös lastensuojelu kuuluu osaksi kaikkea sosiaalialan työtä. Opintojen alusta asti meille on painotettu, kuinka meidän tulee jatkuvasti olla tuntosarvet ojossa ja tarkkailla millä tavoin jokaisen asiakkaan elämänpiiriin saattaa liittyä lapsi jonka hyvinvointi on vaarassa. Kyseessä voi olla asiakkaan oma lapsi, lapsenlapsi, sisarusten tai vaikka naapurin lapset. Lastensuojelussa tittelinä on children and families social worker, mutta käytännössä lapset ovat työn keskiössä - lapsen etu asettuu kaiken muun edelle. Kansallisiin toimintaohjeisiin ja hyvä käytäntö -oppaisiin on kirjattu kuinka tärkeää on ajatella perhettä kokonaisuutena ja tehdä yhteistyötä vanhempien kanssa, mutta käytännössä, jos lapsi on kerran sijoitettu asumaan perheen ulkopuolelle, työharjoittelussa tapaamieni asiakkaiden kokemusten perusteella lastensuojelun sosiaalityöntekijällä on hyvin rajatut mahdollisuudet osoittaa kiinnostusta yksin jääneen vanhemman hyvinvointiin tai hänen oikeuksiensa toteutumiseen. 

Kuten työharjoittelussani opin, Skotlannissa advocacya eivät kuitenkaan harjoita vain sosiaalityöntekijät osana muuta työtään, vaan myös ja erityisesti advocacytyöntekijät. Oikeus tavata advocacytyötekijää on kirjattu mielenterveyslakiin, joka säätelee pääasiassa tahdonvastaisen hoidon periaatteita. Koska julkinen sektori on koko Iso-Britanniassa ahtaalla, käytännössä melkein kaikki mahdollisuudet yksityistää tai ulkoistaa lakisääteiset palvelut kolmannelle sektorille on jo käytetty, mukaan lukien advocacytyö.  

Lakisääteistä advocacypalvelua tarjoaa halvimmiksi kilpailutetut kolmannen sektorin toimijat ja lähinnä juridisissa tilanteissa, antaen esimerkiksi tietoa perusoikeuksista henkilöille jotka ovat tahdovastaisessa hoidossa ja edustaen heidän mielipiteitään jatkohoitoa suunniteltaessa. Kuntien antama niukka rahoitus rajaa palvelun ulkopuolelle kaikki tilanteet joissa ei suoraan voida soveltaa mielenterveyslakia - esimerkiksi kotona tai asumisyksiköissä asuvat henkilöt joilla on kehitysvamma, muu lievempi oppimisvaikeus tai autismi, joilla ei ole varsinaista mielenterveystyön tarvetta.

Tätä aukkoa paikkaavat kolmannen- ja vapaaehtoissektorin organisaatiot jotka tarjoavat itsenäistä advocacypalvelua. Rahoitus tälläkin suunnalla on kiven alla, ja tämän vuoksi työ perustuu usein määräaikaisiin projekteihin. Projekteja rahoittavat valtio, kunnat ja Suomen Veikkausta ja RAY:ta vastaavat semi-itsenäiset tahot. Kilpailu rahoituksesta on kova ja sen saa varmimmin projektit, joiden tavoitteet ovat linjassa Skotlannin kansallisten sosiaalipoliittisten agendojen kanssa, kuten harjoittelupaikkani projekti vanhemmille, joilla on kehitysvamma tai oppimisvaikeus. Skottien hallitus nimittäin suosittelee, että kun lastensuojelun asiakkaaksi tulee perhe jossa vanhemmalla on kehitysvamma tai oppimisvaikeus, sosiaalityö ja itsenäinen advocacy tekevät yhteistyötä varmistaen, että vanhempi ymmärtää oikeutensa ja velvollisuutensa prosessissa.

Yksi esimerkki, johon tutustuin harjoitteluni aikana: Äidille oli ilmoitettu, että kodin ulkopuolelle sijoitettua lasta ei voida palauttaa kotiin, ennen kuin asunto on kunnostettu (renovated) turvalliseksi lapsille. Turhautuneena äiti kertoo advocacytyöntekijälle maalannensa (redecorated) asunnon seinät jo kolmeen kertaan - eri väreillä - eikä lasta ole vieläkään palautettu kotiin. Ilmeni, ettei lastensuojelun sosiaalityöntekijä ollut missään vaiheessa varmistanut äidin käsitystä siitä, mitä asunnon kunnostaminen sosiaalityön näkökulmasta tarkoittaa. Advocacyn tehtävä tällaisessa tilanteessa on kuulla äitiä, kartoittaa hänen ymmärryksensä, ottaa yhteys sosiaalityöntekijään ja olla asiakkaan tukena palavereissa työskennellen kohti yhteistä ymmärrystä. Näin varmistetaan että asiakkaan perusoikeuksia kunnioitetaan - advocacy toimii ikään kuin tulkkina asiakkaan ja viranomaisen välillä.

Tällaisen henkilökohtaisen työn lisäksi advocacya voidaan tehdä ryhmissä - mikä avartaa entisestään sen mahdollisuuksia haastaa yhteiskunnassa ilmenevää syrjintää ja epätasa-arvoisuutta. Advocacytyöntekijöiden vetämät inkluusioryhmät parantavat ihmisten osallisuutta yhteisöissä esim. tukemalla henkilöitä osallistumaan tapahtumiin, käymään leffassa tai keilaamassa tai ulkona syömässä. Viimeisenä advocacyn muotona mainitsen self-advocacyn, joka ehkä on näistä kaikista merkittävin. Sillä tarkoitetaan mm. ryhmiä, joissa ihmiset kokoontuvat käsittelemään heille tärkeitä ja polttavia aiheita, esimerkiksi kuinka hankalaa pyörätuolilla on kulkea julkisessa liikenteessä. Advocacytyöntekijän tuella ryhmä voi ottaa yhteyttä paikallisiin yrityksiin, päättäjiin tai parlamenttiin ja vaikuttaa yhteisöön ja yhteiskuntaan jossa asuvat.

Pääsin harjoittelussani näkemään tätä kaikkea, ja jotain siitä jäi kytemään. Hetken aikaa lomailtuani päätin tarttua tarjoukseen, jonka harjoittelupaikasta minulle heitettiin pikkujouluissa - lähden vetämään pientä nuorille aikuisille suunnattua advocacyryhmää vapaaehtoistyönä. Siitä ehkä lisää kevään kuluessa.


Jos vielä tämän jälkeen advocacy kiinnostaa, suosittelen ensilukemiseksi asiakkaiden omalla äänellä kirjoitetun vihkosen, löytyy tästä linkistä. 

Työharjoittelu: mitä jäi käteen

Saatoin nauraa ääneen, kun luokkakaveri postasi ylläolevan kuvan meidän facebookryhmään. Se on hauska, koska se kuvastaa totuutta niin kovin osuvasti.

Kuluneet 15 viikkoa (kuulostaa niin lyhyeltä ajalta) ovat olleet rankimmat tähän mennessä sosiaalityön opinnoissa. Rankimmat Skotlannissa. Rankimmat perhearjen pyörityksessä. Päivästä toiseen jatkuva sade, tuuli, kylmyys ja pimeys ovat iskeneet naamaan kuin märkä rätti autopesulan pyörivät harjat. Arjen aikataulujen, yliopiston vaatimusten, flunssan, mahataudin, väsymyksen, stressin ja riittämättömyydentunteiden keskellä olo on tosiaan ollut kuin linkousohjelman jäljiltä - mehut ovat totaalisen poissa. On ollut pakko opetella armollisuutta itseään kohtaan, priorisoida ja keskittyä olennaiseen. On ollut ihanaa huomata, että kun puolisoista toinen on totaalisen ventti ja 'pakataan laukut ja palataan Suomeen' -pisteessä, toisella on ollut varastossa puhtia motivoida ja kannustaa, muistuttaa niistä hyvistä asioista (joita on paljon) - aina siihen asti, kunnes toisen usko on palannut, ja voidaankin vaihtaa osia.

Suurin kriisi minulle on ollut ymmärtää sosiaalityön realiteetit Skotlannissa. Julkisten menojen leikkaukset ja kiristykset eivät ole enää sanoja uutisissa tai hallituksen julkaisuissa, vaan olen nähnyt mitä ne aiheuttavat kansalaisille ruohonjuuritasolla. Kurkkua kuristaa ymmärtää, miten sidotut sosiaalityöntekijöiden kädet ovat - mutta hyvää tekee tajuta ettei vika ole työntekijöiden arvomaailmassa, vaan päättäjissä (ja heissä ketkä heidät ovat valtaan äänestäneet??) ja syvälle yhteiskuntaan historian saatossa sisäänrakentuneissa asenteissa ja ideologioissa joita ei yhden sukupolven aikana ehditä korjaamaan, vaikka haluttaisiin. Olen etsinyt lohtua lukemalla suomenkielistä kirjallisuutta sosiaalityön haasteista - jostain syystä helpottaa kun muistaa, ettei kaikki ole täydellistä sielläkään.

Sukeltamalla advocacy-työn arkeen ja tutustumalla skotlantilaisen sosiaalityön syövereihin olen oppinut paljon arvostavasta kohtaamisesta, ja miten tärkeää on antaa aikaa luottamuksellisen asiakassuhteen kehittymiselle. Advocacy-työ on mielenkiintoista siinä, että ammattilaisen ja asiakkaan välistä suhdetta kuvataan sanalla kumppanuus (partnership). Toisin kuin sosiaalityöntekijä, joka voi ja jonka kuuluu esittää ammatillinen arvio asiakkaan tilanteesta, advocacy worker on aina asiakkaan asialla, vaikka joskus se voi tarkoittaa sitä, että päätyy ajamaan asiakkaan puolesta asiaa, joka ei oikeastaan olisi hänelle ammatillisesti arvioiden paras vaihtoehto. Etuna tässä kumppanuussuhteessa on valtatasapaino, jota ei voi saavuttaa sosiaalityössä, jossa toinen tekee päätöksiä toisen rahoista, tai palveluista. Tästä erostako johtunee, että sosiaalityöntekijöitä, jotka voimakkaasti puolustavat advocacy-aatetta pidetään ammattikunnan sisällä jopa 'ärsyttävinä' (Lymbery ja Postle, 2015).

Arjen rankkuudesta huolimatta olen nauttinut tästä harjoittelusta. On ollut kiva oppia työkavereilta, ja etenkin puhetaitoni on kehittynyt kohisten. Uskallan jopa vastata jo toimiston puhelimeen, vailla huolta siitä, ettemme ymmärtäisi toisiamme! Olen saanut luotua hyviä asiakassuhteita lyhyessä ajassa, ja tuntuu hyvältä pystyä auttamaan ihmisiä kohti tavoitteitaan, itsenäisempää elämää ja sosiaalista osallisuutta. Olen myös nauttinut bussilla suhaamisesta. £71 kuukausikortilla olen saanut körötellä kolmen kunnan, Stirlingin, Falkirkin ja Clackmannanshiren, alueella mielin määrin. Kuten kartasta näkyy, olen tarttunut moniin tilaisuuksiin ihan vain siitäkin riemusta, että olen päässyt näkemään uusia maisemia ja olen saanut lisätä täplän kartalleni.

Paikat, joissa harjoitteluuni liittyen vierailin.

Paras juttu on ehkä kuitenkin huomata, että vuosi on kulunut. Olen selvinnyt! Me olemme selvinneet perheenä! Edessä on tiukka kevät kurssien suhteen, ja koko kesän vietän seuraavassa ja viimeisessä työharjoittelussa. Vuoden päästä alan kirjoittaa lopputyötä. Ja veikkaan, että tämä seuraavakin vuosi tulee menemään hujauksessa.

Ensimmäinen viikko työharjoittelussa

Viikko on vierähtänyt työharjoittelussa. Olen selvinnyt siitä! No, oikeastaan viikko on ollut vähän antiklimaattinen siihen nähden, mitä odotuksia yliopiston preppausviikko meille latasi. Mikä on ihan hyvä, sillä tosiaan ehdin vähän pelätä että meidät sysätään suin päin vastuunottajan rooliin asiakastyössä tai vetämään ryhmiä (jotkut luokaltani ovat kyllä tämänkin päässeet jo kokemaan).

Minä sen sijaan olen

• kahlannut läpi satoja sivuja advocacy-yhdistyksen toimintaohjeita ja laajempia, työtä ohjaavia periaatelauselmia ja oppaita. 

Työmatkalla.

• opetellut valmistamaan asiakasryhmätapaamiseen pikakahvia ja ihan uutta tuttavuutta - pikateetä (joo, ihan eri asia kuin pussitee) ja yrittänyt asennoitua siihen, että teen keittely ja sen hörppiminen on normaali, arkipäiväinen, ja tärkeä osa asiakassuhteen luomista ja ylläpitämistä.

• eikä vain asiakassuhteen, sillä myös toimistolla vallitsee vakiintunut teepolitiikka: kuka keittää vettä itselleen, kysyy muilta (onneksi meitä on yhteensä vain kahdeksan), kuinka moni ottaa teetä myös. Keittäjän vastuulla on sitten kaivella kaikille halukkaille kupit, ja keittiönkaapin ovessa olevan listan mukaan laittaa kuppeihin oikean laatuista teetä kullekin. Ja jotenkin vain maagisesti pitäisi myös tietää tai muistaa, ketkä seitsemästä ottavat teehensä maitoa/sokeria, ja jätetäänkö pussi mukiin hautumaan vai otetaanko se lyhyen lilluttamisen jälkeen pois. Ja luonnollisesti, kupit tarjoillaan sitten pöytiin (ja tietysti muistat, mikä oli kenellekin). 

Töissä pääsin käymään täällä...

Olen myös alkanut ymmärtää, mitä advocacy-työ on.

• Koitin googletella termille suomalaista vastinparia, huonolla menestyksellä (Verneri.netissä muutama sana eurooppalaisesta 'kehitysvammaisten edunvalvontayhdistysten' EPSAsta, AJuPID-projekti joka tukee oikeusjärjestelmän saavutettavuutta kehitysvammaisille ja ehkä aihetta lähemmin liippaava maininta eurajokelaisista kehitysvammaisista 'Me itse -aktivisteista'). 

...ja täällä ...

• Lyhyesti sanoen, advocacy on kehitysvammaisten henkilöiden etujen puolesta puhumista. Advocate, puolestapuhuja, voi olla vertainen, vapaaehtoinen tai ammattilainen. Myös ryhmä voi toimia yhdessä kaikkien jäsentensä asialla. Pääsin seuraamaan yhden ryhmän kokousta, joka esimerkiksi haluaa paikallisliikenteen kuskien huomioivan nykyistä paremmin vammaisen matkustajan tarpeet - ryhmän vetäjä auttaa ryhmää ottamaan yhteyttä paikallistason päättäjiin ja bussifirmoihin. Advocacy-työssä siis tosiaan on poliittinen ulottuvuus, ymmärrän 'aktivisti'-termin käytön tässä yhteydessä.

... ja vielä tällaisessa vähän hienommassa paikassa
(anteeksi suttuinen kuvanlaatu, koitan olla näyttämättä ihan niin turistilta kuin oikeasti olen näitä kuvia kesken työkeikan näpsiessäni).

Työkseen advocacya tekevä ei yleensä ole sosiaalityöntekijä (ainakaan titteliltään, vaikka olisi koulutukseltaan), vaan on riippumaton, eikä esimerkiksi anna ehdotuksia tai neuvoja asiakkaalle. Sen sijaan hän auttaa asiakasta kartoittamaan mahdollisuuksiaan, valitsemaan näistä mieleisen, ja työskentelemään kohti tätä tavoitetta.

Lisäksi, olen huomannut että Falkirk sijaitsee tosi näppärällä paikalla. Töistä lähtiessä voi tsekata, että vaikka Falkirkissä sataa, kotona (19 km päässä, tuolla Ochilien juurella horisontissa) paistaa aurinko...

...tai sitten Falkirkissä paistaa ja Ochilit ovat niin sankassa pilvessä, että Stirlingissä tietää tulevan vettä kuin aisaa.

* * *

Ja hei, vinkkaa ihmeessä jos tiedät yhdistyksiä tai muita tahoja jotka tekevät Suomessa jotain, mikä kuulostaa advocacy-työltä, mielelläni lukisin/kuulisin käytäntöjä/ajatuksia aiheesta (koska kyllähän kehitysvammaisten asioita Suomessakin ajetaan). Mututuntumani on, että esim. sosiaaliohjaajat asumisyksiköissä tekevät paljon tämän kaltaista työtä muun työnsä ohella, mutta ulkopuolinen, itsenäinen advocate-toiminta taitaa olla vieras konsepti.

Sunset in Stirling

Pääsin palaamaan Falkirkiin huomattavasti odottamaani nopeammin, kun pari päivää sitten sain sähköpostia yliopistolta: alkavan syksyn työharjoittelupaikakseni on nimetty Falkirkin keskustassa sijaitseva vapaaehtoissektorin advocacy agency. 

Kävin perjantaina tutustumiskäynnillä, ja olen todella tyytyväinen paikkaan sekä harjoittelun ohjaajiini ja oikeastaan aika innoissani tästä harjoittelusta. Harjoittelu alkaa elo-syyskuun taitteessa ja jatkuu yhtäjaksoisesti aina joulukuun puoliväliin asti yhteensä 15 viikkoa (ja tämä ensimmäinen on kahdesta opintoihini kuuluvasta harjoittelusta se lyhyempi).  

Vaikka olen lukenut agencyn nettisivut läpi ja käynyt tutustumiskäynnillä, en ole vielä ihan varma siitä, millaista käytännön advocacy-työ vapaaehtoisjärjestössä on, eli se jää nähtäväksi. Ainakin siellä on meneillään erilaisia projekteja, esim. perhetyötä perheissä, joissa ainakin toisella vanhemmalla on kehitysvamma ja lapsi on lastensuojelun asiakkaana, ja inkluusioryhmän vetämistä nuorille kehitysvammaisille (olivat kuulemma käyneet kerran mm. baarissa - koska niinhän 'normaalit' nuoret tekevät - oikeastaan aika siistiä!). 

Advocacy tässä yhteydessä ei siis tarkoita yksiselitteisesti asioiden ajamista - vaan ehkä enempi sosiaaliohjausta ja palveluohjausta. Mutta tästä lisää kunhan harjoittelu alkaa.

Loma alkaa olla lopuillaan, jäljellä on viikon reissu Suomeen ja paluu poikien kanssa kotiin Skotlantiin valmistautumaan uuteen kouluvuoteen. Kesä Skotlannissa on ollut märkä ja tuulinen - mutta sitä se on lehtijuttujen, blogien ja Facebookin mukaan ollut Suomessakin. Ei harmita olla täällä, näissä maisemissa.

Niistä puheen ollen, kuvina tässä postauksessa näpsyjä yhdeltä illalta, kun päätimme kiivetä Gowan Hillille auringonlaskun aikaan. Auringonlaskun jälkeen kiertelimme keskustaa - pohdimme, josko sitä kävisi yksillä, kun se vielä on mahdollista, nyt ennen kuin lapset palaavat kotiin.

Yllätyimme siitä, että arki-iltana pääkadun useista baareista kuului ulos asti livemusiikki, ja tuvat näyttivät olevan täynnä. Liikaa väkeä, ei sinne. Jatkoimme kierrosta. Näimme baareja ja pubeja, joissa oli pinkit valot, tai joista kuului diskojytkettä, tai joissa ei näyttänyt olevan ristin sielua, tai josta ihan vain ikkunoiden ohi kulkemalla saattoi nähdä läsnäolevien keski-iän olevan yli 70. Parin korttelin jälkeen käännyimme kotiin -  eipä sitä taida olla enää montaa paikkaa ilta ysin jälkeen, joka voittaisi kotisohvan ja Netflixin.