lauantai 28. helmikuuta 2015

Skottiruutuja


Skottibingon seuraava luukku aukeaa: tartaanikangas. Skottiruudut ovat todellakin täällä joka paikassa! Yhtenä päivänä bussijonossa huomasin, että edessä seisovan takin hupun vuori oli ruudullinen, kuten oli hänen edellä seisovan huivi, ja tämän edellä olevan hame. Katukuvassa ehkä noin joka viidennellä on jotain ruudukasta yllään. Mietimme Kaitsun kanssa onko se vähän sama, jos suomalaiset pitävät yllään jussipaitaa tai Marimekkoa. 

Jokin aika sitten katsoin lyhyen dokkarin aiheesta, ja aiheen monimuotoisuus avautui minulle. Tartaanikankaat ovat perinteisesti skotlantilaisten klaanien tunnusmerkkejä. Pääsin pläräämään tartaanipakkaa paikallimuseossa pari viikkoa sitten ja tunnistin runoilija Robert Burnsin nimikkotartaanin. Tartaanikuviot on kerätty kansalliseen rekisteriin ja ne ovat tiukan copyright-valvonnan alaisia (vähän hassua, että maassa protestoidaan kansallisen henkilörekisterin perustamista vastaan, mutta kangaskuviot pitää olla kirjoissa ja kansissa).


Kysyin museon työntekijältä, onko Stirlingin kaupungilla tai alueella omaa tartaania. Työntekijä selitti, että tartaanit ovat perinteisesti sukujen ja kuuluisien henkilöiden tunnuksia - eivät paikkojen. En lähtenyt inttämään vastaan asiantuntijan kanssa, vaikka olin viikkoa aikaisemmin käynyt paikallisesta tartaanikaupasta ostamassa lahjaksi solmion kuviolla nimeltä "Stirling and Bannockburn". Solmion kääntöpuolella luki pieni tarina tartaanista - kuvio on alunperin suunniteltu 1700-luvulla, mutta se on ollut viimeiset 160 vuotta kadoksissa, ennen kuin vasta "viimeaikoina" se on otettu uudelleen käyttöön. Tykkäsin tästä kuviosta ja ostin itselleni huivin samalla kuviolla - pitäähän sitä nyt edes yrittää elää maassa maan tavalla. 


Stirlingin linnalla kääntyessämme huomasin sen lahjapuodissa linnan oman tartaanin, se on sammalenvihreä sinisin, valkoisin ja tummanvihrien ruuduin. Myös Stirlingin yliopistolla on oma tartaani, siinä on samat värit kuin tässä Stirlingin ja Bannockburnin tartaanissa, mutta turkoosi ja vihreä ovat paremmin esillä ja punainen ja keltainen taka-alalla. Olen jo luvannut itselleni, että valmistuessani ostan koululta ruudullisen hartiahuivin muistoksi. 

Vielä jään pohtimaan sitä, miten paikalliset suhtutuvat tartaaneihin. Ovatko ne vain kivan näköisiä - ja siksi niin suosittuja? Jos kysyisin vastaantulijoilta "Anteeksi, mikä tartaanikuvio huivissanne on?" pidettäisiinkö minua kahjona (todennäköisesti) vai valveutuneena? Tietävätkö/välittävätkö paikalliset itse kuvioiden historiasta tai merkityksestä? Itse en enää ainakaan uskalla ostaa mitään skottiruutuista, minkä kuviota en tunnista - mitä jos tulen valkanneeksi jonkun epämiellyttävän ihmisen nimikkotartaanin - tai vielä pahempaa, joku tulee kysymään olenko sukua McLachlaneille tai William Wallacelle?

tiistai 24. helmikuuta 2015

Anne Frank - historiaa nykypäivälle Stirlingissä

Yhtenä päivänä luento päättyi kaikkien yllätykseksi jo puolelta päivin, joten kävimme kurssikaverin kanssa lounaan jälkeen katsastamassa yliopistollamme vainojen uhrien muistopäivänä avatun Anne Frank -näyttelyn. (Joka vuosi minua ärsyttää se, että muualla maailmassa 27. tammikuuta avoimesti muistellaan holokaustin uhreja (International Holocaust Remembrance Day/Holocaust Memorial Day) - mutta Suomessa Auschwitzin vapautuspäivänä muistellaan yleisesti "juutalaisvainojen ja muiden [määrittelemättömien] kansanvainojen" uhreja.)

Anne Frank - historiaa nykypäivälle -näyttely (A History for Today) kiertää jatkuvasti ympäri maailman ja on ollut Suomessakin näytillä (ainakin Pasilan kirjastossa 2012). Varsinainen Anne Frank -museo on Hollannissa, talossa, jossa Anne vietti perheensä kanssa päiväkirjaansa kirjoittaen pari vuotta piilossa. En ole vielä ehtinyt käydä Amsterdamissa, joten oli hienoa saada tämän näyttelyn kautta pieni katsaus siihen millaista hänen elämänsä siellä oli.

Nuoren tytön päiväkirja

Olen lukenut hänen päiväkirjansa useita kertoja ja lisäksi Melissa Müllerin suomennetun kirjan päiväkirjan salaisista sivuista. Näyttely ei tarjonnutkaan Annen tarinaan uutta, mutta jo pelkät kuvat salaisen asuinsijan sisältä toivat ihan uuden ulottuvuuden - muistutuksen siitä, ettei se ole vain kirja, eikä elämä ollut silloin mustavalkoisa.


Tämä kiertävä näyttely on suunnattu 11-18 -vuotiaille nuorille ja se tavoitteena on historian ohella levittää sanomaa suvaitsevaisuudesta ja saada nuoret ajattelemaan ihmisoikeuskysymyksiä ja ennakkoluulujen vahingollisuutta. Lisäksi näyttely järjestetään yhteistyössä paikallisjärjestöjen kanssa. Suomessa aikanaan esillä oli tietoa Suomen juutalaisten kohtalosta, ja täällä Stirlingissä esille oli nostettu Dorrith Oppenhaimin tarina.


Dorrith oli Annea kaksi vuotta nuorempi, myös Saksassa syntynyt tyttö. Hän saapui Skotlantiin 1939 seitsemänvuotiaana sotalapsena, eikä koskaan enää nähnyt vanhempiaan arvattavasta syystä. Dorrithille kävi kuitenkin hyvin, hän perusti perheen Skotlannissa ja kuoli 81-vuotiaana vuonna 2012. Hän kirjoitti pakolaisuudestaan lastenkirjan In My Pocket (jonka varasin Stirlingin kirjastosta ja joka sittemmin hävisi kirjaston katalogista mystisesti, höh).

Holokaustin kauhuissa - ihmisyyden pimeässä puolessa - on jostain syystä minulle ollut korostunut merkitys aina siitä asti kun olen niistä tiennyt. Olen lukenut siitä paljon, käynyt valinnaisen historiankurssin lukiossa aiheesta ja luokkaretkellä Panerian metsässä, Varsovan ghetossa ja Auschwitzissa. Siitä asti kun tulin äidiksi, olen myös miettinyt sitä, miten historiasta ja sen nurjasta puolesta voi tai kannattaa kertoa lapsille.

Otin nyt ensimmäisen askeleen, kerroin kuusi ja puolivuotiaalle Lukalle käyneeni Anne Frank -näyttelyssä. Kerroin, että kauan sitten (ennen kuin mamma ja pappa olivat syntyneet) tyttö nimeltä Anne eli perheinen piilossa sodan aikana Hollannissa. Luka kyseli vähän (Ai siksi ettei niille olisi käynyt huonosti? Onko kaikissa maissa ollut joskus sota? Miten ne sai ruokaa?), mutta keskustelu kääntyi pian ihan muuhun aiheeseen. Luka ei tiedä vielä, mitä Annelle ja hänen perheelleen kävi, tai miksi. Sen aika tulee joskus myöhemmin.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Sateinen sunnuntai

Olemme luvanneet Lukalle, että seuraavana sateisena sunnuntaina mennään meidän kodin lähellä olevalle keilaradalle. Sunnuntait ovat kuitenkin tähän asti olleet todella aurinkoisia ja olemme viettäneet ne ulkona. Tänä viikonloppuna kohdalle osui kerrankin kunnon hernerokkasumu ja räntäsade. Samana viikonloppuna meille kuitenkin tulivat kylään kaverimme Wiganista, Englannista - ja niin käynti keilaradalla taas siirtyi johonkin tulevaisuuteen. 




Keilaradan sijaan kavereitamme kiinnosti käydä katsomassa Stirlingin linnaa. Varoitimme heitä ennalta - pääsymaksu on tähtitieteellinen, £14 per aikuinen. Joskus kauniina kesäpäivänä tulemme tänne uudelleen ja maksamme linnakierroksesta, mutta tänään tyydyimme ottamaan sateisia ja sumuisia kuvia linnan muurilta (ja maksoimme £4 autoparkista). 




Hytistyämme tovin räntätuiskussa hyppäsimme kavereitten autoon ja pääsimme ensimmäistä kertaa näkemään uuden kotikaupunkimme laitamia metsästäessämme mukavaa kahvilaa jossa lämmitellä kaakaomukien äärellä. Kaverimme yöpyivät Broomhall Castle -hotellissa kuuden mailin päässä Stirlingin keskustasta ja olivat matkalla hotellilta meille ajaneet Blairmans Farm Shopin ohi, jonne nyt suuntasimme. Puodin tarjonta oli kiva sekoitus skottilaisia elintarvikkeita ja koriste-esineitä (ja jopa huonekaluja) sekä maatilan tuotteita sipuleista ja perunoista kananmuniin ja makkaraan. Kahvilasta sai ihania kotitekoisia skonsseja ja lapsille sopivan viileää kaakaota (harva asia on tylsempää kuin odotella malttamattomien lapsien kanssa milloin herkkujuomaan voi koskea ilman palovamman vaaraa). 

Oletan että kesällä maatilapuodin viereisellä laitumella käyskentelee lampaita, mutta nyt meille suurin nähtävyys olivat farmin vieressä kohoavat lumihuippuiset ja sumuiset Ochilien rinteet - Luka on koulussa oppinut lausumaan ne "ukhil".

Eilen taas pläräilin Stirlingin alueen kävelykarttoja ja haaveilin aurinkoisista keväisistä viikonlopuista vuorten rinteillä. Jos vielä vähän aikaa odotellaan ilmojen lämpenemistä.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Rokotusrumba

Aivokalvontulehdusrokotusten metsästäminen Skotlannissa EU-kansalaisena on osoittautunut monimutkaisemmaksi kuin olisin etukäteen olettanut. Tiedän, että tämä rokotus kuuluu täällä rokotusohjelmaan ja koska maassa maan tavalla - toivoin lasten saavan sen. Itse en ole riskiryhmässä, eikä minun olisi pakko rokotusta ottaa, mutta koska tulen olemaan pitkiä aikoja työharjoittelussa haavoittuvien ihmisryhmien kanssa, halusin sen myös itselleni.

Terveyskeskuksemme viehättävä odotushuone

Kävin aika tarkalleen kuukausi sitten lääkärin vastaanotolla omalla terveysasemallamme ja kysyin, voimmeko suomalaisina saada rokotukset, kun niitä ei meillä ole, koska ne eivät kuulu Suomessa rokotusohjelmaan. Tällöin Luka aloitteli koulua ja minä opintoja - toivoin että asia saataisiin kuntoon pian.

Lääkäri tutkiskeli asiaa ja parin päivän päästä soitti kertoakseen, että lapset saavat rokotukset kunhan varaan heille ajan hoitajalle (practical nurse), samalla olisi hyvä tsekata mitä rokotuksia lapsilla onkaan ja puuttuuko jotain muuta, mitä täällä yleensä pistellään. Kiikutin rokotustodistukset hoitajalle ja tällä viikolla asia sitten saatiin vihdoin hoitoon ja lapset rokotettua - aivokalvontulehdus C-rokote oli ainoa mikä lapsilta puuttui NHS:n suosittelemista.

Reipas rokotettu

Mitä minuun tulee, en ole oikeutettu ilmaiseen rokotukseen jonka yliopisto tarjoaa alle 25-vuotiaille, myös ulkomaalaisille opiskelijoille. Ikäni puolesta en ole oikeutettu myöskään julkisen terveydenhuollon rokotuksiin, koska paikalliset saavat ne lapsina ja, no, olen yläikäinen. Lääkäri kirjoitti minulle yksityisen reseptin (private prescription) aivokalvontulehdus C-rokotteeseen. Maksoin tästä paperista 25 puntaa. Sitten lähdin kiertämään apteekkeja. Käytyäni kahdessa ja soitettuani kolmanteen viimein uskoin, että tätä nimenomaista rokotusta ei yksinkertaisesti voi edes tilata apteekkiin ja ostaa itselleen, koska kaikki kulkee NHS:n kautta suoraan klinikoille ja pistetään rokotusohjelman mukaisesti.

Ylipäätään olen saanut ristiriitaista tietoa koko rokotuksesta. Terveydenhoitohenkilökunta on ollut yllättynyttä joka paikassa ("Mitä, eikö se pistetä kaikille, myös Suomessa?") Mutta sitten taas sitä ei pidetä ilmeisesti välttämättömänä, sillä minulta on aina kysytty vain että onhan minulla hepatiitti b -rokotus, jos meinaan sosiaalityötä tehdä ("Mitä, otit hepatiitti b -rokotuksen käydessäsi Afrikassa, mutta et aivokalvotulehdusta vastaan?").

Viikon kuluttua siitä kun olin vienyt reseptin takaisin terveyskeskukseen ja ystävällisin sanankääntein toivonut että saisin uuden (toimivan) reseptin ilman uutta £25 maksua terveyskeskuksen hoitaja soitti. Selviteltyään asiaa (koko viikon) eri tahoilta, oli todettava ettei C-rokotetta todellakaan saada mistään tähän hätään, mutta sen sijaan lääkäri pystyy kirjoittamaan ns. matkarokotuksen, jossa on yhdistelmänä A-, C-, W- ja Y-aivokalvontulehdusrokotteet (sama annetaan Suomessa varusmiehille). Varovasti hoitaja kertoi, että en suinkaan joutuisi enää maksamaan reseptistä uudelleen, mutta apteekki tulisi veloittamaan rokotteesta noin £30-40. Ehkä ilmaisiin reseptilääkkeisiin tottunut paikallinen olisi tästä tuohtunut, mutta minun mielestäni se on ihan kohtuullinen hinta - rokote on voimassa viisi vuotta, joten kerta todennäköisesti riittää minulle.

Nyt rokote on jääkaapissa ja odottelen pistosaikaa - eihän asian selvittäminen vaatinutkaan kuin lääkärin tapaamisen, käynnin kolme kertaa terveyskeskuksen neuvonnassa, kahden hoitsun tapaamisen ja kaksi puhelua - pois lukien apteekkikierrokset.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Sosiaalista politiikkaa: lapsiköyhyys ja universal credit

Sosiaalityötä tehdään pääasiassa yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien ihmisten parissa. Politiikka ei missään nimessä ole vahvinta alaani, ja olen vasta pari kuukautta tutustunut Iso-Britannian sosiaalipolitiikkaan, mutta en ole voinut olla huomaamatta muutamia perustavanlaatuisia eroja suomalaisen ja brittiläisen ajattelun välillä.

Kimmokkeen tämän blogitekstin kirjoittamiseen sain luettuani Tony Novakin kirjoittaman luvun kirjasta Children, Welfare and the State (Goldson, B. et al eds. 2002) kehityspsykologian kurssiseminaaria varten ja sen jälkeen luettuani paikallismediasta uudesta yleisetuudesta (universal credit), joka mullistaa maan sosiaaliturvajärjestelmän lähitulevaisuudessa. Tästä yhdistelmästä sain niin vahvan "What the f?!" -fiiliksen, että yritän tässä jäsentää lukemaani ja ymmärtää brittiläistä mielenmaisemaa.

Brittiläisen sosiaalipolitiikan nykytilasta ei voi puhua palaamatta Margaret Thatcheriin. Olen niin nuori, että tunnen hänet lähinnä Meryl Streepin roolityön kautta: Rautarouva, mutta ihan inhimillinen hän varmasti oli pohjimmiltaan. Tosiasia kuitenkin on, että hyvinvointiyhteiskunta (welfare state) -termiä täällä käytetään sodan jälkeisestä ajanjaksosta 1945 - 1970-luvun puoliväliin asti - siihen asti, kun Thatcher valittiin pääministeriksi. Hän pisti konservatiivipuolueensa kanssa tuulemaan, ja politiikassa korostettiin yksilön vapautta - ja vastuuta - huolehtia omasta ja perheensä toimeentulosta turvautumatta julkisiin varoihin. Novakin mukaan vuoteen 1987 mennessä neljäätoista lapsiperheisiin ja nuoriin kohdistuvaa sosiaalietuutta oli leikattu. Vuoden 1988 jälkeen sosiaalietuudet alle 25-vuotiaille vedettiin minimiin. Seurauksena tuloerot kasvoivat suuremmiksi ja nopeammin kuin missään muussa teollisuusmaassa tehden tyhjäksi kaiken kasvun tasa-arvossa ja kansallisessa hyvinvoinnissa mitä oli saavutettu toisen maailmansodan jälkeen.

Novakin teksti on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten, joten kävin vertailemassa tuoreempaa tilastoa pienituloisista lapsiperheistä Iso-Britanniassa ja Suomessa. Suomessa lapsista reilut 11 prosenttia elää pienituloisissa perheissä. Britanniassa vastaava luku on vajaat 19 prosenttia, mutta asumismenojen vähentämisen jälkeen lähes kolmasosa lapsista (noin 2,3 miljoonaa lasta) voidaan luokitella pienituloisiksi. Prosentuaalisesti suurin osa heistä on yhden vanhemman perheistä, perheistä joissa on työttömyyttä tai kuuluvat etniseen vähemmistöön.

Miksi käsittelemme asiaa kehityspsykologian kurssilla?

Novak listaa tapoja, joilla köyhyys vaikuttaa lapsen mahdollisuuksiin elämässä. Perheen pienituloisuus ja sen vaikutukset elämänlaatuun ja hyvinvointiin ovat suorassa yhteydessä lapsikuolleisuuteen (raskaudenaikainen ravitsemus ja syntymäpaino), todennäköisyyteen että lapsi kuolee onnettomuudessa (turvaton asuinalue ja koti) ja mikäli selviää hengissä varhaislapsuudesta - elintasolla on kauaskantoisia vaikutuksia sekä psyykkiseen että fyysiseen terveyteen (kouluttamattomien ja työttömien tilastollinen heikompi terveys).

Britannia on perinteisesti luokkayhteiskunta, eivätkä maksulliset yksityiskoulut ja sisäoppilaitokset ole vielä jääneet historiaan. Novak heittää artikkelissaan, että seitsemän prosenttia maan lapsista käy edelleen yksityiskoulua (vuonna 2002) - ja tästä pienestä prosentista kuoriutuvat puolet Oxfordin ja Cambridgen kaltaisten huippukoulujen oppilaista, joista on pienestä pitäen koulittu tulevia huippujuristeja ja huippulääkäreitä. Hän jatkaa, että yksityiskouluissa luokkakoot ovat pienempiä, oppiainetarjonta monipuolisempaa ja oppimisympäristöt viihdyttävämpiä kuin julkisissa kouluissa, joissa puolestaan taideaineita karsitaan ja luokkakokoja kasvatetaan. Onko ihme, jos hyvätuloisten koulujen oppilaat menestyvät tilastoissa?

Lapsuus on täälläkin kaupallistunut - koulupuvuista ja näennäisestä tasa-arvoisuudesta huolimatta lapset ja nuoret ovat kaveripiiriensä ja perheen taloudellisen todellisuuden ristipaineessa. Novak listaa taloudelliseen tilanteeseen liittyvän sosiaalisen leimaamisen, kiusaamisen ja marginalisaation äärimmäisinä tuloksina päihde- ja mielenterveysongelmat, käytöshäiriöt ja itsemurhat.

Raha ei tuo onnea, mutta näen tässä monta eri mahdollisuutta siihen, miten perheen taloudellinen tilanne voi vaikuttaa kehittyvän lapsen fyysiseen, älylliseen ja sosiaaliseen kehitykseen ja mahdollisuuksiin kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Ihmettelen, mikseivät poliitikot näe samaa?

Nykyisen, David Cameronin johtaman hallituksen hautomaa ja näillä näppäimillä käytäntöön saattamaa universal credit -uudistusta markkinoidaan sloganilla "Yksinkertaistetaan sosiaaliturvaa ja varmistetaan, että työnteko kannattaa". Sen on tarkoitus jatkossa korvata kuusi nykyistä sosiaalietuutta yhden maksun ja nimen alle (mm. paikalliset asumistuki, työttömyyskorvaus ja toimeentulotuki). Ajatuksena on poistaa etuisuuksien päällekkäisyyttä ja kannustinloukkuja työnhaussa. Maksu tulee kerran kuussa tilille, mikä on iso muutos britannialaisille, jotka ovat usein tottuneet saamaan etuudet tilille viikoittain tai kahdesti kuussa. Muutos poistaa myös mahdollisuuden etuuden jyvittämiseen ja maksamiseen suoraan esimerkiksi vuokranantajalle - vastuu vuokranmaksusta jää kansalaiselle katsomatta hänen kykenevyyttään hoitaa raha-asioitaan itsenäisesti. Tämä "valmentaa ihmisiä työelämään", perustelevat poliitikot. Hakemuksen voi täyttää ainoastaan internetissä. Vielä on ratkaisematta, miten palvellaan kansalaisia, joilla ei ole pankkitiliä tai nettiä käytössään. Kriitikot sanovat, että uudistus jakaa pienituloiset niihin jotka "ansaitsevat" sosiaalietuuksia ja pystyvät niitä hakemaan (työikäiset ja -kykyiset), ja niihin jotka eivät. Viimeistään vuoden päästä tämä malli on tarkoitus olla käytössä kaikissa työnhakutoimistoissa Iso-Britanniassa.

Vaikuttaa siltä, että ensin luodaan poliittisilla päätöksillä pari sukupolvea pienituloisia vailla tasa-arvoisia eväitä elämään, ja sitten aletaan "valmentamaan heitä työelämään" vaikeuttamalla viimesijaisten etuuksien hakemista. Jep jep. Jään mielenkiinnolla katsomaan, mitä tästä seuraa.

Keep calm and enjoy the view - yliopiston kirjastossa.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Päivä Glasgow'ssa


Sunnuntaina hyppäsimme junaan ja suuntasimme Glasgow'iin (miten tämä pitäisi kirjoittaa suomeksi?). Lapset olivat innoissaan, "Äiti, kato, mää!" toisteli Leon nenä kiinni ikkunassa (pojat vaihtoivat paikkoja kuvan ottamisen jälkeen). Puolet "mäistä" oli hevosia lampaiden sijaan, mutta ei se haitannut. Junakyyti Stirlingistä Queen Streetin asemalle oli edullista sillä jouduimme maksamaan vain meistä aikuisista. Alle 5-vuotiaat kulkevat junalla maksutta ja sunnuntaina oli koko päivän off-peak, eli ei-ruuhka-aika, ja Lukakin pääsi ilmaiseksi. 




Glasgow on suurin kaupunki missä Leon on koskaan käynyt ja pojat olivat molemmat vähän päät pyörällä kaikesta liikenteestä, pillit päällä suihkuvista ambulansseista, vilkkuvista työkoneista ja roska-autoista ja pitkän pitkästä Hummer limousiinista jonka ohi käveltiin liikennevaloissa. Oli sunnuntai ja iso osa liikkeistä oli kiinni ja silti liikennettä oli ihan riittämiin. Alan ymmärtää sitä miksi monilla Leonin ikäisillä lapsilla on valjaat, tai heitä pidetään rattaissa. Mutta hei - rimmaava nopeusrajoitusmerkki.




Kohteenamme oli Kelvingrove Art Gallery and Museum. En ole ihan varma onko tämä se sama "punatiilinen korkea talo jossa on taidetta" jonka äitini oli nähnyt telkkarissa, mutta monenlaista taidetta ja historiaa sen katon alta löytyi. Sisäänpääsy oli jälleen ilmainen (£3 lahjoitus oli suositeltavaa mutta ei pakollista) minkä vuoksi kiersimme hyvillä mielin sen verran kun lapset jaksoivat ja jätimme loput toiseen kertaan.



Alakerrassa oli vähän sitä-sun-tätä: paikallishistoriaa, egyptiläisiä sarkofageja, täytettyjä eläimiä ja Charles Darwinin elämäntyölle omistettu huone sekä rock'n'rollin kuningas.


Hauskin yksityiskohta  taisi kuitenkin olla tämä täytetty haggis - joka esittelytekstin mukaan on pieni Skotlannin nummilla vipetävä elikko, jonka jalat ovat toisella puolella lyhyemmät (jotta  se voi kipitellä rinteillä helpommin). 


Yläkerran kiersimme ympäri, mutta tuntuu että raapaisimme vain pintaa. Löysimme kuitenkin Salvador Dalín Christ of St John of the Cross -maalauksen ja yhdessä isossa salissa vieri vieressä Monet'n, Matissen ja Van Goghin töitä - ja toisessa salissa skotlantilaisten taiteilijoiden töitä. Siinä vaiheessa saimme kuitenkin kollektiivisen taideähkyn ja päätimme suosiolla palata asiaan toisella kertaa.


Palkitsimme itsemme perinteisellä sunnuntaipaistilla (Sunday roast) - seuranaan yorkie eli Yorkshire pudding. Ehkä olen vain rajoittunut ulkomaalainen, mutta mielestäni pudding on vanukasta. Täällä vaikuttaa siltä, että kaikki ruoka, mille ei ole keksitty hyvää nimeä, ovat yhden tai toisen sorttista puddingia - oli se sitten verilettu (black pudding) tai riisipuuro (Swedish rice pudding). Yorkshire pudding on myös yhtä kaukana vanukkaasta - se on vehnäjauhosta, munasta ja maidosta leivottu kakkunen, ikään kuin tyhjä piirakkapohja. Herkullista se silti oli, harhaanjohtavasta nimestään huolimatta.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Hampaat hoidossa


Saimme taas uuden rastin kuvitteelliseen "Ei olla koskaan ennen tehty tätä ulkomailla" -listaan, kun kävimme koko konkkaronkka hammastarkastuksessa naapuruston hammashoitolassa. Vastaanotto on yksityinen, mutta ottaa vastaan myös ns. julkisen puolen asiakkaita, kuten me.

Ajanvarauksen koko perheen tarkistukseen saimme nopeasti parin viikon päähän siitä kun rekisteröidyimme asiakkaiksi - virkistävää vaihtelua monen kuukauden jonoihin Suomessa! Kaikkien tarkastukset tehtiin samalla kertaa vuoron perään ja aikaa meni noin puolisen tuntia. Tarkastukset olivat myös maksuttomia.

Lasten hampaat olivat hyvässä kunnossa, eikä tarkastuksen tehnyt hoitaja ollut huolissaan Lukan purennasta. Hän on käynyt oikomishoitajalla Suomessa ja rautojen asennusta harkittiin, mutta täällä ne asennetaan yleensä aikaisintaan 9 vuotiaille. Luka jää seurantaan ja tarvittaessa saa lähetteen oikojalle jos rautahampaat eivät näytä asettuvan hyville paikoille.

Meille aikuisille varattiin jatkoajat hammaslääkärille muutamiin pieniin paikkailuihin. Saimme etukäteen valita otammeko hopeapaikat NHS-hinnalla (alle £10) tai valkoiset "yksityiset" paikat, noin £40 per paikka. Mukaan saimme kustannusarviot tulevasta hoidosta - miellyttävä muutos totuttuun käytäntöön, Suomessa kun hammaslääkärilaskut tulee välillä vähän yllätyksenä, vaikka kävisi kunnallisella.

torstai 12. helmikuuta 2015

Shaun the Sheep ja sunshine

Lukalla on menossa ensimmäinen lomaviikko koulusta. Pientä äksöniä ollaan sen kuluksi keksitty, Kai vei Lukan parturiin (£14.50 aikuisen ja lapsen hiustenleikkuu yhteensä) ja minä otin Lukan mukaan leffaan. Liput (lapsi + opiskelija) ja popcornit mehulla ja pienellä suklaapatukalla maksovat yhteensä vajaat £13, vaikka menimme katsomaan päiväsaikaan jolloin liput ovat edullisemmat kuin iltaisin.


Late Lammas oli ihan loistava valinta ensimmäiseksi englanninkieliseksi elokuvaksi teatterissa Lukan kanssa. Leffassa ei puhuta yhtään mitään, mutta sen sijaan se vilisee brittimiljöötä maaseudulta kaupunkiin. Kotiin kävellessä pohdittiinkin Lukan kanssa mitä kaikkea tuttua bongattiin - ainakin jalankulkijoiden keltaiset valonappilootat liikennevaloissa, käytettyjen vaatteiden hyväntekeväisyysliike, keltainen ambulanssi, kaksikerrosbussi, käsidesiannostelijat ja paljon muita yksityiskohtia, jotka todennäköisesti olisivat jääneet huomaamatta jos emme olisi nähneet täällä arkiympäristössä.

Luulen että Luka piti elokuvaa ennakolta vähän lällynä, eikä ollut meistä se innokkaampi leffaanlähtijä. Kuitenkin heti leffan loputtua kommentti oli: "En oo koskaan nähnyt näin jännää elokuvaa!"Ja tämä noudattikin aika samanlaista juonikaavaa kuin Nick Parkin luomien hahmojen aiemmat tarinat, eli sympaattiset tyypit ajautuvat erehdyksen ja sattuman kautta älyttömään tilanteeseen joka eskaloituu jännittäväksi kohellukseksi ja loppuu onnellisesti. Muistan itsekin pelänneeni lapsena yhden Wallace & Gromit leffan kumihanskapäistä mykkää pingviiniä eikä Kanin kirouskaan ole ihan keponen pienten lasten katsottava, ja mielestäni tämä jatkoi ihan hienosti ja maanläheisesti samaa tuttua kaavaa - ihan hyvä saavutus ilman sanallista dialogia.


Parina aurinkoisena päivänä ollaan käyty palloilemassa puistossa. Tänään saatiin seuraksi täällä asuva toinen suomea puhuva perhe - pojat tykkäsivät kaikki kun saivat höpöttää suomea ja juosta pitkin puistoa. Ensimmäistä kertaa puistossa oli muitakin lapsia, ehkä kevät on siis tullut myös paikallisten mielestä. Hassua ajatella, että sunnuntaina on laskiainen. Silloin olemme suunnitelleet suuntaavamme Glasgow'iin, katselemaan elämää kotilähiön ulkopuolella.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Katsaus opintoihin

Maanantaina oli ensimmäisen yliopistokurssin esseen palautuspäivä ja näin Social work law and policy -opintojakson policy osuus on taputeltu. En ole varma miten kääntää policy suomeksi tässä yhteydessä. Ei se ole ihan sosiaalipolitiikkaa, eikä se ole ihan pelkkää menetelmätapaakaan. Vähän siltä väliltä. Heti perään tällä viikolla alkoi toinen moduuli, Human development and family context - kehityspsykologiaa. 


Luennolla: Teetä ja kehityspsykaa.


Kurssiohjelma on ihan yhtä täyteen pakattu kuin politiikkakurssillakin oli. Kaikkeen tuntiopetukseen osallistuminen on pakollista - jos poissaoloja tulee yli kolmannes opetukseseta, arvosanaksi saa automaattisesti minimin mitä kurssin läpäisemiseen vaaditaan. Opetusta on maanantaista keskiviikkoon kello 10 - 15.30, ja loppuviikon päivät ovat "study"-päiviä, eli tavallaan vapaata, mutta silloin pakerretaan kurssitehtäviä. Meillä ei ole lainkaan tenttejä, vaan sen sijaan kurssityöt ovat esseitä, ryhmätöitä tai esimerkiksi vielä tämän kevään aikana DVD:lle kuvattava roolileikki jossa eläydytään sosiaalityöntekijän (postgraduate-opiskelija) ja asiakkaan (undergraduate) rooliin. Tuskin maltan odottaa.

Tällä kehityspsykologian kurssilla tehtävänä on havainnoida yksilöä kolmen tunnin ajan ja kirjoittaa siitä teoriaa reflektoiva raportti ja analyysi 4000 sanalla. Yksilö voi olla missä elämän vaiheessa vain, ja häntä voi havainnoida missä tilanteessa vain. Haastavaksi tehtävän minulle tekee sen, että Skotlannissa tuntemani henkilöt perheeni ulkopuolella voi laskea yhden käden sormilla. Onneksi palautuspäivä on vasta maaliskuun lopussa, tässä on hyvin aikaa heittää verkot vesille ja löytää jokin sopiva kohde.

Opintoja on takana neljä viikkoa - ja neljä viikkoa olen miettinyt mitä ihmettä teen kaikille englannin kielen uusille sanoille, joita kuumeisesti luennoilla kirjaan muistikirjojen marginaaleihin ja alleviivaan lukemistani artikkeleista. Ja sitten sen keksin. Kerään ne kokoon ja laitan ne tänne blogiin muistiin - ja ehkä tänne joskus eksyy joku toinen englantia työssään tai opinnoissaan tarvitseva sosiaalialasta kiinnostunut ja näistä on jotain hyötyä jollekulle muullekin. Itse ainakin olisin ollut aika iloissani tällaisista listoista IELTS-testiin valmistautuessani, tarttuessani ensimmäiseen englanninkieliseen sosiaalialan oppikirjaan ja kirjoittaessani ensimmäistä esseetäni.

Ensimmäisessä listassa on ensimmäisellä Social work law and policy -kurssilla vastaan tulleita sanoja. Osa liittyy olennaisesti sosiaalialaan (kuten jälkihuolto tai omaishoitaja) ja muut ovat muuten vain akateemisessa tekstissä vilahtelevia termejä (esim. austerity tai reinvigorate). Esseeni aiheesta johtuen mukana myös muutama maahanmuuttajuuteen ja lastensuojeluun liittyvä termi.

Tässä linkki dokumenttiin. Asettelin sen siten, että siitä voi halutessaan pitää itselleen vaikka pienen sanakokeen printtaamalla ja taittamalla. Ei, en tosiaankaan osaa näitä kaikkia ulkoa itsekään.

Olen oikeastaan yllättynyt siitä, miten hyvin olen pärjännyt skottiyliopistossa englannillani - en ole ikinä ollut siinä mitenkään  järisyttävän hyvä, vaikka olen sitä työkielenäkin käyttänyt viime vuosina. Yhtä juttua olisin kyllä kaivannut IELTS-kokeeseen kaiken sen nyt sisällyttämän lisäksi: kuuntelutreeniä, jossa pitää ymmärtää mitä paikkallismurteella keskustellaan kuuden-kahdeksan hengen ryhmässä, kun ympärillä keskustelee samasta aiheesta 50 muuta henkeä samassa luokkatilassa - ja ottaa osaa keskusteluun kuulostamatta ihan täysin tanelilta, kun ei ole ehtinyt kuulla/ymmärtää kuin lauseen siltä ja toisen täältä.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Lehtiärsytys

Olen aika huono lukemaan tai katsomaan uutisia, joten keltainen lehdistö (tai voiko sanoa punainen, kun kaikki nämä lehdet sitä väriä kirkuvat?) on tyydyttänyt uutis- ja skandaalinälkääni viimeiset pari vuotta. Viime syksynä lisäsin lukuluettelooni iltisten rinnalle niiden brittiläisen vastinparin, the Mirrorin.

Ensin minusta tuntui, että maailma avautui ja ymmärsin miten jälkijunassa uutiset kantautuvat Suomeen, vaikka kuinka asumme globaalissa maailmassa. Melkein päivittäin Kaitsu alkaa kertoa jostain jännästä jutusta minkä on juuri lukenut Suomen lehdestä, ja pääsen kuittaamaan "Tiedän, luin eilen Mirrorista."

Toinen fiilis, ja jota käyn läpi myös lähes päivittäin selattuani päivän otsikot on tämä: 


Kannibalismia (katso kuvat!), lasten murhia, korvissa pesiviä hämähäkkejä (katso video!), pedofiileja ja jihadisteja tursuaa sellaisella voluumilla, että suomalaiset skandaalit tuntuvat jopa aika vähäpätöisiltä. 

Mietin, miksi näillä asioilla retostellaan? Mietin, miksi ihmiset klikkaavat, ja lukevat, ja sillä tavoin tilaavat lisää tätä samaa ahdistavaa aineistoa? En ymmärrä journalismista mitään, mutta uskoisin että valtamedia tuottaa sitä mikä myy - sitä mitä kansa haluaa lukea. 

No, hyvänä puolena brittimedian seuraamisesssa mainittakoon jatkumo, joka yleensä ei yllä Suomeen asti, vaikka alkuperäinen uutinen yltäisikin. Esimerkiksi Suomessa voidaan kertoa siitä että äiti on hylännyt down vauvansa - mutta Mirror tietää kertoa millaisen nyyhkykirjeen äiti on laatinut medialle vastineeksi lapsen isän julkituomasta alkuperäisestä skuupista ja miten isä on jo ehdottanut sovintoa lapsen äidille. Jea, jatkotarina.

Mutta, asia - ja ero Suomen uutisiin - mikä ärsyttää. Alla leike Mirrorin jutusta, jonka klikkasin auki otsikon perusteella (ja ruokin tätä ilkeää koneistoa, myönnän). Luin ingressin. Luin ensimmäiset lauseet. Sitten huomasin lukevani samaa asiaa neljättä kertaa. Ärsytti niin, että vedin toistot yli punakynällä: 


Ja juttuhan ei tietysti pääty tähän, vaan tämän jälkeen kuvaillaan miten oli synkkä ja myrskyinen yö kun alakerrassa ovi narahti, ja päähenkilöt säpsähtivät hereille vuoteissaan. Koko juttu viidennen kerran. Hidastettuna.

Niin huijattu olo! Kulutin ainakin noin kolme minuuttia jutun lukemiseen, kun olisin voinut tyytyä pelkkään otsikkoon - se kertoo jo kaiken! Olen tottunut lukemaan Suomen mediaa, jossa juttu on pakko avata, jos haluaa tietää kuka nyt on se suosikkilaulaja jolle tänäviikonloppuna kävi köpösti, tai mitä sopimatonta ja mistä aiheesta poliitikko on tällä kertaa twiitannut. Olen hämmentynyt siitä avoimuudesta millä täällä juorutaan mediassa. Nimet tiskiin ja kuvat kello kuuden iltauutisiin rattijuopoilta ja mummojen hakkaajilta. Siinä vaiheessa jos epäillyn nimeä ei julkisteta, on tosi kyseessä. Kuten Rotherhamin pedofiiliskandaaliin sotkeutunut poliisi, jonka nimi pidettiin julkisuudelta pimennossa siihen asti, kunnes hän (sattumalta?!) joutui yliajon uhriksi ja kuoli.

* * *

Esseen kirjoittamisessa brittien tyylistä on hyötyä. Ensimmäisessä kappaleessa ei riitä käsiteltävän aiheen yleinen esittely, vaan läpikäytävät asiat tulee listata: Nyt aion kirjoittaa asioista X, Y ja Z. Sitten niistä tulee kirjoittaa edellämainitussa järjestyksessä. Viimeiseksi kirjoitetaan yhteenveto tai johtopäätökset ja siinä kohden kerrataan äsken läpikäydyt asiat X, Y ja Z ja mitä niistä opittiin. Vaaditun sanamäärän kokoon saaminen ei ole ollut ennen näin helppoa.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Stirling Smith Art Gallery & Museum


Tänä viikonloppuna käytiin Lukan toiveesta museossa. Muistimme kävelleemme yhden ohi marraskuussa linnavuorta kiertäessämme ja nyt suuntasimme Stirling Smithin yhdistettyyn taidegalleriaan ja museoon. Se oli oikeastaan tosi sympaattinen ja onnistui mahduttamaan kattonsa alle alueen historian kivikaudesta aina Braveheartin julkaisuun asti sekä paikallistaiteilijoiden nykytaidetta vaihtuvassa maalaus- ja valokuvanäyttelyssä.


Sisäänpääsy on ilmainen ja henkilökunta oli todella ystävällistä. Sattui myös olemaan tosi rauhallista, joten lapset saivat  rauhassa kierrellä, ihmetellä ja kysellä kaikenlaista, eikä tullut sellainen olo että suomen polottaminen olisi ollut kenellekään ärsytykseksi. Näyttelyt olivat myös sopivan pieniä, ettei ketään alkanut tylsistyttää. Toisaalta jäi myös olo että tänne voisi tulla myös toisen kerran, kaikkea ei kuitenkaan tullut huomanneeksi.


Stirlingin maamerkit tiivistettynä yhteen lasityöhön - Forth-joki, linna, silta ja Wallace monumentti.
 



Museon pihalta löysimme vanhaa taidetta, mutta myös aika uuden näköisiä mosaiikkitöitä. Ja täällä on muuten kevät, ensimmäiset lumikellot (snowdrop) puskevat mullasta pitkin poikin kaupunkia.




Kotimatkalla poikkesimme kahvila Greggsissä, reippaasti koko reissun kävelleet pojat olivat ansainneet suklaamuffinin. Minä kokeilin makaronipiirasta. Se on alkuperäinen skotlantilainen pieni piiranen, kuoren sisällä makaronia ja juustoa. Ei maistu juuri miltään, mutta ehkä se selittää sen suosion.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Arkikuvia


Opiskelijaelämän parhaita puolia: Jos on ahkera ja viimeistelee esseen 3 päivää ennen palautuspäivää, voi viettää aurinkoisen perjantain kävelyllä lapsen kanssa auringossa ja ihan vain nautiskella.


Jatkoa sarjaan mielenkiintoiset liikennemerkit. Ehkä asteen verran vakuuttavampi kuin suomalainen versio, josta ruumis on jätetty hienovaraisesti pois.


Suomesta puheen ollen, hassuimmista asioista sitä tuleekin koti mieleen.



Loppuun vielä yksi lautasmalli (pahoittelut kuvalaadusta). Olemme tutustuneet kalafileisiin - sinällään ihan peruselintarvike, mutta jos olisin ehdottanut Kaitsulle puoli vuotta sitten sitä päivälliseksi, olisin saanut joko kylmäävän katseen tai epäuskoisen naurun vastaukseksi. Mutta nyt meilläkin syödään kalaa, kiitos fish & chips -kulttuurin ja kalan joka ei maistu yhtään kalalta. Lisäksi lautaselta löytyy täällä todella suosittua ruusukaalia. Tai en tiedä onko se suosittu vai välttämätön paha, sillä vihannessekoitusta on melkein mahdoton löytää ilman sitä. Ja vielä viipale naan-leipää mistä on tullut meidän suosikki täällä ja uusi tuttavuus, chilimaustettu cheddarjuusto. Teki mieli kysyä, "miksi?" Mutta sitten taas sitä maistettuani, "miksi ei?"

perjantai 6. helmikuuta 2015

Rekisteröity


Viimein saapui postissa todistus - minut on hyväksytty ja rekisteröity Scottish Social Services Councilin rekisteriin sosiaalityön opiskelijana. Paria päivää aiemmin tuli myös todistus siitä, ettei minua ole tuomittu mistään sellaisesta, mikä estäisi minua työskentelemästä haavoittuvien asiakasryhmien kanssa (PVG Scheme). Jea!

Yliopisto on keuhkonnut näistä rekisteröinneistä jo hakemisvaiheesta alkaen, mutta huomasin opintojen alkaessa tammikuun puolessa välissä, etten suinkaan ollut ainoa, jonka rekisteröinti oli vielä vaiheessa. Papereissa lukeva ehto siitä, että rekisteröinti on oltava hoidettuna opintojen alkaessa onkin siis lähinnä juuri sitä - sanoja paperilla - ja koulu (ja SSSC) ovat paljon ehdottomampia siitä, että paperit on kunnossa siinä vaiheessa, kun lähdemme ensimmäiseen harjoitteluun ensi syksynä.

Mielenkiinnolla seuraan myös Suomen aiheeseen liittyvän lainsäädännön kehitystä - Hallitus on antanut tammikuussa esityksen sosiaalialan ammattihenkilölaista sekä ammattilaisten merkitsemisestä ammattihenkilörekisteriin. Tulevaisuudessa Valvira tulee valvomaan siis myös sosiaalialan ammattilaisia samalla tavoin, kuin terveydenhoitoalan ammattilaisia jo ties miten monta vuotta. Jännittävää.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Yllätysvieras ja odotetut laatikot


Kuluva viikko on ollut oikeastaan aika tylsä tähän asti, mutta muutamia mainitsemisen arvoisia juttuja tässä. Essee on edelleen pöydällä (4 päivää deadlineen) mutta toistuvasti löydän itseni sittenkin pelaamasta zombiepeliä tai siivoamasta kissan vessaa tai päivittämässä blogia tai tekemästä melkein mitä tahansa muuta. Mutta ihan hyvin se edistyy - 2500 sanaa on vain ihan liian tiukka raja kun lähdeluettelo hapuilee kolmatta sivua ja sanottavaa löytyisi vaikka kuinka! Passiivimuodon häivyttäminen tuntuu tällä hetkellä suurimmalta haasteelta asiatekstiä enkuksi kirjoittamisessa.. hyviä vinkkejä otetaan vastaan. Kuvassa muuten kreikkalaista jogurttia, mustikoita (jättimäisiä pensasmustikoita), banaani, mysliä ja kookoshiutaleita. Oikeastaan aika hyvä korvaaja rahkoille joita ennen lipitin menemään. 


Maanantaina oli viikon ainoa luento yliopistolla, ja juuri silloin meille pärähti yllätysvieras - health visitor. Vähän niin kuin neuvolantäti, jos oikein ymmärrän. Leon oli juuri nukkumassa päiväunia eikä täti halunnut häntä herättää, mikä on mielestäni vähän hassua, jos lapsen takia kotikäynti tehtiin. Kaitsu sai nipun luettavaa ja nämä ovat itse asiassa tosi laadukkaita materiaaleja sisältäen käytännön vinkkejä taaperoikäisen kasvatukseen, loruja ja leikkejä, terveys- ja turvallisuustietoa... Näiden lukemisen jälkeen ei jää montakaan kysymystä enää kysyttäväksi health visitorilta - ja se varmaan on tarkoituskin. 


Tänään saapuivat meidän kierrätysaatikot! Ei meillä mennytkään ehkä kuin noin kolmisen viikkoa, ennen kuin ymmärsimme että jokaisessa taloudessa pitäisi olla omat tällaiset laatikot ja tilasimme ne kaupungin nettisivujen kautta (kysymys kuuluu mitä tapahtui tässä asunnossa aiemmin asuneiden laatikoille... vai eivätkö he kierrättäneet? *gasp*). Näihin lootiin perhe kerää omat tölkkinsä, pahvinsa ja purkkinsa, ja kiikuttaa sitten kadun varteen keskiviikkoaamuisin tyhjennystä odottamaan. Lisäksi saimme biojäteastian ja kassin keräyspaperille. Vielä jos muistamme ensi keskiviikkona toimia odotetusti niin hyvä on.