Onnea Kanada 150 vuotta?

Kanadan matkasta alkaa olla jo aikaa, mutta en voi olla palaamatta aiheeseen, juhlittiinhan maassa eilen 150 vuotispäivää. Tai ketkä juhlivat, ketkä eivät. Suurin osa opintomatkalla tapaamistamme luennoitsijoista ja ammattilaisista kuuluivat alkuperäisväestöihin. Järjestään jokainen kohtaamamme albertalainen Blackfoot, Cree ja Métis -kansojen edustaja totesi meille, ettei heillä ole mitään syytä juhlia päivää, joka merkitsee heidän kansoilleen puoltatoista vuosisataa kolonialismia ja sortoa. 

Heidän näkökulmansa kuunteleminen kiteyttää hyvin tavan, jolla tämä matka oli meille ainoalaatuinen tilaisuus päästä oppimaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden välisestä monimutkaisesta suhteesta, kyseenalaistamaan meidän eurosentrisen maailmankuvamme ja saamaan ensikäden meille kaikille pääasiassa uudesta aiheesta. Tähän postaukseen olen koonnut pääpointteja, jotka jäivät mieleeni tapaamiemme heimojen vanhimpien (elders) opetuksista.

Kanadassa on yli 400 eri alkuperäiskansaa (First Nations). Eräs meille puhunut luennoitsija kuvaili, miten hänen identiteettinsä on muuttunut 70-luvun lopun lapsuudesta tähän päivään. Ensin hän oli intiaani (indian), sitten native, vähän myöhemmin aboriginal ja nykyään kaikista poliittisesti korrektein termi on indigenous.  Käytännössä aboriginal-sanaa käytetään kattokäsitteenä, jonka alle kuuluvat kolme alaryhmää, First Nations, Métis (kansa joiden alkuperä voidaa jäljittää ensimmäisten eurooppalaisten uudisasukkaiden ja alkuperäiskansalaisten jälkeläisiin) ja inuiitit. Kohtaamamme alkuperäiskansojen jäsenet olivat ylpeitä sukujuuristaan, ja kuvailivat kokevansa olevansa ensisijaisesti omien kansojensa edustajia (esim. Blackfoot tai Cree), ennemmin kuin "kanadalaisia".

Kolonialismi Kanadan alkuperäisväestöjen näkökulmasta kiteytyi meille erään luennoitsijan sanoissa:

It's not about 'evil white man'. It is not about religion or even politics. It is about individuals who misuse power to oppress other people. As human beings we are more alike than we are different.

Vapaasti kääntäen, heidän tarkoituksenaan ei ole yrittää syyllistää uudisasukkaita tai näiden jälkeläisiä, vaan kiinnittää huomiota niihin monenlaisiin tapoihin joilla vallan väärinkäyttö on johtanut alkuperäisasukkaiden maiden ja oikeuksien riistämiseen - ja jonka jäljet näkyvät yhteiskunnassa edelleen suhteettoman suurina työttömyys-, perheväkivalta-, itsemurha- ja päihdeonglematilastoina alkuperäisväestöjen keskuudessa.

Käytännössä kolonisaatio tarkoitti alkuperäisväestöjen sijoittamista reservaatteihin ja laajamittaista yritystä sulauttaa alkuperäisväestö uudisasukkaisiin sijoittamalla lapset sisäoppilaitoksiin, joiden tarkoituksena oli saada 'intiaanius pois intiaaneista'. Toisin sanoen kristinuskon varjolla heitä kiellettiin noudattamasta omia perinteisiä tapojaan ja uskomuksiaan. 1900-luvun alussa monissa kouluissa 30-60% sisäoppilaitosten lapsista kuoli mm. tuberkuloosiin, ja useat heistä haudattiin merkitsemättömiin joukkohautoihin. Aikuisuuden kynnyksellä kouluista takaisin reservaatteihin palatessaan lapset olivat traumatisoituneita paitsi alkuperäisten perhesuhteiden katkeamisesta, myös kouluaikana kokemastaan henkisestä, uskonnollisesta, seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta.

Viimeinen koululaitos suljettiin 1996. Sitä ennen yli sadan vuoden ajan alkuperäisväestöjen lapset olivat altistuneet samankaltaiselle kohtalolle, minkä vuoksi maassa puhutaan koululaitosjärjestlemän aiheutaneesta ylisukupolvisesta traumasta. Historiasta kumpuavat epätasa-arvoiset elämän lähtökohdat näkyvät monella tavalla tämän päivän kanadalaisessa yhteiskunnassa mm. alkuperäiskansoihin kuuluvien suhteettoman suurena osuutena lastensuojelun asiakkuudessa (69% huostaanotetuista lapsista edustaa alkuperäisväestöjä) ja vankiloissa.

Sekä huojentavaa, että hämmentävää minusta oli huomata matkan aikana myös se, etteivät monet kanadalaiset itsekään vaikuta olevan tietoisia oman maansa historiasta - maata voisi sanoa vaivaavan postcolonial amnesia - kollektiivinen haluttomuus tai kyvyttömyys tiedostaa tapoja joilla alkuperäisväestöjä on kohdeltu aikojen saatossa, ja edelleen tänä päivänä. Tämä tuli ilmi mm. muutamissa museoissa ja luonnonsuojelualueilla joilla vierailimme. Alkuperäiskansoihin viitattiin epämääräisesti - jos ollenkaan - mikä meistä tuntui epäreilulta. Kuten eräs luennoitsija meitä muistutti, he eivät koskaan olleet kadoksissa, joten ajatus siitä että valkoiset 'löysivät' Amerikan on yhtä absurdi kuin jos joku sanoisi löytäneensä maastoauton kaupan parkkipaikalta ja ottaisi sen omakseen, ihan vain koska alkuperäinen omistajaa ei nyt sattunut olemaan paikalla ta kykenevä puolustamaan omaisuuttaan. 

Kanadan hallitus on pari vuotta sitten pyytänyt virallisesti anteeksi alkuperäiskansojen kurjaa kohtelua ja koululaitossysteemin aiheuttamia traumoja. Nyt maassa puhutaankin paljon siitä että kansat ovat matkalla kohti tottuutta ja sovittelua (truth and reconciliation). Hallitus satsaa alkuperäiskansojen koulutukseen - mutta työsarkaa on paljon. Kävimme alkuperäiskansojen lapsille (3-7v) suunnatussa oppilaitoksessa, jossa johtajatar kertoi meille vetävänsä säännöllisesti esittelykierroksia kandalaisille opettajille. Uusissa opetussunnitelmissa alkuperäiskansojen kohtalo viimeinkin tunnustetaan ja opettajien oletetaan kertovan oppilaille maan historiasta totuudenmukaisesti. Johtajatar kuitenkin kertoi, että hänen kaksituntisen infopläjäyksensä jälkeen, johon sisältyy historiaa, traumatietoutta ja lasten ja perheiden nykytilanteiden kuvaamista, monet opettajat ovat itkun partaalla. Heillä ei ole ollut tietoa oman maansa historiasta tai nykytilasta, eivätkä he ole varmoja, onko heillä valmiuksia kertoa asioista totuudenmukaisesti omille oppilailleen. 

Vaikka tästä kaikesta minulle jäi paljon ajattelun aihetta ja muistutus siitä että kaikilla tarinoilla on kaksi puolta (kuten Kanadan juhlavuoden juhlinnalla), kaikkein hienoimmat muistot opintomatkalta liittyvät niihin muutamiin rituaaleihin, joihin saimme kunnian osallistua eri heimojen vanhimpien vetäminä. Koimme olevamme todella etuoikeutettuja, sillä edes paikalliset ei-alkuperäisväestöihin kuuluvat eivät yleensä saa mahdollisuutta osallistua vastaaviin tilaisuuksiin. 

Rituaaleja joihin osallistuimme yhdisti niiden korostaminen mahdollisuutena kokea henkilökohtainen hengellinen (spiritual), eikä niinkään uskonnollinen (religious) elämys. Näissä perinteiseissä ja ikivanhoissa rituaaleissa oli monia elementtejä, jotka ovat keskeisiä monissa vanhoissa sekä nykyaikaisissa terapioissa, kuten huomion kiinnittäminen omaan hengitykseen ja itsensä maadoitukseen (grounding). Lisäksi rituaaleissa istuttiin aina ympyrässä, jonka meille selitettiin symboloivan yhteisöllisyyttä, toinen toisemme kunnioittamista ja vastuun ottamista itsestä ja muista.

Tutuimmaksi rituaaliksi meille tuli smudge, jonka saimme tehdä neljä eri kertaa kahden viikon aikana. Käytännössä kyseessä on yksinkertainen keskittymis- ja puhdistautumisharjoitus joka usein suoritetaan ennen muita rituaaleja. Rituaalissa ison simpukan kuoren päällä poltetaan kuivattua salviaa (sage), josta nousee miellyttävän tuoksuinen savukiehkura. Simpukan kuori kiertää ringissä, ja jokainen vuorotellen ikään kuin puhdistaa kätensä savussa ja pyyhkäisee savua päänsä yli ennen kuin antaa kuoren seuraavalle.

Maailman eri kulttuureja tarkastelemalla voi huomata, että vastaavia savurituaaleja on tehty vuosituhansia ympäri maailman (esimerkkinä hindutemppeleiden tai ortodoksikirkkojen suitsukkeet). Moderni tiede on todennut monien yrttien savun olevan antibakteerista. Koska itse mieluiten luen tiedot kirjoista ja luotan tieteelliseen maailmankuvaan, minulle oli hieno oivallus ymmärtää tämän rituaalin kautta, että ihmisillä eri puolilla maailmaa on ollut samankaltaista käytännön tuomaa tietoa, joka - vaikkain suullista perimätietoa - voi olla aivan yhtä validia kuin ns. tutkittu tieto. Suomalaisille vastaavaa perimätietoa voi nähdä esimerkiksi saunakulttuurissa - minä ainakin olen vihtonut saunassa ihan vain koska 'niin on tapana', osaamatta ajatella että tapa liittyy koivunlehdistä vihtoessa irtoavaan eteeriseen öljyyn ja sen hoitavaan vaikutukseen. Kummallista kyllä, minun piti matkustaa Kanadaan skotlantilaisen opiskelijaryhmän kanssa ja istua hikimajassa Mohawk-heimon vanhimman kanssa oppiakseni tämän seikan suomalaisesta kulttuurista.

Hikimaja

Hikimaja (sweat lodge) olikin kokemus ihan omassa luokassaan. Suomalaisena osasin odottaa kyseessä olevan eräänlainen sauna, ja niinhän se olikin. Kyseessä oli puolikaareksi taivutettujen pajunvarsien varaan viritetty kupolimainen vilteillä peitetty teltta, jonka keskellä oli kuoppa. Rituaalin alussa kuoppaan kannettiin avotulella kuumennettuja punaisena hohtavia kiviä, joiden päälle ripoteltiin samanlaisia yrttejä mitä smudgessa käytetään. Kiville heitettiin vettä, ja kivistä irtosi pehmeä ja tuoksuva löyly. Hikimajassa, toisin kuin saunassa, tarkoituksena on peseytymisen sijaan henkinen puhdistautuminen. Sinne mentiin erityiset hikoiluvaatteet päällä (naisilla pitkät mekot, miehillä sortsit), ja sisällä istuttiin vilteillä lattialla naiset toisella ja miehet toisella seinustalla. Rituaali koostui neljästä n. 20 minuutin kierroksesta, joiden aikana majan ovi suljettiin, ja meidän istuessa säkkipimeässä ja kuumassa majassa, rituaalia vetäneet vanhimmat soittivat peurannahkaisia rumpuja ja lauloivat perinteisiä lauluja. Kierrosten välillä majan ovi avattiin, raitis ilma pääsi sisään ja halutessaan voi käydä ottamassa vesihörpyn.

Kokemusta ei voi sanoin kuvailla - se täytyy itse kokea. Itse nautin siitä suunnattomasti - ehkä se oli osittain suomalaisen saunaikävää, tai ehkä olin tietämättäni kaivannut mahdollisuutta istua hiljaa omien ajatusteni kanssa, lämpimässä ja pimeässä, kuunnellen rytmikkäitä rumpuja ja ihokarvat nostattavaa laulua. Ajantaju hävisi tänä aikana aivan täysin - kello tiesi kertoa, että lopulta kun saimme vaihdettua kuivaa päälle ja lähdimme hiukset savulta edelleen tuoksuvina takaisin kaupunkiin aika oli saapumisestamme kulunut yli neljä tuntia. Jos jotain haluan muistissani säilyttää Kanadan matkalta, niin se on juuri tuo hikimajanjälkeinen tunne, kun olo oli kuin pitkän urheilisuorituksen jäljiltä - rentoutunut ja rauhallinen. Samalla olimme vähän surullisia, tietäessämme että tämänkin hienon rituaalin harjoittaminen oli pitkän aikaa Kanadan alkuperäisväestöille kiellettyä.

Skotlantia ristiin rastiin

Viime viikolla saimme harvinaisia vieraita Suomesta, ja heidän kanssaan näimme enemmän Skotlantia kuin osasimme odottaakaan. Skotlanninvisiitti oli osalle vieraistamme ensimmäinen, joten halusimme näyttää parhaat puolet, no, kaikesta mitä Skotlannilla on tarjottavanaan. Kohteita suunnitellessamme meidän piti huomioida paitsi rajoitettu aika (4 päivää), alati vaihtuva syksyinen sää, ja myös ryhmämme koko ja kokoonpano - 8 henkeä ja ikähaitari 4-71 v. Tässäpä haastetta kerrakseen, mutta aika hyvin me onnistuimme päiväohjelmat ja reissut sumplimaan niin että kaikki pysyivät matkassa mukana. 

Näköala Wallace Monumentilta

Omilla nurkilla Stirlingissä pärjäsimme omin jaloin, henkilöautolla ja paikallisbusseilla - ja tarpeen tullen jakaannuimme pienemmiksi ryhmiksi. Päiväreissulle Edinburghiin kuljimme junalla, jonne pääsimme älyttömän edullisesti ryhmälipulla (£40.40 edestakaisin koko konkkaronkka). Perillä pääkaupungissa hyppäsimme hop on hop off -bussiin, joka vähän suolaisella hinnallaan (£78 kahdeksalta hengeltä) tarjosi meille paitsi mielettömät nähtävyydet vanhassa kaupungissa, kuljetti meitä juna-asemalta museoon ja shoppailemaan ja taas takaisin.

  

Jännin päivä oli kuitenkin sunnuntai, jolle olimme varanneet meille ihan oman pikkubussin ja oppaan, joka ajelutti meidät aamutuimaan Loch Lomondille. Reissu ei kuitenkaan huipentunut vielä siihen, sillä kuski ajelutti meitä ympäri ämpäri keski-Skotlannin Trossachs-kansallispuiston vuorimaisemia ja aina Forth Bridgelle asti, ennen kuin auringon laskiessa palasimme Stirlingiin istumalihakset hellinä mutta muistikortit pullollaan mahtavia kuvia. Tämä reissu kuskeineen päivineen kustansi noin £225, mutta oli joka pennin arvoinen kokemus - suosittelen ehdottomasti kaikille jotka Skotlannissa liikkuvat vähän isommalla porukalla.

Loch Lomond - Balmaha

Loch Katrine

Ehkä söpöimmät burgerit ikinä.

Forth Road Bridge

Limekilns

Niin se kiertoajelun huipennus, se oli ehdottomasti Culrossin historiallinen kylä Firth of Forthin rannalla, jonne kuski meidät toi illan viimeisenä etappina. Tässä kylässä, sen kirkossa ja kaduilla on kuvattu monta Outlander-sarjan kohtausta, mm. noitaoikeudenkäynti ja yrttien keräilyä puutarhasta. Kuvissa näkyvissä, jopa 900 vuotta vanhoissa (!!) taloissa asutaan edelleen, vaikka miljöö on todellakin kuin suoraan historiallisesta elokuvasta. Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka kaikille skottihistorian ystäville, vaikkei Outlanderista välittäisikään.

Auringonlaskussa jopa hiilivoimala voi näyttää hyvältä.

Dunnottar Castle ja Woods

Stonehavenin eteläpuolella sijaitsee Dunnottarin linnasaari, jota lähdimme tutkimaan minilomamme toisena päivänä. Sää oli mitä parhain tuulesta huolimatta, ja puolen tunnin kävely polkua pitkin satamasta linnalle rantakallioiden kupeessa taittui mukavasti maisemissa, joista minulle tulivat jostain syystä ihan mieleen Enid Blytonin seikkailukirjat.

Sotamuistomerkki

Auringonpaiste ja mielettömät maisemat nostivat Dunnottarin linnan heti kuvitteellisen 'lempi linnani Skotlannissa' -listan kärkeen. £7 pääsymaksu ei paljoa kirvellyt, sen verran monenlaisia näkymiä ja sokkeloita löytyi tutkittavaksi.

Turisteja oli liikenteessä jonkin verran sekä polulla Stonehavenista linnalle sekä itse linnalla, ja kesällä varmaan tätäkin enemmän. Kiva kohde kuitenkin, ja vaikka me ajauduimme tänne vähän sattuman kautta, voin helposti kuvitella Dunnottarin 'must see' -kohteeksi monelle innokkaalle Skotlannin kävijälle. 

Linnan ja Stonehavenin keskustan lisäksi ehdimme käydä tutustumassa Dunnottar Woods -metsäalueeseen kylän laidalla. Luonto ei vielä ollut kukkeimmillaan, mutta oli ihanaa päästä pitkästä aikaa ihan rehelliseen metsään. Noin 3-4 kilometrin helppokulkuinen metsäpolku kulki ympäri eräänlaisen paljaaksi hakatun harjun, ja tällekin reitille mahtui monenlaista maisemaa ja koiranulkoiluttajaa.

The Shell Housie - rakennettu alueella 1800-luvun alussa asuneen Ladyn lasten viihdykkeeksi.

Koimme esimerkiksi hyvin voimakkaan 'vain Skotlannissa' hetken, kun äkkiarvaamatta metsän keskeltä paljastui suuri, merkitsemätön ja vaatimattoman näköinen linnan muuria muistuttava rakennelma. Harmaassa säässä paikka oli vähän aavemainen, mutta pakkohan meidän oli lähteä salaperäistä muuria kiertämään jotta selviäisi mikä ihmeen rakennelma oli kyseessä. Muurit kohosivat hiljaisina ja hylätyn oloisina, ja alla näkyvän kulman ohi kuljettuamme huomasimme, että kiviseinän yläreunaa kiersi piikkilanka pitäen kutsumattomat vieraat loitolla. Kiinnostuksemme yltyi  - mikä ihmeen paikka tämä on?? 

Ja pari kulmaa vielä kierrettyämme salaisuus ratkesi - muurien taakse kätkeytyi puutarha!

Stonehaven

Pääsimme viettämään Kain kanssa viikonloppua ihan kahdelleen, kun kerrankin oli innokkaat lastenkaitsijat maisemissa. Lapset saivat laatuaikaa isovanhempien kanssa, ja me pääsimme pitkästä aikaa pienelle road tripille ja uusiin maisemiin. Kohteeksi valikoitui Stonehaven Jasminin myyntipuheen perusteella, täytyihän meidän nyt käydä katsastamassa 'maailman sympaattisin merenrantakylä' Aberdeenin eteläpuolella - etenkin kun itä-Skotlanti on muuten jäänyt meille vielä ihan vieraaksi.  

Ja kuten näkyy, olihan se sympaattinen!

Matkalla kävimme kuitenkin ensin ohimennen kurkkaamassa tulevan työharjoittelupaikkani Perthissä. Onhan sinne matkaa autollakin, ja toistaiseksi vain mietin millaista reittiä junarata nousee ylös kaupunkiin, jonne ainakin autolla kiivetessä korvat menevät lukkoon. Se jää minulle myöhemmin koettavaksi, kunhan harjoittelu muutaman viikon päästä alkaa.

Mutta asiaan - Stonehaven. Eipä olla yhtä valmistelematonta reissua Skoltannissa tähän mennessä tehty. Olimme varanneet etukäteen yöksi huoneen Guest Housesta, ja pikaisesti googlanneet, että kylästä löytyy vankilamuseo ja linna. Päätimme jättää linnan toiselle päivälle, ja vietimme ensimmäisen, vuoroin aurinkoisen, pilvisen, tuulisen, räntäisen, rakeisen ja taas aurinkoisen päivän tutkaillen pientä satamaa, museota ja kylän keskustaa. 

Paikallishistorialle omistettu Toll Booth -museo kylän satamassa oli liikuttavin museo jossa olemme koskaan käyneet. Siellä olivat sulassa sovussa muinaiset maaperän kivinäytteet, kuningatar Elizabethin II kruunajaisvuoden peltiset keksirasiat, puiset viikatteet ja vanhanajan maatalous välineet, kameroita 1900-luvun alusta aina 1990-luvulle asti, ja hylly, josta saattoi vapaaehtoista lahjoitussummaa vastaan lunastaa itselleen vaikka käytetyn Rush Hour -dvd:n tai 80-luvun Harlekiini-kirjan (vastustin kiusausta). Ja tietysti koko ajan soivat skotlantilaiset kansanmusiikin helmet LP-soittimesta soitettuina.

Tuumasimme pari asiaa yhden iltapäivän Stonehavenissa pyörittyämme:

• merenrantakylässä on huhtikuussa kylmä!! Kiitos Kaitsun järkeilyn, varustauduin tuulenpitävällä talvitakilla, eikä muuten missään kohden tullut sen kanssa hiki. Merituuli olikin yllättävä napakka, etenkin siihen nähden että edellisenä päivänä Stirlingissä oli ollut vallan t-paitakeli.
• meille uuden itä-skotlannin murteen ymmärtäminen ei ollutkaan ihan helppo nakki.
• skonsseja voi maustaa millä vain! Tällä kertaa maistoin omena-kaneli täytteisiä. Nams!
• skotlantilaisten kylien peruskonsepti alkaa olla meille tuttu - aina löytyy pääkatu (high street) pikku liikkeineen ja ravintoloineen, pari kirkkoa, katujen varsille molemmin puolin ja kaikin päin parkkeeratut autot, toistensa kopioilta näyttävät vieri viereen rakennetut harmaat kivitalot ja vähintään yksi marketti, oli se sitten Tesco tai Co-op. Tavallaan kiva - uudetkin paikat tuntuvat tutuilta. Ja tavallaan kuitenkin haluamme vielä uskoa, että Skotlannilla olisi meille muutakin näytettävää.

Ja niinhän sillä tietenkin on! Kun astuu sivuun pääkaduilta, voi vaikka löytää malliesimerkin siitä, kuinka mitään ei täällä pureta turhaan. Miksi sitä nyt hyvää talonrunkoa turhaan purkamaan, kun puut mahtuvat ihan hyvin kasvamaan sen sisällä!