Happy Hogmanay

Vaikka tämä oli meidän toinen uusi vuosi Skotlannissa, vasta tällä kerralla pääsimme mukaan paikalliseen juhlatunnelmaan. Viime vuonna kaupungin juhla ja ilotulitukset peruttiin kovan tuulen vuoksi, ja me nukuimme pois muuttoväsymystä vuoden vaihtumisesta sen kummemmin välittämättä.

Tänä vuonna sää suosi - vain vuorokautta aiemmin laantunut Frank-myrsky oli jättänyt jälkeensä vain märän maan ja valtaisat lammikot. King's Parkissa pyörivät lapsille suunnatut hilavitkuttimet, eikä sää ollut säikäyttänyt kansalaisia. Kaupungin facebook-sivuilla oli kehoitttu vetämään tilaisuutta varten kumpparit (Wellingtons, eli tuttavallisemmin wellies) jalkaan, ja monet meidän ohella olivat vinkkiä noudattaneet - nilkkoja myöten mudassa seisoessamme olimme tästä ihan tyytyväisiä.

Lavalla esiintyi kuoro, laulaen vuoden suosituimpia hittejä ja tietysti päättäen esityksen Auld Lang Syne -veisuun, joka minulle on tähän asti tullut tutuksi lapsuudessa partiosta, jossa sitä laulettiin suomalaisilla sanoilla jokaisen kokouksen päättyessä jäähyväisten hetkellä ("Tää ystävyys ei raukene.."). Nyt vasta kuitenkin opin, että ympäri maailman uutena vuotena lauletun veisun alkuperäiset sanat ovat skotlannin kansallisrunoilijan Robert Burnsin käsialaa - ei siis ihme että se etenkin täällä kuuluu tärkeänä osana Hogmanayn, eli uuden vuoden aaton viettoa.

Katselimme kun linnan kupeesta lähetettiin raketteja kello yhdeksän aikaan, jonka jälkeen siirryimme kotiin ja laitoimme pojat nukkumaan. Kilistimme kuohuvaa ja napostelimme skotlantilaisilla nakeilla ja ruohosipulilla maustetulla dipillä, jonka olimme joskus aiemmin sattumalta havainneet maistuvan aivan suomalaiselta uuden vuoden perinneherkulta eli perunasalaatilta - tosin ilman perunaa. Vastapäisessä asunnossa oli menossa pirskeet - kuulimme olkkariimme kun juhlakansa laski sekunteja puoleen yöhön ja kun uusi satsi raketteja lähetettiin ilmoille linnalta. Tervetuloa 2016!  

Näin sain pitkästä aikaa luukun auki. Vuosi meni, mutta viimein pääsen hihkaisemaan BINGO!

Gillies Hill

Ensimmäinen päiväni yksin Skotlannissa. Olisin voinut nukkua pitkään ja nauttia kodin hiljaisuudesta. Mutta sen sijaan laitoin illalla vermeet valmiiksi, aamulla kellon soittamaan puoli kasi, herättyäni keitin termariin teet ja lähdin reppu selässä pihalle ennen kasia. 

Päämääränäni oli Gillies Hill, ylläolevassa kuvassa taustalla tästä kulmasta yllättävän matalalta näyttävä metsäinen kukkula. Se oli valikoitunut sattumalta kohteekseni tutkiessani Stirlingin karttaa ajatuksella "Mille mäelle en ole vielä kiivennyt". Gillies sijaitsee Stirlingin eteläpuolella Cambusbarronin kylässä, King's Parkista etelään. Kävelin sinne tunnin verran - meiltä ei olisi Cambusbarroniin bussilla edes päässyt vaikka olisi halunnut. 

Cambusbarron näytti todella liikuttavan suloiselta pieneltä kylältä, kirkko, pubi ja lähikauppa yhden kadun varrella.

Sormustinkukkia (foxglove) olen tähän mennessä nähnyt ja keräillyt vain videopeleissä.

Tämä on metsäisin metsä jossa olen tähän mennessä Skotlannissa tarponut, poislukien toki Dollarin ihanan vihreän laakson puroineen. Oli saniaiset, sammalet, kosteikot, yksi pelästynyt pupu, pikkulintuja, hämähäkinseittejä, nokkosia, heinänuha ja kaikkea mitä metsästä voi kuvitella löytävänsä. Paitsi - ei yhtään ainoaa hyttystä! Iloitsin tästä ihan koko matkan, koska tähän asti metsäretkeni ovat noudattaneet kaavaa: aurinkoinen ilma, kostea aluskasvillisuus ja metsän varjot ovat yhtä kuin tuhatmiljoonaa inisijää ja saman verran kutisevia paukamia. Mutta ei vain täällä! Ei tarvinnut pelätä käärmeitäkään, eikä missään näkynyt yhtään ainoaa muurahaistakaan. Täydellistä.

Täydellinen oli myös hetki kun sattumalta törmäsin karttaan merkitsemättömälle näköalapaikalle. Gillies Hillin takana avautui vihreä maaseutu silmän kantamattomiin. Oli niin hiljaista, että saatoin aamuteetä hörppiessäni kuulla lehmien mylvintää ja lampaiden määkimistä alhaalta laaksosta.

Gillies Hillin huippu oli suurinpiirtein yhtä antiklimaattinen kuin King's Seat Hillin huippu. Mäki oli kauttaltaan niin pensaikkoinen, ettei huipulta voinut nähdä lainkaan maisemia. Kivikasan sijaan tämän mäen huippua merkitsivät kolme korkeaa mäntyä. Ovat kyllä jotain eri lajia kuin suomalaiset hongat. Gillies Hill on Wikipedian mukaan juuri se mäki, jolta Robert the Bruce johdatti joukkonsa Bannockburnin taisteluun, siihen toiseen kahdesta Stirlingin kuuluisasta historiallisesta taistelusta.

Gillies Hillin nurjalla puolella on louhos (quarry), joka jakaa paikallisten mielipiteitä.

Kotimatkalla kiersin Stirlingin keskustan linnavuoren nurjalta puolelta, mikä tarkoitti Cambusbarronin suunnasta tullessa, että jouduin kulkemaan yli puolet matkasta golfkentän laitaa. Enpä ole tullut aiemmin ajatelleeksi että golf on vaarallinen laji. Ehkä tämä selittää sen, että se on niin monilla julksilla paikoilla kielletty.

Stirling Castle

Ylämaanlehmiä

Late-lammas

Fitbit väittää keikkuneensa mukana 12 kilometrin verran. Siltä jaloissa tuntuukin.

Stirling Military Show 2015

Lauantaina suuntasimme kaupungin keskustaan katsomaan mitä tarkotti Armed Forces Day ja miltä näytti Stirling Military Show. Samalla pääsimme ensimmäistä kertaa näkemään täällä yleistä kansanjuhlan muotoa - paraatia. 

Paraatissa marssivat säkkipillinsoittajia (nuorimmat ehkä noin 10-12 -vuotiaita), heidän jäljessään veteraaneja tummissa puvuissa, sitten maastopukuisia sotilaita ja lopuksi siniharmaissa asuissa vielä jokin nuorien komppania. Paraati kulki poliisien ja sotilaspoliisien ohjaamana keskustasta King's Park -puistoon ja matkalla siihen liittyi veteraanien moottoripyöräklubi ja toisen maailmansodan aikaista sotilasajoneuvokalustoa.

King's Parkiin olivat esittelytelttansa pystyttäneet puolustusvoimien eri osastot ja lukuisat eri hyväntekeväisyys järjestöt (esim. sotaleskien, palveluksessa sokeutuneiden ja ikääntyneiden veteraanien asuntosäätiö). Vakavasta aiheesta huolimatta tapahtuma oli hyvin lapsiperhekeskeinen, ja puistossa oli lapsille puhallettava pomppulinna/esterata, ammuntaa, hattaraa, ja tietenkin mahdollisuus päästä tutustumaan poliisi- ja sotilasajoneuvoihin.

Ranskalaiset tilauksessa.

Luka pääsi painelemaan poliisiauton sireeninappeja.

Kun ranskalaiset oli syöty ja puistoalue oli suurin piirtein kierretty, alkoi paraatinäytös. Eri osastot marssivat kentälle ja järjestäytyivät komentajien tarkastettavaksi. Vaikka meillä oli Kain kanssa vähän ristiriitaiset ajatukset siitä miten sopivaa on markkinoida lapsille maanpuolustusta yltiöpositiiviseen sävyyn mahdollisena tulevana uravalintana, tällainen tapahtuma toimii varmasti hyvänä varainkeruuväylänä, sallii veteraanien pitää yllä ansaitsemaansa arvostusta ja toki myös lisää tietoisuutta maanpuolustuksesta. Stirlingissäkin on armeijan tukikohta - mikä tuntuu ehkä vähän kummalliselta, kun sijainti on täysin keskellä Skotlantia. Puhetta pitänyt puolustusvoimien komentaja kuitenkin muistutti, että Britannian ja Skotlannin joukkoja on jatkuvasti tehtävissä Syyriassa, Lähi-Idässä ja keski-Afrikassa - ja lisäksi armeijan joukot osallistuvat paikallisesti Skotlannissa esim. tulvien aikaan ennaltaehkäisevään - ja pelastustoimintaan.

Stirlingin tartaani kilteissä ja hameessa.

Mutta minä tykkäsin eniten kilttiasuisista säkkipillin soittajista. Voisin kuunnella säkkipillejä vaikka miten kauan - niiden soinnissa on vain sitä jotain. Ja niitä soitetaan täällä vaikka missä, lähes kymmenen kertaa olemme säkkipillinsoittajiin törmänneet eri paikoissa seikkaillessamme puolen vuoden aikana. Olemme oppineet jo tunnistamaan kaksi tunnetuinta laulua, joita soitetaan kansallislaulun asemassa (vaikka virallista asemaa ei niillä olekaan). Scotland the Brave soitettiin armeijan paraatissa varmaan neljästi, mutta vaikka siihen on sanatkin, sitä ei laulettu kertaakaan. Niin lähinnä tehdään ilmeisesti jalkapallopeleissä.

Säkkipillit ja kiltit lisätty skottibingoon.

Scribbler's Picnic 2015

Lähdimme uhmaamaan harmaata säätä rugbykentälle, joka itseasiassa näkyy meidän kotiovelta joen toisella puolella. Sinne oli kasattu esiintymislavoja, ruokakojuja, pomppulinnoja, narunvetoa ja ties mitä, eli tämän vuoden Scribbler's Picnic.

Tapahtuma on värkätty erilaisten syöpään liittyvien hyväntekeväisyysyhdistysten yhteistyönä, joten meitäkään ei harmittanut maksaa kahden aikuisen ja yhden yli 5-vuotiaan lapsen pääsymaksusta yhteensä £19. Hyväntekeväisyys on täällä todella iso juttu - kauppojen ovilla, meidän kotiovella ja Lukan koulussakin kerätään lahjoituksia milloin kodittomille koirille ja milloin Nepalin lapsille. Pienet lahjoitukset ja tempauksiin osallistuminen näkyy katukuvassa, aiemmin keväällä nenäpäivää vietettiin tosi näkyvästi (jopa autoilla oli punaisia neniä) ja jokin aika sitten lähes jokaisen vastaantulevan rintapielessä näkyi keltainen Marie Curie Cancer Caren narsissipinssi. 

Piknikillä syöpää ei kuitenkaan tarvinnut ajatella. Lapset pääsivät pomppimaan trampoliineilla, kävimme Leonin kanssa pienellä ohjatulla laululeikkituokiolla, kuunneltiin Thin Lizzyn biisejä coverannutta poikabändiä ja Elvistä vetänyttä trioa ja nautittiin mukilliset luomukaakaota. Tapahtuma oli ikärajavapaa, tervetulleita olivat imettävät äidit ja sylivauvat vaunuineen, koirat (hihnoissa), ja omat eväät (ja juomat) sai kernaasti ottaa mukaan. Tarjolla oli paikallisia herkkuja ja juomia, eikä missään ollut erillistä anniskelualuetta, vaikka varmasti oluttakin jostain teltasta olisi saanut. Ensi keväänä uudestaan, toivotaan että silloin olisi vähän vähemmän mutainen rugbykenttä.  

Loppuun vielä kotimatkalla kuvattua. Alikulkutuneleiden seiniä maalaillaan aina välillä uudelleen, mutta tämä 'PIKKU Skotti' on saanut olla tässä tunnelissa jo ainakin marraskuusta alkaen. 'Wee' on sana jota täällä käytetään kuvaamaan pieniä asioita, ja kaikki todella käyttävät sitä. Pieni lapsi on 'a wee one' eli vielä skottilaisemmin wean ja toimii myös monikossa, weans.