Kimmokkeen tämän blogitekstin kirjoittamiseen sain luettuani Tony Novakin kirjoittaman luvun kirjasta Children, Welfare and the State (Goldson, B. et al eds. 2002) kehityspsykologian kurssiseminaaria varten ja sen jälkeen luettuani paikallismediasta uudesta yleisetuudesta (universal credit), joka mullistaa maan sosiaaliturvajärjestelmän lähitulevaisuudessa. Tästä yhdistelmästä sain niin vahvan "What the f?!" -fiiliksen, että yritän tässä jäsentää lukemaani ja ymmärtää brittiläistä mielenmaisemaa.
Brittiläisen sosiaalipolitiikan nykytilasta ei voi puhua palaamatta Margaret Thatcheriin. Olen niin nuori, että tunnen hänet lähinnä Meryl Streepin roolityön kautta: Rautarouva, mutta ihan inhimillinen hän varmasti oli pohjimmiltaan. Tosiasia kuitenkin on, että hyvinvointiyhteiskunta (welfare state) -termiä täällä käytetään sodan jälkeisestä ajanjaksosta 1945 - 1970-luvun puoliväliin asti - siihen asti, kun Thatcher valittiin pääministeriksi. Hän pisti konservatiivipuolueensa kanssa tuulemaan, ja politiikassa korostettiin yksilön vapautta - ja vastuuta - huolehtia omasta ja perheensä toimeentulosta turvautumatta julkisiin varoihin. Novakin mukaan vuoteen 1987 mennessä neljäätoista lapsiperheisiin ja nuoriin kohdistuvaa sosiaalietuutta oli leikattu. Vuoden 1988 jälkeen sosiaalietuudet alle 25-vuotiaille vedettiin minimiin. Seurauksena tuloerot kasvoivat suuremmiksi ja nopeammin kuin missään muussa teollisuusmaassa tehden tyhjäksi kaiken kasvun tasa-arvossa ja kansallisessa hyvinvoinnissa mitä oli saavutettu toisen maailmansodan jälkeen.
Novakin teksti on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten, joten kävin vertailemassa tuoreempaa tilastoa pienituloisista lapsiperheistä Iso-Britanniassa ja Suomessa. Suomessa lapsista reilut 11 prosenttia elää pienituloisissa perheissä. Britanniassa vastaava luku on vajaat 19 prosenttia, mutta asumismenojen vähentämisen jälkeen lähes kolmasosa lapsista (noin 2,3 miljoonaa lasta) voidaan luokitella pienituloisiksi. Prosentuaalisesti suurin osa heistä on yhden vanhemman perheistä, perheistä joissa on työttömyyttä tai kuuluvat etniseen vähemmistöön.
Miksi käsittelemme asiaa kehityspsykologian kurssilla?
Novak listaa tapoja, joilla köyhyys vaikuttaa lapsen mahdollisuuksiin elämässä. Perheen pienituloisuus ja sen vaikutukset elämänlaatuun ja hyvinvointiin ovat suorassa yhteydessä lapsikuolleisuuteen (raskaudenaikainen ravitsemus ja syntymäpaino), todennäköisyyteen että lapsi kuolee onnettomuudessa (turvaton asuinalue ja koti) ja mikäli selviää hengissä varhaislapsuudesta - elintasolla on kauaskantoisia vaikutuksia sekä psyykkiseen että fyysiseen terveyteen (kouluttamattomien ja työttömien tilastollinen heikompi terveys).
Britannia on perinteisesti luokkayhteiskunta, eivätkä maksulliset yksityiskoulut ja sisäoppilaitokset ole vielä jääneet historiaan. Novak heittää artikkelissaan, että seitsemän prosenttia maan lapsista käy edelleen yksityiskoulua (vuonna 2002) - ja tästä pienestä prosentista kuoriutuvat puolet Oxfordin ja Cambridgen kaltaisten huippukoulujen oppilaista, joista on pienestä pitäen koulittu tulevia huippujuristeja ja huippulääkäreitä. Hän jatkaa, että yksityiskouluissa luokkakoot ovat pienempiä, oppiainetarjonta monipuolisempaa ja oppimisympäristöt viihdyttävämpiä kuin julkisissa kouluissa, joissa puolestaan taideaineita karsitaan ja luokkakokoja kasvatetaan. Onko ihme, jos hyvätuloisten koulujen oppilaat menestyvät tilastoissa?
Lapsuus on täälläkin kaupallistunut - koulupuvuista ja näennäisestä tasa-arvoisuudesta huolimatta lapset ja nuoret ovat kaveripiiriensä ja perheen taloudellisen todellisuuden ristipaineessa. Novak listaa taloudelliseen tilanteeseen liittyvän sosiaalisen leimaamisen, kiusaamisen ja marginalisaation äärimmäisinä tuloksina päihde- ja mielenterveysongelmat, käytöshäiriöt ja itsemurhat.
Raha ei tuo onnea, mutta näen tässä monta eri mahdollisuutta siihen, miten perheen taloudellinen tilanne voi vaikuttaa kehittyvän lapsen fyysiseen, älylliseen ja sosiaaliseen kehitykseen ja mahdollisuuksiin kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Ihmettelen, mikseivät poliitikot näe samaa?
Nykyisen, David Cameronin johtaman hallituksen hautomaa ja näillä näppäimillä käytäntöön saattamaa universal credit -uudistusta markkinoidaan sloganilla "Yksinkertaistetaan sosiaaliturvaa ja varmistetaan, että työnteko kannattaa". Sen on tarkoitus jatkossa korvata kuusi nykyistä sosiaalietuutta yhden maksun ja nimen alle (mm. paikalliset asumistuki, työttömyyskorvaus ja toimeentulotuki). Ajatuksena on poistaa etuisuuksien päällekkäisyyttä ja kannustinloukkuja työnhaussa. Maksu tulee kerran kuussa tilille, mikä on iso muutos britannialaisille, jotka ovat usein tottuneet saamaan etuudet tilille viikoittain tai kahdesti kuussa. Muutos poistaa myös mahdollisuuden etuuden jyvittämiseen ja maksamiseen suoraan esimerkiksi vuokranantajalle - vastuu vuokranmaksusta jää kansalaiselle katsomatta hänen kykenevyyttään hoitaa raha-asioitaan itsenäisesti. Tämä "valmentaa ihmisiä työelämään", perustelevat poliitikot. Hakemuksen voi täyttää ainoastaan internetissä. Vielä on ratkaisematta, miten palvellaan kansalaisia, joilla ei ole pankkitiliä tai nettiä käytössään. Kriitikot sanovat, että uudistus jakaa pienituloiset niihin jotka "ansaitsevat" sosiaalietuuksia ja pystyvät niitä hakemaan (työikäiset ja -kykyiset), ja niihin jotka eivät. Viimeistään vuoden päästä tämä malli on tarkoitus olla käytössä kaikissa työnhakutoimistoissa Iso-Britanniassa.
Vaikuttaa siltä, että ensin luodaan poliittisilla päätöksillä pari sukupolvea pienituloisia vailla tasa-arvoisia eväitä elämään, ja sitten aletaan "valmentamaan heitä työelämään" vaikeuttamalla viimesijaisten etuuksien hakemista. Jep jep. Jään mielenkiinnolla katsomaan, mitä tästä seuraa.
 |
| Keep calm and enjoy the view - yliopiston kirjastossa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
On ilo kuulla sinusta!