Mixed feelings

Viimeinen viikko on ollut vähän sitä sun tätä. Nämä kaksi kuvaa ehkä summaavat kokemuksen ääripäät. 

Kolme perheenjäsentä on potenut pään täyttävää räkätautia vajaan viikon, ja viikonloppu vietettiin koppihoidossa. Vähemmästäkin pää pehmenee ja seinät kaatuu niskaan. Koitan kuumeisesti pakertaa kehityspsykologian tehtävää, jonka deadline lähestyy uhkaavasti. Löysin ihanan tarkkailtavan, mutta tuntuu että aineiston kerääminen ja tekstin työstäminen on työlästä. Tähän vaikuttanee ensimmäisestä esseestäni saama palaute - parantamisen varaa on. Nyt huomaamme, miltä tuntuu kun ei ole tukiverkostoa läsnä, eikä oikeastaan minkään muunkaanlaista verkostoa. Ensimmäistä kertaa huomasin ajattelevani - onko minusta tähän? Onko meistä tähän? Oliko tässä mitään järkeä?

Ja sitten se toinen ääripää. On kevät. Välillä tuulee niin että puut menevät nurin juuriltaan ja ikkunalasit helisee - mutta sitten taas tulee ihana aurinko ja ulkona on niin lämmintä, että sormikkaatkin ovat vain taskujen täytteenä. Täällä on niin kaunista - ihanaa olla täällä missä joka suunnassa näkyy luontoa (eikä sitä ainaista suomalaista tasaista havumetsää mikä peittää näkyvyyden mihinkään suuntaan). Olemme saaneet suomalaisia tuttuja, lapsilla on leikkikavereita. Opettaja antoi esseestäni rohkaisevaa palautetta ja totesimme yhdessä etteivät paremmat pisteet olleet paljosta kiinni.

Ja sokerina pohjalla - anoppi ja appi laskeutuivat Edinburghiin juuri osuvasti kun myrskytuulet ovat laantuneet ja nuhat hellittäneet. Lapset ovat odottaneet heitä jo pitkään, ensimmäistä kertaa he eivät ole nähneet isovanhempiaan kahteen kuukauteen. Nyt tankataan sylejä ja haleja ja päästään näyttämään uutta kotikaupunkiamme heillekin.