Tänään postiluukusta lompsahti valokuvakirja, jonka suunnittelimme ja laadimme yhdessä Lukan kanssa. Kirjaan valikoitui kuvia lasten arjesta - meidän kodista Lappeenrannassa, rakkailta kesämökeiltä, tutuista pihaleikeistä lähipuistossa, luontoretkiltä perheen kanssa, joulunvietosta ja tietenkin kuvia esimerkiksi mummista, mammasta, papoista, serkuista ja kummeista - kaikista tärkeistä.
Taka-ajatuksena tämän kirjan laatimisessa meillä oli se, että tämä tulee kulkemaan mukanamme meren yli ja varmasti luetaan koirankorville viimeistään siinä vaiheessa kun lapset ymmärtävät mitä muutto toiseen maahan oikeasti tarkoittaa - etteivät isovanhemmat enää ole automatkan päässä, eikä Saimaa liplata kivenheiton päässä kotiovelta.
Lapset tuovat ihan oman mausteensa tähän muuttoprojektiin. Olemme pysähtyneet toistuvasti miettimään heidän näkökulmaansa - onko tässä mitään järkeä? Oppivatko ne kielen? Miten paljon heihin iskee koti-ikävä? Miten he sopeutuvat?
Kerroimme Lukalle muuttosuunnitelmista kesällä, kun kohdemaa ja -kaupunki olivat selvillä. Ensin tuli itku - "kaikki kaverit jää tänne!" Ja sitten (noin kolmen minuutin kuluttua ensireaktiosta) alkoivat loputtomat kysymykset, joita tulee joka päivä uusia: "Missä me asutaan? Onko meillä kaksikerroksinen koti? Miten meidän huonekalut siirretään? Miksei siellä puhuta suomea? Miksi siellä ajetaan väärällä puolella tietä? Tuleeko mummi ja pappa käymään siellä?"
Kesän aikana Luka alkoi huomata, että meiltä hävisi tavaroita kotoa. Ovikello soi vähän väliä ja vieraat ihmiset hakivat meiltä yksitellen sitä ja tätä. Aika pian Luka laski yksi ynnä yksi ja alkoi kysellä koska hänen lelut myydään. "Et kai sä myy mun polkupyörää!?" kuului kerran hätääntynyt kysymys kun ovikello soi. Alkuvaiheessa emme puuttuneet mitenkään lasten tavaroihin. Annoimme heidän tottua siihen, että pikku hiljaa hyllyt tyhjenevät ja meille tarpeettomat esineet häviävät - ilman että me vanhemmat teemme siitä mitään numeroa. Lopulta Leonkin tottui ja vaan vilkutti "Hei hei pöytä!" kun eteisen pöytää kannettiin ulos.
Ja sitten yhtenä syyskuun päivänä lastenhuoneesta kuului kolske ja melske. "Äiti, arvaa mitä mä teen?" kysyi Luka ja paiskoi pikkuautoja vatiin. "Mä kerään niitä autoja, jotka sä voit myydä. Me ei tarvita niitä enää."
* * *
Luka pohti tällä viikolla lähestyvää joulua ja mitä kirjoittaisi pukin kirjeeseen. Muistutin ettei varmaan kannata toivoakaan kauheasti leluja tänävuonna, koska niitä on vaikea ottaa mukaan kun pian joulun jälkeen muutetaan. Luka tuumaili hetken ja ehdotti: "Voisiko siihen kirjeeseen laittaa, että toivotaan kyllä leluja, mutta pukki toisi ne meille vasta sinne Skotlantiin?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
On ilo kuulla sinusta!