Aurinkoinen päivä Edinburghissa

No, voin myöntää, että tällä kolmannella kerralla Edinburghin keskustassa suunnistaminen ei tuntunut niin epämiellyttävältä kuin kahdella aiemmalla visiitillä. Sää oli loistava, toisin kuin huhtikuussa, ja tällä kertaa ymmärsin etsiä vaihtoehtoisia kävelyreittejä ruuhkaisalle ja meluisalle Princes Streetille toisin kuin viime marraskuussa. Päivävisiitti onnistui loistavasti, vaikka olin liikenteessä bussilla yksin poikien kanssa (matkat meille kolmelle edestakaisin yhteensä £4!).

Eduardo Paolozzi - Master of the Universe

Minua Edinburghiin veti St Andrew aukiolle esille ensikertaa laitetut valokuvat 60-70-luvun slummielämästä Skotlannissa. Lukalta kysyin, olisiko hänellä mielessä jotain mitä hän puolestaan haluaisi käydä katsomassa. Pyyntönä oli, että käydään "vaikka jossain museossa", ja tarkemmin määriteltynä museossa jossa on "hassun näköisiä" maalauksia. Nykytaiteen museoon, Scottish National Gallery of Modern Artiin siis vei tiemme.

Martin Creedin neonvalot museon sisäänkäynnin yllä. Everything is going to be alright. "Huh!" huokaisi Luka tämän nähdessään. "Nyt mua ei enää pelota!"

Museossa oli yllättävän paljon perinteista seinälle ripustettavaa esittävää taidetta ollakseen nykytaiteen museo, tai sitten Kiasma on vääristänyt käsitykseni nykytaiteen moninaisuudesta. Toisaalta oli ihan kiva nähdä picassoja ja livenä Piet Mondrianin kuuluisa valkoinen taulu parilla mustalla suoralla viivalla ja yhdellä keltaisella neliöllä (kuvalinkki). Mutta oli siellä muutama huoneellinen todella abstrakteja ja uuden näköisiäkin juttuja. Lempparini oli tämä iloisen värinen huone joka koostui monesta eri työstä. Pojat viihtyivät pisimpään Julie Favreaun installaatiohuoneessa, jossa pyöri rinnakkain kaksi hyvin erilaista äänetöntä videota (naishenkilö kävelee luonnossa yöllä, ja päivällä talon pihalla), ja kaiuttimista pyöri nauha joka oli koostettu luonnon äänistä, myrskystä ja esimerkiksi teipin irtirepimisestä kuuluvasta soundista. 

Uhkaus vai lupaus?

Näyttelyn jälkeen palasimme ydinkeskustaan. Löysin vasta nyt ihastuttavan Rose Streetin kävelykadun. No onhan se toki täynnänsä turisteja, mutta 1700-luvulta peräisin olevat talot vieri vieressä kapean kadun molemmin puolin olivat todella sympaattiset. Liikenteen jyly korttelin toiselta puolelta Princes Streetiltä oli miltei kuulumattomissa ja hetkeksi melkein ihan unohti että on keskellä kiireistä pääkaupunkia.

Rose Streetin päästä löytyi viimein St Andrew aukio ja ne valokuvat joita olin tullut katsomaan. Kuvat on kuvannut Nick Hedge asunnottomien hyväntekeväisyysjärjestön pyynnöstä kolmen vuoden aikana 60-70 -lukujen taitteessa Glasgowssa ja Edinburghissa. Hänen onnistui kuvausprojektillaan tehdä näkyväksi, etteivät kaikki asunnottomat asu kadulla, vaan köyhimmillä alueilla purkukuntoisissa taloissa asui surkeissa oloissa lian, roskan ja purkujätteen seassa mm. lukuisia lapsiperheitä. Kuvat ovat nyt ensimmäistä kertaa näytillä kotimaassaan lähes 50 vuotta niiden ottamisen jälkeen, koska tätä ennen kuvaaja on halunnut suojata kuvissa esiintyvien identiteettiä ja näyttely Make Life Worth Living on kiertänyt vain ulkomailla.

Lopuksi löysimme vielä ensimmäisen leikkipuiston Edinburghista. Ei paha, kyllä tänne vielä palataan.